Tiikerintalja(14)

>>>jatkuu>>>   

   

Yksinpuhelua. En osallistu siihen. Kokki tuo meille oluet ja kaataa laseihin. Sitten hän palaa heiluriovesta takatilaan valmistamaan annoksiamme. Ajattelen, että meidän olisi pitänyt nukkua autossa, mutta hytti on siihen liian ahdas. Paluumatkalla se ei käy senkään takia, että meillä on mukana se nainen. En muista ihmisen nimeä. En kysy sitä ja Teppo tekee parhaansa pysyäkseen hereillä. Hänen suunnitelmansa mennä lääkäriin on ilmeisesti jäädytetty ja poissa pelistä. Enää ei ehdi, ei ole sopivaa saumaa. Hänen olisi pitänyt kokeilla laivan lääkäriä, mutta ehkä hän pelkäsi, että tämä olisi määrännyt hänet karanteeniin?

Tällaisia sekavia, erilaisia mietteitä käy mielessä.

”Paljon ei nähdä nähtävyyksiä”, Teppo sanoo.

”Ei”, vastaan. Ei ole tarkoitus.

Annokset ovat valmiina ja kokki kantaa ne pöytään. Näen paikaltani respan osittain. Nainen istuu tuolilla ja lukee jotain lehteä tai kirjaa. Tai virkkaa tai kutoo. Ei sentään, sillä sillloin hänen käsi- ja olkavartensa liikkuisivat. Kokki nostaa maustekorin lähemmäs. Ripottelen oreganoa pihville, sen jälkeen sinappia ja ketsuppia paistetuille perunoille.

”Otan toisen”, Teppo sanoo.

”Ota vaan.”

Teppo napsuttelee sormia. Respan nainen tulee salin puolelle.

”Toinen olut”, Teppo tilaa ja nainen hakee sen. Saman tien Teppo maksaa.

Yöllä herään siihen, että Teppo kompuroi ryskyen vessaan. Hän ei ehdi vetää kunnolla ovea kiinni perässään ja kuulen laatan lentävän. Unisena luulen ensin, että Teppo on ryypännyt, tyhjentänyt huoneen jääkaapin pikkupullot, kun olen vetänyt sikeitä, mutta seuraavaksi muistan, että mies ei ollut täysin kunnossa eilen, kun olimme laivalla eikä välttämättä sen jälkeenkään. Katson kännykästä mitä kello on? Neljä. Nousen istumaan sängyn laidalle. Ennakoin. Kuulen yhä Tepon yökkäilevän vessassa. Hetkeä myöhemmin vessan ovi sulkeutuu ja valokiila häviää eteisen seinältä. Vesi kohisee. Kallistan uudelleen pitkäkseni, mutta tunnen itseni virkeäksi. Auki jääneiden verhojen välistä näkyy jonkin radiomaston punaiset varoitusvalot pimeässä.

Teppo tulee vessasta ja sammuttaa samalla valot takanaan.

”Heräsitkö?” hän kysyy.

”Kyllä, jos tarkoitus oli.”

”Toivottavasti tämä ei ole mitään tarttuvaa”, Teppo jatkaa. Hän astelee ikkunaan. ”Meikäläinen taitaa jättää aamiaisen väliin tai vähälle.”

”Me voidaan lähteä saman tien tien päälle”, ehdotan.

”Nytkö?”

”Niin. Tunnen itseni aivan virkeäksi.”

”Mitä kello on?” Teppo kysyy ja katsoo samalla omaa kännyään. ”Hyvä ajatus, muuten. Jos sä pystyt ja voit lähteä ilman aamupalaa, aletaan painua. Pysähdytään johonkin sopivaan paikkaan kahville ja saat tankata samalla.”

Ymmärrän, että Teppo tarkoittaa tankkaamisella syömistä, aamiaista. 

>Länsi>

Joe kuulee hevosen hirnahduksen. Ääni tulee ohuen seinän toiselta puolelta. Raudoitetut kaviot kuopivat maata. Rattaat kitisevät. 

Hän kuuntelee sitä silmät kiinni, tajuaa olevansa hereillä, terve ja kurkottaa katsomaan sängyn alle, onko yöastia siellä? Se on tyhjä. Hyvä, Joe ajattelee ja antaa pään painua takaisin pielukselle.

Hän luulee ja olettaa, että joku vieras ajoi pihaan, mutta vähitellen äänet loittonevat, vaimenevat ja hiljenevät. Hän haistaa ruuan. Muhennos odottaa valmiina etuhuoneen kamiinan laidalla. Hän kuvittelee ja näkee sen silmissään. Hän tuntee nälkää, mutta myös heikotusta. Hänellä on hauras olo ja hän pelkää liikahtaakaan.

Kyljittäin sängyssä hän avaa silmät ja on samassa täysin hereillä. Lattialla seinustalla on kaksi luukalloa, tiikerien kallot. Siiseli on tuonut ne siihen. Siinä on pienempi kallo, naaraan ja sen takana uroksen luupää asetettuna niin, että se astuu narttua edessään.

Kentucky-Joelta pääsee naurun kähähdys. Ainakin hän kuvittelee nauravansa. Hän sysää peiton sivuun ja sen päällä olevan raskaamman tiikerintaljan ja kääntyy istumaan jalat lattialla. Hän odottaa Siiselin sanovan jotain minä hetkenä hyvänsä toisesta huoneesta, siirtävän oven tilalla olevaa verhoa ja tulevan kamarin puolelle. Ei mitään. Niinpä Siiseli on ulkona. Vieras on ollut lähdössä ja Siiseli on mennyt kuistille tämän perässä.

Joella ei ole kuitenkaan mitään mielikuvaa kenestäkään vieraasta. Rattaiden ääni on ainoa. Muu on syvää hiljaisuutta. Se vallitsee ja ympäröi. Keskipäivä, Joe ajattelee ja päättelee.

Hän huomaa siinä istuessaan, että kallot on koristeltu. Naaraalle on laitettu letit. Siiseli on punonut ne jostain nauhasta. Pieni kivi lepää kallon päällä painona ja pitää lettejä paikoillaan. Kallon hampaiden välistä pilkistää kimppu kuivia korsia. Uroskallolla on kaarnanpala hattuna. Niin varmaan, Joe ajattelee ja hymyilee taas.

Hän nousee jalkeille ja katsoo ulos pienestä ikkunasta. Auringonvalo häikäisee ja sumentaa lasin. Hän sulkee silmät kirkkailta säteiltä, kääntyy, sysää kädellä verhon tieltään ja astuu etuhuoneen puolelle. Kamiina hohkaa lämpöä. Siiseli on tehnyt muhennoksen vastikään. Kentucky-Joe kohottaa padan kantta. Murmelin liha tuoksuu. Maissia ja papuja.

Lankunpätkä on pöydällä valmiina lautasen vieressä. Hänelle on katettu. Joe tarttuu varoen kaksin käsin padan puukahvoista ja nostaa sen pöydälle. Hän kokeilee kämmenselällä pöydälle jätettyä peltikannua. Se on kylmä. Siiseli on hakenut vastikään vettä kaivolta. Joe kaataa mukin puolilleen, siirtää penkin ja istuu. Hän juo veden, kaataa mukiin lisää ja ottaa lusikalla muhennosta lautaselle.

Syödessään hän kuuntelee samalla kaiken aikaa. Hän varautuu siihen, että minä hetkenä hyvänsä kuuluu tutuksi tullut mokkasiinien suihke kuistilla ja pitkän mekon kahina. Tosin toistaiseksi erottuu yksin heinäsirkkojen siritys, ei muuta.

Joen mielessä herää kysymyksiä. Ensimmäisenä hän haluaisi tietää kuinka kauan on ollut sairaana? Hän tuntee, ettei ole enää sairas tai että on tervehtynyt melkein täysin, mutta olo on luonnollisesti vielä hutera.

Hän nousee pöydästä. Tänään ja tästedes hän käy jatkossa ulkona kepillisellä ja tarpeillaan. Se on päätetty ja varmaa. On noloa kyykkiä kamarissa yöastian päällä. Hän tuntee itsensä likaiseksi. Hänen on peseydyttävä. Siiseli saa auttaa häntä siinä.

Joe raahustaa ovelle, aukaisee sen ja tulee ulos keskipäivän kirkkauteen. Katos suojaa oven edustan, mutta pihatanner hohtaa leimuavana sen takana. Hän siristää silmiään, palaa sisälle ja ottaa hatun naulasta.

Kaukana lännessä etääntyy pölypilvi. Se on niin kaukana, että liikettä ei erota kunnolla. Pölypilvi voi olla tulossa tai menossa. Se vaikuttaa hevosen tai hevosen ja rattaiden nostattamalta. Tuulenviri pakottaa ja painattaa sitä sivullepäin kallelleen. Joe toteaa siinä myös, että ilmanala on jäähtynyt kesäisestä. Häntä kylmää lämpimän sisätilan jälkeen.

Joe tuijottaa yhä pölypilveä. Hänestä tuntuu, että se on Siiselin jättämä. Outoa tai oudointa on, että hevonen ja rattaat loittonevat länteen. Se käy vähin erin selville. Suunta on outo. Sille taholle ei vie yhtään varsinaista tietä, vain eläinten muinaisilla vaelluksillaan talloma, puolittainen painanne. Joe ei tiedä sitäkään, kuinka kauas pitää ratsastaa siihen suuntaan tai ajaa vankkureilla ennen kuin vastassa on jokin useamman talon muodostama asutus tai käytetty tienpohja? Länsi ei ole täkäläiselle väelle se suunta, jonne lähdetään. Joki vetää puoleensa ennemmin. Jokea pääsee kulkemaan sekä ylä- että alavirtaan. Se on luonnollinen reitti.

Kentucky-Joe siirtyy ladon nurkalle, avaa housut ja vetää molon esiin. Hän hämmästyy, sillä Siiseli on tervannut sen. Tai se ei ole pelkkää tervaa tai ainoastaan tervaa, vaikka tervainen haju onkin voimakkain. Kamfertti on lisänä, Joe tajuaa. Kamfertin ja tervan sekainen lääketuoksu nousee nenään, kun hän laskee vetensä. Siiseli on ollut yöllä hänen vieressään. Joe uskoo sen nyt ja muistaa, vaikka on luullut nähneensä unta. He olivat yhdynnässä. Sen haistaa ja aktin päälle Siiseli on voidellut hänet pahaa vastaan. Lukenut intiaaniloitsuja.

Joe napittaa housut. Ladon, tallin ovi retkottaa auki. Rattaat ovat poissa ja hevonen. Joe ei hämmästy. Hän ei jaksa tuntea eikä miettiä mitään turhaa. Tietäminen on kuin utuisen harson takana. Hän ymmärtää tajunneensa monta minuuttia sitten, kokonaan tai puolittain, että Siiseli on lähtenyt. Kokonaan ja kertakaikkiaan. Taivaanrannassa etelään verkalleen hajoava ja lankeava pölypilvi on Siiselin jättämä. Tämän jäljiltä. Tuulen suunta käy pohjoisesta.

Vaikka Joe ei jaksa ajatella, hän yrittää silti ymmärtää, mitä tämä tarkoittaa? Miksi nainen on lähtenyt ja jättänyt hänet? Onko tämä lähtenyt lopullisesti tiehensä? Miksi ihmeessä?

Tuuli puhaltaa vaatteiden läpi ja vilu värisyttää Joen harteita. Hän palaa sisään pukemaan lisää vaatetta päälle. Päästyään mökin lämpimään ja tuulensuojaan, hän menee suoraan seinäkaapille ja aukaisee sen, ottaa peltitölkin hyllyltä ja vääntää kannen auki. Rahat ovat poissa. Kaikki setelit. Paperit ovat jäljellä, Kentucky-Joen nimellä olevat pahvinkankeat omistuspaperit tästä maa-alasta, jolla hänen mökkinsä on ja tulevan baseball-areenan maaläntistä.

Hän laittaa tölkin takaisin kaappiin, ottaa naulasta karvaliivin, pukee sen päälle ja nahkatakin päällimmäiseksi, istuu penkille ja vaihtaa varrettomat saappaat pitkävartisiin. Kun hän nousee, häntä alkaa pyörryttää ja hän pudottaa takamuksen takaisin penkin päähän.

Täytyy pestä itsensä. Se on tehtävä ensin. Hän haisee. Joe kurkottaa kamiinan puoleen, vetää pesäluukun auki ja näkee siellä kytevän vielä hiilloksen. Hän nousee seisomaan, tällä kertaa varovaisemmin ja hakee puulaatikosta muutaman kalikan, asettaa ne hiilille ristiin, puhaltaa varovasti kytyyn, puhaltaa uudelleen, hitaasti ja tasaisesti, sulkee suuluukun ja säätää vetoluukut auki. Tuli hulmahtaa ja puut alkavat palaa. Hän säätää vedon pienemmälle.

Kävellessään mökkinsä kahdessa huoneessa Kentucky-Joe toteaa, että Siiseli on ottanut mukaan kaikki vähät vaatteensa. Hän on ottanut myös peilin seinältä, joten Joe ei voi katsoa siitä, minkä näköinen on?

Joe lähtee toistamiseen ulos ja katsoo pitkin preeriaa, jossa ei näy enää pölypilveä eikä mitään muutakaan erikoista. Jos hän olisi noussut myöhemmin, hän ei olisi nähnyt naisesta vilaustakaan. Hän olisi voinut vain arvailla mihin suuntaan tämä on kadonnut? Tai hän olisi olettanut silloin, että tämä on palannut kotiinsa Intiaanikylään. Joe puhuu siitä mielessään Intiaanikylänä. Hänestä se ei täytä kaupungin vaatimuksia. Hän käsittää, että kaupungista puhuminen on pelkkää pilkkaa ja rienaa, mutta hän on itse niin totinen ja leikitön mies, että kieltäytyy osallistumasta sellaisiin turhiin puheisiin.

Tuuli ajaa hiekkaa pitkin louhikkoa ja harvaa heinikkoa. Talven alku. Hevosen ja rattaiden jättämät jäljet erottuvat vielä, mutta ne peittyisivät tällä säällä pian näkymättömiin. Tunnissa ne olisivat tietymättömissä. 

>>>jatkuu>>>