Kaunis kesäpäivä

torstai 21. lokakuuta 2021

Terveisiä Taavetista

  









Toissailtana näimme pyöreän kuun nousevan illalla itäiselle taivaalle. Eilen satoi. Luumäen syysmarkkinoilta ostimme tiikerikakun, sopivasti, kun Tiikerintalja(15) -postaus oli Kaunis kesäpäivä -blogissa. Tilhet pyrähtelivät parvina nokkimassa pihlajanmarjoja ja lensivät syömään niitä koivujen ja kuusten latvoihin. Luin loppuun Fedor Dostojevskin kuulun romaanin Rikos ja rangaistus. Neljäs kerta, kun luin sen. Se oli kuudeskymmenes lukemani kirja tänä vuonna ja kolmastoista ääneen tänä vuonna. Kesällä emme harrasta ääneenlukua, vaan jätämme sen syksyn, talven ja kevään iloksi. Tiesin ja tiesimme varsin hyvin, mitä Rikos ja rangaistus -draamassa tapahtuu, juonen yksityiskohtia myöten, mutta kirja kesti ja kestää mainiosti lukea sen uudestaan. Parhaat kirjat kestävät aikaa ja lukukertoja. Niissä on takuu voimassa. Ne eivät petä.




keskiviikko 20. lokakuuta 2021

Tiikerintalja(15)

 >>>jatkuu>>>   












Joelle tulee mieleen, että Siiseli on voinut lähteä jonkun miehen matkaan, yhdessä tämän kanssa, mutta se ei tunnu hänestä kuitenkaan todelliselta eikä todennäköiseltä. Joe ei ole kuullut ylimääräisiä, vieraita ääniä. Vai onko? Hän pudistaa päätään itselleen. Hän heräsi ja havahtui läheltä, melkein vierestä erottuviin hevosen raudoitettujen kavioiden ja raskaiden, kömpelöiden rattaiden ääniin ja kolinoihin. Ikiaikaiset äänet.

Siiseli on pessyt pyykkiä. Narulla talon ja vajan välissä ovat Joen farmarit ja toinen flanellipaita ja kalsaripuku. Ne ovat melkein kuivat jo. Siiseli on huolehtinut hänestä viimeisen päälle, mutta ottanut kuitenkin rahat mukaansa. Luuliko nainen, että hän kuoli? Ehkä. Vai oliko hänen miehuutensa mennyt? Sekin on mahdollista.

Kentucky-Joe jättää pyykit lepattamaan ja kuivumaan narulle, ottaa vesiämpärin seinustalta ja puskee tuulta vasten kaivolle. Hän katsoo jälleen länteen, katsoo niin kauan, että silmiin koskee, mutta ei näe jälkeäkään pölypilvestä. Se on poissa. Se mikä oli ennen, ei ole kääntynyt palaamaan takaisin. Ei toivoakaan siitä.

Kaivolla hän kääntyy, vilkaisee Larryn mökkiä ja sen takana kauempana levittäytyvää kaupungin siluettia. Nämä paikalliset ovat nauraneet häntä alusta asti. Kaipa hänessä on naurettavia piirteitä. Joe on huomioinut kuitenkin, että useimmat kaupunkilaiset ovat sen verran kohteliaita tai osaavat käyttäytyä, että eivät naura sentään suoraan päin naamaa. Mutta nauravat takanapäin.

Hän ymmärtää, että seuraavaksi ihmiset saavat aihetta virnuilla hänelle siitä, että hänen naisensa lähti. Se, että hän osti Siiselin, oli typerää, mutta hän ei ollut kuvitellut sentään, että nainen lähtisi tiehensä. Hän luuli tämän viihtyvän ja olevan mielellään pikku vaimona. Hän luuli, että Siiseli pitäisi häntä, Joea pelastajanaan. Hän oli tullut apuun, kun nuori tyttö oli lankeamassa lopullisesti yleiseksi naiseksi. Mitä parempaa sellaiselle naiselle voisi tapahtua kuin että joku kunnollinen mies ottaa hänet omakseen, vakituisekseen?

Larryn mökin piipusta nousee savua. Tosin se saattaa tulla yhtä hyvin pajan hormista.


Kentucky-Joe kävelee ensin tavallaan kokeeksi Larryn pihalle. Hän koettelee omaa kuntoaan sillä lailla ja ajattelee kääntyvänsä sieltä ympäri ja palaavansa omalle mökilleen, jos uupuu.

Larry on ripottelemassa jyviä kanoille ja tulee ulos häkkivajasta, kun Joe pysähtyy seisomaan pihalla. Larry laittaa haat paikoilleen ja jää katsomaan sen jälkeen vähän vieraan ohi kuin pajan päädyssä olisi jotain erikoista.

Terve”, Kentucky-Joe tervehtii. Hän älyää, ettei hänellä ollut mitään asiallista asiaa ja että oli turhaa kiertää tätä kautta. Tosin matkaa kaupunkiin ei tule tätä kautta juuri enempää kuin tietä myöten, mutta tietä pitkin olisi ollut helpompi kävellä.

En kuullut hevosen ääntä”, Larry toteaa.

Kävelin”, Joe vastaa.

Larry nyökkää. Miehen silmät vilahtavat hatunlierin syvästä varjosta ja sen jälkeen hän katsoo omaa pihatietään, sitä länteen tai enemmän pohjoisen puolella erottuvia, lähimpiä kaupungin taloja.

Joe ajattelee, että he kaksi ovat kaksi hevosetonta mökkiläistä tienvarressa, kaksi köyhää kurjaa.

Tarviitko jotain?” Larry kysyy.

En. Kävelen kaupunkiin.”

Miten?”

Hevonen on poissa ja kiesit.”

Larry katsoo taas pikaisesti naapuriaan: ”Onko Siiseli myynyt ne?”

Kentucky-Joe ei osaa vastata. Sellainen ei tullut hänelle mieleen.

En ole nähnyt tänään, että kukaan olisi mennyt tästä ohi”, Larry tokaisee. Joe kiittää tiedosta ja nyökkää lähtiäisiksi. Hän alkaa astella viiston tuulen painamana mökin pihamaalta kaatopaikantielle. Tiellä ei ole virallista nimeä, mutta se on saanut asukkaitten suussa sellaisen nimen. Yhtenä nimityksenä. Kaatopaikantie tai Intiaanikaupungin tie.

Joe vaistoaa Larryn katsovan peräänsä, mutta ei käänny vilkaisemaan taakseen. Hän on hyvillään, että kesän kuumuus on helpottanut. Hänellä on kaikki muuten hyvin, mutta hevosen ja rahojen puute painaa mieltä. Joltain osin hän kaipaa myös Siiseliä itseään, tätä naista. Hänen mielestään he tulivat varsin hyvin toimeen keskenään.

Tie kaartaa ja kääntyy Larryn mökin taitse. Joe ajattelee, ettei ole koskaan ennen kävellyt sitä pitkin, vain ratsastanut. Hän muistaa yksittäisiä hetkiä, jolloin on laskeutunut hevosen selästä milloin mistäkin syystä ja ottanut silloin aina muutaman askeleen tiellä, mutta hän ei ole koskaan kävellyt sitä näin pitkää matkaa. Olo tuntuu oudolta ja hän epäilee, että hänet huomioidaan ja pannaan merkille parastaikaa kaikista lähistön asumuksista, niiden avoimen preerian puolelle antavista ikkunoista.

Kahden mailin vaelluksen jälkeen hän ohittaa ensimmäisen kaupungin laidan talon, samanlaisen vaatimattoman kahden huoneen mökin kuin hänen omansa. Sillä erolla, että pihalla on puutarha pensaineen ja puineen, kirsikkapuita, joiden lehdet ovat kellastuneet ja osin varisseet. Joen on jano ja hän katsoo kaihoten kaivoa, mutta ei nosta veräjää sivuun eikä mene puutarhaan, koska ei näe ketään ulkosalla.

Hän seisahtuu kuitenkin levähtämään tienlaitaan ja antaa katseen pyyhkäistä takanaan levittäytyvän joutomaan yli. Larryn mökki näkyy, mutta hänen oma, pieni talonsa jää sen taakse piiloon. Hiekkaharjanne erottuu täältä asti utuisena. Se on kuin jättiläiskäärmeen selkä, harjumuodostelma, joka kasvaa takkuista heinää tuppaina, pensaita ja muutamia käkkäräisiä puita, joita sinnittelee ryhminä siellä täällä.

Sinä keväänä, kun hän etsi talonpaikkaa Larryn mökin ja harjanteen väliltä, vesi oli tietenkin ensimmäinen, ehdoton ja tärkein tekijä. Elintärkeä vesi. Hän tiesi ja arvasi maiden kuuluvan Taylorille, mutta ei kokenut liikkuvansa luvattomilla asioilla ratsastaessaan harjun lakea ja sen laitamia pitkin ja löysi silloin useita pieniä lähteitä. Paikka vaikutti lupaavalta, mutta samalla harju oli enemmän tuulen riepoteltavissa ja hän siirtyi tasanteelle tutkimaan maastoa Larryn mökin takana, mutta reilun matkan päässä siitä. Hän ei kaivannut itselleen mitään lähinaapuria.

Kun hän löysi viitteen mahdollisesta maan pintaan nousevasta vesisuonesta, hän teroitti seipään, löi sen maahan pystyyn ja ratsasti tapaamaan vanhaa Tayloria.

Se oli ensimmäinen kerta, kun hän asioi Taylorin kanssa. Mies vaikutti kaikin puolin kunnolliselta ja luotettavalta. Joe kertoi haluavansa rakentaa asumuksen harjanteen viereen ja pyysi lupaa kaivaa kokeeksi löytäisikö hän kaivon paikan.

Taylor antoi luvan, vanha mies, joka oli harmaantunut värittömän vaaleaksi, mutta teki sitkeän ja jäntevän vaikutuksen. Kentucky-Joen hämmästykseksi mies lähti mukaan ratsastamaan ja katsastamaan tuota kivikkoista erämaata.

Kun he ohittivat silloin tietä myöten Larryn mökin ja pajan Taylor viittasi sitä kädellään: ”Larryn väki osti viisi eekkeriä tuosta. He löysivät vettä.”

Aivan”, Joe myönsi. Hän ei ollut kysynyt koskaan tarkemmin Larryn nykyään omistaman maa-alan suuruutta, mutta oli arvioinut sen niille main.

Kun he olivat päässeet tämän viimeisen etelän puolelle jäävän asumuksen ohi ennen harjannetta, kaatopaikkaa ja Intiaanikylää, Taylor pidätti suitsista ratsuaan, taputti hevosen kaulaa ja katsoi lohdutonta näkymää. Se oli autiomaata, joutomaata.

Joe kuvitteli miehen ihmettelevän, kuka hullu halusi tulla asumaan tällaisen kivikon keskelle? Jos tämä ajatteli niin, hän ei kuitenkaan paljastanut sitä.

Kuinka isoa alaa olit ajatellut?” Taylor kysyi.

Joe ei epäröinyt, mutta piti silmällä miestä vierellään vastatessaan: ”Kolmekymmentä eekkeriä.”

Taylor kääntyi katsomaan häntä.

Oho.”

Kentucky-Joe ajatteli silloin, että nyt hän joutuu viimeistään hullun kirjoihin, mutta toisti siitä huolimatta: ”Kolmekymmentä eekkeriä. Arvioin, ettei tällä maakaistalla ole suurta arvoa ja se tarkoittaa, että minulla on siihen varaa.”

Taylor nyökkäsi hieman.

Jos löydän vettä”, Joe lisäsi. ”Sillä ehdolla, että löydän vettä.”

Olet etsinyt jo?” Taylor kysyi tai totesi.

Sen verran, että ratsastin yhden päivän ristiin rastiin. En tiedä näkyykö se tähän, mutta löin seipään pystyyn sille kohtaa, mikä näyttää lupaavimmalta.”

Taylor ei sanonut mitään. Ehkä hän laski ja arvioi päässään.

Tulen ja teen kaupat, jos löydän vettä”, Joe lisäsi.

Tee niin.”

Sitten Kentucky-Joe kysyi hinnan? Hän halusi olla suora ja rehellinen, esittää kiertelemättä omat aikeensa huolimatta siitä, että hänen neuvotteluasemansa saattaisivat heiketä tästä syystä ja tämä äveriäs maanomistaja voisi korottaa hintaa suhteettomasti, mutta Taylor ei korottanut eikä nokittanut. Hänen hintapyyntönsä oli kohtuullinen. Miehet ojensivat kätensä toisilleen ja vahvistivat kaupan kädenpuristuksella.

Kuukautta myöhemmin Joe oli saanut kaivon valmiiksi. Vesi nousi sinne, kirkas, puhdas vesi ja hän saattoi alkaa rakentaa mökkiä.


Kentucky-Joe kävelee suoraan Cal Habbardin tallille, koska tällä on enemmän hevosia kuin kenelläkään muulla paikallisella. Mustaihoinen renki on työssään. Ennen kuin Joe ennättää kysyä rengiltä mitään, hän näkee Habbardin, joka on asettelemassa hevosten suitsia tai valjaita tallin perällä ja kävelee miehen luo.

Cal Habbard on kuulu siitä, että vaikka hän näkee ja huomaa toisen, hän ei ole välttämättä tietääkseen tästä. Nyt mies kääntyy Joen puoleen vasta, kun Joe seisoo vieressä parin yardin päässä.

Tulitko maksamaan tiikerintaljoista?” Cal Habbard kysyy.

Toinen tyypillinen piirre tässä miehessä on, että hän ei hymyile eikä naureskele. Hän pitää pokerinaamaa. Hänestä ei tiedä, millä mielellä hän puhuu, tosissaan vai ei?

En”, Kentucky-Joe vastaa. ”Puhe oli, että saan pitää ne.”

Habbard ei vastaa. Hän kääntelee yhä valjaita ja odottaa kai mitä Joe sanoo seuraavaksi, mitä asiaa tällä on tai ehkei Habbard odota mitään, vaan olettaa vain toisen lähtevän pois?

Myisin sulle puolet baseball -areenaa.”

Se näkyy yllättävän Cal Habbardin.

Minkä takia?” 


>>>jatkuu>>>




tiistai 19. lokakuuta 2021

Terveisiä Taavetista

  










Eilisiltana satoi ja oli pilvistä, mutta lämpötila laski silti yön tunteina pakkasen puolelle. Talon mittari näytti aamulla puoltatoista astetta pakkasta. Eilen aamupäivällä etenin Me puhallamme kynttilöitä -käsikirjoituksessa, sen kriittisessä tarkastelussa, sivulle neljäkymmentäkuusi. Iltapäivällä luin ääneen antoisaa Rikos ja rangaistus -romaania. Tällä lukukerralla on tullut mieleen muun muassa, että kaikki televisiokanavien monet draamasarjat ovat velkaa Dostojevskille. Rikos ja rangaistuksen jokaisen kappalejakson lopussa on nousu tai pysähdys, mikä onkaan, joku tuntematon tai nimeltä mainitsematon avaa oven ja tulee huoneeseen, kaikki vaikenevat ja jäävät katsomaan ymmällään ja sen jälkeen luku päättyy. Tietenkään tämä tarkoituksellinen tyyli ei ole yksin Dostojevskin harjoittamaa. Toinen huomio: Rikos ja rangaistus -draamassa keuhkotautiin kuoleva nainen yskii alinomaa, yskii verta nenäliinaansa ja näyttää sitä vierustoverilleen. Miltä se tuntuu nykymaailman ajassa? Luin eilen myös Kalle Päätalon Pato murtuu -teosta. Aihe on muuttunut sellaiseksi, että tekee mieli sanoa soimaavasti: Kalle, Kalle.


 

maanantai 18. lokakuuta 2021

Terveisiä Taavetista

  










Eilen tapahtui: Helena sai yhden isoäidin neliöistä kootun peiton valmiiksi. Nämä peitteet ja torkkupeitot ovat aina tarpeen. Ensimmäinen chilipippuri on poimittu ja käytetty. Se tuli pizzaan. Toinen pippureista on pakkasessa. Ikkunasta näimme puolilta päivin tiiviin pikkulintuparven tekevän kaarroksia viereisen rivitalon vaiheilla ja ne päätyivät punaisena marjoista loistavaan pihlajaan. Kaukaa ei nähnyt, olivatko ne tilhiä, mutta voi olettaa niin. Aloin tarkastella Me puhallamme kynttilöitä -käsikirjoitusta. Luen sen tarkoituksella pienissä pätkissä eli teen niin, että keskeytän lukemisen, kun huomaan keskittymisen herpaantuvan. Päivällä teimme kävelylenkin. Luin ääneen Rikos ja rangaistus -draamaa ja jossain välissä itsekseni muutaman sivun Kalle Päätalon Pato murtuu -teosta. Tyypillistä sunnuntain viettoa. Illemmalla katsoimme jalkapalloa. Pelit vaihtelevat, koska joukkueet eivät ole aina tasaväkisiä. Evertonin ja West Hamin välinen ottelu oli vauhdikasta ja nautittavaa jalkapalloa ja samoin iltaviimeisenä tullut Juventuksen ja Rooman kamppailu. Taivas selkeni niin, että lommollaan oleva kuu näkyi.




sunnuntai 17. lokakuuta 2021

Terveisiä Taavetista

 











Katsoimme perjantaina myöhäiselokuvan, Robert Altmanin 1970 -luvun version Raymond Chandlerin kirjasta Pitkät jäähyväiset. Tämä taisi olla kolmas kerta, kun näin sen. Pidän siinä varsinkin kamerankäytöstä, esimerkiksi kuvataan ikkunan läpi riitelevää pariskuntaa, joka jää osin ikkunassa olevan heijastuksen peittoon ja jossa heijastumassa erottuu pehmeästi rantaa, meren aaltoja ja auringon kiloa. Luumäen pääkirjastossa on jatkunut viikon ajan poistokirjatempaus, varaston tyhjennys ylimääräisestä, paikalleen juuttuneesta materiaalista ja joita poistoja saa poimia vapaasti mukaansa. En ole laskenut, kuinka monta uutta nimikettä olemme roudanneet kotiin, ehkä kaksikymmentä. Kirjahyllyissämme on yli yhdeksänsataa teosta. Hyllyjä on olo- ja makuuhuoneessa ja keittiössä. Käymme melkein päivittäin ohimennessämme kirjastossa, vilkaisemme uutuushyllyä ja nykyisin siis myös poistokirjanurkkausta, onko sinne tullut kellarin kätköistä uusia aarteita? Patinoituneita, mutta aarteita yhtä lailla.


 

lauantai 16. lokakuuta 2021

Tiikerintalja(14)

>>>jatkuu>>>   

   











Yksinpuhelua. En osallistu siihen. Kokki tuo meille oluet ja kaataa laseihin. Sitten hän palaa heiluriovesta takatilaan valmistamaan annoksiamme. Ajattelen, että meidän olisi pitänyt nukkua autossa, mutta hytti on siihen liian ahdas. Paluumatkalla se ei käy senkään takia, että meillä on mukana se nainen. En muista ihmisen nimeä. En kysy sitä ja Teppo tekee parhaansa pysyäkseen hereillä. Hänen suunnitelmansa mennä lääkäriin on ilmeisesti jäädytetty ja poissa pelistä. Enää ei ehdi, ei ole sopivaa saumaa. Hänen olisi pitänyt kokeilla laivan lääkäriä, mutta ehkä hän pelkäsi, että tämä olisi määrännyt hänet karanteeniin?

Tällaisia sekavia, erilaisia mietteitä käy mielessä.

Paljon ei nähdä nähtävyyksiä”, Teppo sanoo.

Ei”, vastaan. Ei ole tarkoitus.

Annokset ovat valmiina ja kokki kantaa ne pöytään. Näen paikaltani respan osittain. Nainen istuu tuolilla ja lukee jotain lehteä tai kirjaa. Tai virkkaa tai kutoo. Ei sentään, sillä sillloin hänen käsi- ja olkavartensa liikkuisivat. Kokki nostaa maustekorin lähemmäs. Ripottelen oreganoa pihville, sen jälkeen sinappia ja ketsuppia paistetuille perunoille.

Otan toisen”, Teppo sanoo.

Ota vaan.”

Teppo napsuttelee sormia. Respan nainen tulee salin puolelle.

Toinen olut”, Teppo tilaa ja nainen hakee sen. Saman tien Teppo maksaa.


Yöllä herään siihen, että Teppo kompuroi ryskyen vessaan. Hän ei ehdi vetää kunnolla ovea kiinni perässään ja kuulen laatan lentävän. Unisena luulen ensin, että Teppo on ryypännyt, tyhjentänyt huoneen jääkaapin pikkupullot, kun olen vetänyt sikeitä, mutta seuraavaksi muistan, että mies ei ollut täysin kunnossa eilen, kun olimme laivalla eikä välttämättä sen jälkeenkään. Katson kännykästä mitä kello on? Neljä. Nousen istumaan sängyn laidalle. Ennakoin. Kuulen yhä Tepon yökkäilevän vessassa. Hetkeä myöhemmin vessan ovi sulkeutuu ja valokiila häviää eteisen seinältä. Vesi kohisee. Kallistan uudelleen pitkäkseni, mutta tunnen itseni virkeäksi. Auki jääneiden verhojen välistä näkyy jonkin radiomaston punaiset varoitusvalot pimeässä.

Teppo tulee vessasta ja sammuttaa samalla valot takanaan.

Heräsitkö?” hän kysyy.

Kyllä, jos tarkoitus oli.”

Toivottavasti tämä ei ole mitään tarttuvaa”, Teppo jatkaa. Hän astelee ikkunaan. ”Meikäläinen taitaa jättää aamiaisen väliin tai vähälle.”

Me voidaan lähteä saman tien tien päälle”, ehdotan.

Nytkö?”

Niin. Tunnen itseni aivan virkeäksi.”

Mitä kello on?” Teppo kysyy ja katsoo samalla omaa kännyään. ”Hyvä ajatus, muuten. Jos sä pystyt ja voit lähteä ilman aamupalaa, aletaan painua. Pysähdytään johonkin sopivaan paikkaan kahville ja saat tankata samalla.”

Ymmärrän, että Teppo tarkoittaa tankkaamisella syömistä, aamiaista. 


>Länsi>


Joe kuulee hevosen hirnahduksen. Ääni tulee ohuen seinän toiselta puolelta. Raudoitetut kaviot kuopivat maata. Rattaat kitisevät. 

Hän kuuntelee sitä silmät kiinni, tajuaa olevansa hereillä, terve ja kurkottaa katsomaan sängyn alle, onko yöastia siellä? Se on tyhjä. Hyvä, Joe ajattelee ja antaa pään painua takaisin pielukselle.

Hän luulee ja olettaa, että joku vieras ajoi pihaan, mutta vähitellen äänet loittonevat, vaimenevat ja hiljenevät. Hän haistaa ruuan. Muhennos odottaa valmiina etuhuoneen kamiinan laidalla. Hän kuvittelee ja näkee sen silmissään. Hän tuntee nälkää, mutta myös heikotusta. Hänellä on hauras olo ja hän pelkää liikahtaakaan.

Kyljittäin sängyssä hän avaa silmät ja on samassa täysin hereillä. Lattialla seinustalla on kaksi luukalloa, tiikerien kallot. Siiseli on tuonut ne siihen. Siinä on pienempi kallo, naaraan ja sen takana uroksen luupää asetettuna niin, että se astuu narttua edessään.

Kentucky-Joelta pääsee naurun kähähdys. Ainakin hän kuvittelee nauravansa. Hän sysää peiton sivuun ja sen päällä olevan raskaamman tiikerintaljan ja kääntyy istumaan jalat lattialla. Hän odottaa Siiselin sanovan jotain minä hetkenä hyvänsä toisesta huoneesta, siirtävän oven tilalla olevaa verhoa ja tulevan kamarin puolelle. Ei mitään. Niinpä Siiseli on ulkona. Vieras on ollut lähdössä ja Siiseli on mennyt kuistille tämän perässä.

Joella ei ole kuitenkaan mitään mielikuvaa kenestäkään vieraasta. Rattaiden ääni on ainoa. Muu on syvää hiljaisuutta. Se vallitsee ja ympäröi. Keskipäivä, Joe ajattelee ja päättelee.

Hän huomaa siinä istuessaan, että kallot on koristeltu. Naaraalle on laitettu letit. Siiseli on punonut ne jostain nauhasta. Pieni kivi lepää kallon päällä painona ja pitää lettejä paikoillaan. Kallon hampaiden välistä pilkistää kimppu kuivia korsia. Uroskallolla on kaarnanpala hattuna. Niin varmaan, Joe ajattelee ja hymyilee taas.

Hän nousee jalkeille ja katsoo ulos pienestä ikkunasta. Auringonvalo häikäisee ja sumentaa lasin. Hän sulkee silmät kirkkailta säteiltä, kääntyy, sysää kädellä verhon tieltään ja astuu etuhuoneen puolelle. Kamiina hohkaa lämpöä. Siiseli on tehnyt muhennoksen vastikään. Kentucky-Joe kohottaa padan kantta. Murmelin liha tuoksuu. Maissia ja papuja.

Lankunpätkä on pöydällä valmiina lautasen vieressä. Hänelle on katettu. Joe tarttuu varoen kaksin käsin padan puukahvoista ja nostaa sen pöydälle. Hän kokeilee kämmenselällä pöydälle jätettyä peltikannua. Se on kylmä. Siiseli on hakenut vastikään vettä kaivolta. Joe kaataa mukin puolilleen, siirtää penkin ja istuu. Hän juo veden, kaataa mukiin lisää ja ottaa lusikalla muhennosta lautaselle.

Syödessään hän kuuntelee samalla kaiken aikaa. Hän varautuu siihen, että minä hetkenä hyvänsä kuuluu tutuksi tullut mokkasiinien suihke kuistilla ja pitkän mekon kahina. Tosin toistaiseksi erottuu yksin heinäsirkkojen siritys, ei muuta.

Joen mielessä herää kysymyksiä. Ensimmäisenä hän haluaisi tietää kuinka kauan on ollut sairaana? Hän tuntee, ettei ole enää sairas tai että on tervehtynyt melkein täysin, mutta olo on luonnollisesti vielä hutera.

Hän nousee pöydästä. Tänään ja tästedes hän käy jatkossa ulkona kepillisellä ja tarpeillaan. Se on päätetty ja varmaa. On noloa kyykkiä kamarissa yöastian päällä. Hän tuntee itsensä likaiseksi. Hänen on peseydyttävä. Siiseli saa auttaa häntä siinä.

Joe raahustaa ovelle, aukaisee sen ja tulee ulos keskipäivän kirkkauteen. Katos suojaa oven edustan, mutta pihatanner hohtaa leimuavana sen takana. Hän siristää silmiään, palaa sisälle ja ottaa hatun naulasta.

Kaukana lännessä etääntyy pölypilvi. Se on niin kaukana, että liikettä ei erota kunnolla. Pölypilvi voi olla tulossa tai menossa. Se vaikuttaa hevosen tai hevosen ja rattaiden nostattamalta. Tuulenviri pakottaa ja painattaa sitä sivullepäin kallelleen. Joe toteaa siinä myös, että ilmanala on jäähtynyt kesäisestä. Häntä kylmää lämpimän sisätilan jälkeen.

Joe tuijottaa yhä pölypilveä. Hänestä tuntuu, että se on Siiselin jättämä. Outoa tai oudointa on, että hevonen ja rattaat loittonevat länteen. Se käy vähin erin selville. Suunta on outo. Sille taholle ei vie yhtään varsinaista tietä, vain eläinten muinaisilla vaelluksillaan talloma, puolittainen painanne. Joe ei tiedä sitäkään, kuinka kauas pitää ratsastaa siihen suuntaan tai ajaa vankkureilla ennen kuin vastassa on jokin useamman talon muodostama asutus tai käytetty tienpohja? Länsi ei ole täkäläiselle väelle se suunta, jonne lähdetään. Joki vetää puoleensa ennemmin. Jokea pääsee kulkemaan sekä ylä- että alavirtaan. Se on luonnollinen reitti.

Kentucky-Joe siirtyy ladon nurkalle, avaa housut ja vetää molon esiin. Hän hämmästyy, sillä Siiseli on tervannut sen. Tai se ei ole pelkkää tervaa tai ainoastaan tervaa, vaikka tervainen haju onkin voimakkain. Kamfertti on lisänä, Joe tajuaa. Kamfertin ja tervan sekainen lääketuoksu nousee nenään, kun hän laskee vetensä. Siiseli on ollut yöllä hänen vieressään. Joe uskoo sen nyt ja muistaa, vaikka on luullut nähneensä unta. He olivat yhdynnässä. Sen haistaa ja aktin päälle Siiseli on voidellut hänet pahaa vastaan. Lukenut intiaaniloitsuja.

Joe napittaa housut. Ladon, tallin ovi retkottaa auki. Rattaat ovat poissa ja hevonen. Joe ei hämmästy. Hän ei jaksa tuntea eikä miettiä mitään turhaa. Tietäminen on kuin utuisen harson takana. Hän ymmärtää tajunneensa monta minuuttia sitten, kokonaan tai puolittain, että Siiseli on lähtenyt. Kokonaan ja kertakaikkiaan. Taivaanrannassa etelään verkalleen hajoava ja lankeava pölypilvi on Siiselin jättämä. Tämän jäljiltä. Tuulen suunta käy pohjoisesta.

Vaikka Joe ei jaksa ajatella, hän yrittää silti ymmärtää, mitä tämä tarkoittaa? Miksi nainen on lähtenyt ja jättänyt hänet? Onko tämä lähtenyt lopullisesti tiehensä? Miksi ihmeessä?

Tuuli puhaltaa vaatteiden läpi ja vilu värisyttää Joen harteita. Hän palaa sisään pukemaan lisää vaatetta päälle. Päästyään mökin lämpimään ja tuulensuojaan, hän menee suoraan seinäkaapille ja aukaisee sen, ottaa peltitölkin hyllyltä ja vääntää kannen auki. Rahat ovat poissa. Kaikki setelit. Paperit ovat jäljellä, Kentucky-Joen nimellä olevat pahvinkankeat omistuspaperit tästä maa-alasta, jolla hänen mökkinsä on ja tulevan baseball-areenan maaläntistä.

Hän laittaa tölkin takaisin kaappiin, ottaa naulasta karvaliivin, pukee sen päälle ja nahkatakin päällimmäiseksi, istuu penkille ja vaihtaa varrettomat saappaat pitkävartisiin. Kun hän nousee, häntä alkaa pyörryttää ja hän pudottaa takamuksen takaisin penkin päähän.

Täytyy pestä itsensä. Se on tehtävä ensin. Hän haisee. Joe kurkottaa kamiinan puoleen, vetää pesäluukun auki ja näkee siellä kytevän vielä hiilloksen. Hän nousee seisomaan, tällä kertaa varovaisemmin ja hakee puulaatikosta muutaman kalikan, asettaa ne hiilille ristiin, puhaltaa varovasti kytyyn, puhaltaa uudelleen, hitaasti ja tasaisesti, sulkee suuluukun ja säätää vetoluukut auki. Tuli hulmahtaa ja puut alkavat palaa. Hän säätää vedon pienemmälle.

Kävellessään mökkinsä kahdessa huoneessa Kentucky-Joe toteaa, että Siiseli on ottanut mukaan kaikki vähät vaatteensa. Hän on ottanut myös peilin seinältä, joten Joe ei voi katsoa siitä, minkä näköinen on?

Joe lähtee toistamiseen ulos ja katsoo pitkin preeriaa, jossa ei näy enää pölypilveä eikä mitään muutakaan erikoista. Jos hän olisi noussut myöhemmin, hän ei olisi nähnyt naisesta vilaustakaan. Hän olisi voinut vain arvailla mihin suuntaan tämä on kadonnut? Tai hän olisi olettanut silloin, että tämä on palannut kotiinsa Intiaanikylään. Joe puhuu siitä mielessään Intiaanikylänä. Hänestä se ei täytä kaupungin vaatimuksia. Hän käsittää, että kaupungista puhuminen on pelkkää pilkkaa ja rienaa, mutta hän on itse niin totinen ja leikitön mies, että kieltäytyy osallistumasta sellaisiin turhiin puheisiin.

Tuuli ajaa hiekkaa pitkin louhikkoa ja harvaa heinikkoa. Talven alku. Hevosen ja rattaiden jättämät jäljet erottuvat vielä, mutta ne peittyisivät tällä säällä pian näkymättömiin. Tunnissa ne olisivat tietymättömissä. 


>>>jatkuu>>>



perjantai 15. lokakuuta 2021

Terveisiä Taavetista

  









Olemme lukeneet vähitellen Dostojevskin Rikos ja rangaistus -romaanin puoliväliin. Olen lukenut ohessa myös melkein neljänneksen Kalle Päätalon kirjasta Pato murtuu. Jälkimmäistä en ole lukenut ennen. Hienoa kuvausta viisikymmentäluvun alun rakennusmaan töistä, työmatkoista, asumisoloista ja askarruksista puulämmitteisessä omakotitalossa. Rikos ja rangaistus on tuttu. Luen sitä nyt neljättä tai viidettä kertaa. Edellisestä kerrasta on kolme vuotta. Luin sen silloin ääneen, 2018, samana Hollon suomennoksena, jota luen nytkin. Vuonna 2016 olen lukenut Konkan suomennoksen. Noin viisikymmentä vuotta sitten luin Rikos ja rangaistus -klassikon ensimmäisen kerran. Se oli Hollon käännös. Voin sanoa varmuudella, että olen lukemassa nyt tätä vaikuttavaa suurromaania ainakin neljättä kertaa ja toisen kerran ääneen. Huomioin aina uusia ja uusia asioita tästä teoksesta. Siinä on muun muassa tavaton määrä eri henkilöitä, joita kirjailija tuo sopivasti päivänvaloon. Samoin kuin Kalle Päätalo, Fedor Dostojevski osaa myös luoda tunnelmaa, elävöittää tekstiään, mutta sehän oli tiedossa jo ennestään.