Siiseli on pessyt pyykkiä. Narulla talon ja vajan välissä ovat Joen farmarit ja toinen flanellipaita ja kalsaripuku. Ne ovat melkein kuivat jo. Siiseli on huolehtinut hänestä viimeisen päälle, mutta ottanut kuitenkin rahat mukaansa. Luuliko nainen, että hän kuoli? Ehkä. Vai oliko hänen miehuutensa mennyt? Sekin on mahdollista.
Kentucky-Joe jättää pyykit lepattamaan ja kuivumaan narulle, ottaa vesiämpärin seinustalta ja puskee tuulta vasten kaivolle. Hän katsoo jälleen länteen, katsoo niin kauan, että silmiin koskee, mutta ei näe jälkeäkään pölypilvestä. Se on poissa. Se mikä oli ennen, ei ole kääntynyt palaamaan takaisin. Ei toivoakaan siitä.
Kaivolla hän kääntyy, vilkaisee Larryn mökkiä ja sen takana kauempana levittäytyvää kaupungin siluettia. Nämä paikalliset ovat nauraneet häntä alusta asti. Kaipa hänessä on naurettavia piirteitä. Joe on huomioinut kuitenkin, että useimmat kaupunkilaiset ovat sen verran kohteliaita tai osaavat käyttäytyä, että eivät naura sentään suoraan päin naamaa. Mutta nauravat takanapäin.
Hän ymmärtää, että seuraavaksi ihmiset saavat aihetta virnuilla hänelle siitä, että hänen naisensa lähti. Se, että hän osti Siiselin, oli typerää, mutta hän ei ollut kuvitellut sentään, että nainen lähtisi tiehensä. Hän luuli tämän viihtyvän ja olevan mielellään pikku vaimona. Hän luuli, että Siiseli pitäisi häntä, Joea pelastajanaan. Hän oli tullut apuun, kun nuori tyttö oli lankeamassa lopullisesti yleiseksi naiseksi. Mitä parempaa sellaiselle naiselle voisi tapahtua kuin että joku kunnollinen mies ottaa hänet omakseen, vakituisekseen?
Larryn mökin piipusta nousee savua. Tosin se saattaa tulla yhtä hyvin pajan hormista.
Kentucky-Joe kävelee ensin tavallaan kokeeksi Larryn pihalle. Hän koettelee omaa kuntoaan sillä lailla ja ajattelee kääntyvänsä sieltä ympäri ja palaavansa omalle mökilleen, jos uupuu.
Larry on ripottelemassa jyviä kanoille ja tulee ulos häkkivajasta, kun Joe pysähtyy seisomaan pihalla. Larry laittaa haat paikoilleen ja jää katsomaan sen jälkeen vähän vieraan ohi kuin pajan päädyssä olisi jotain erikoista.
”Terve”, Kentucky-Joe tervehtii. Hän älyää, ettei hänellä ollut mitään asiallista asiaa ja että oli turhaa kiertää tätä kautta. Tosin matkaa kaupunkiin ei tule tätä kautta juuri enempää kuin tietä myöten, mutta tietä pitkin olisi ollut helpompi kävellä.
”En kuullut hevosen ääntä”, Larry toteaa.
”Kävelin”, Joe vastaa.
Larry nyökkää. Miehen silmät vilahtavat hatunlierin syvästä varjosta ja sen jälkeen hän katsoo omaa pihatietään, sitä länteen tai enemmän pohjoisen puolella erottuvia, lähimpiä kaupungin taloja.
Joe ajattelee, että he kaksi ovat kaksi hevosetonta mökkiläistä tienvarressa, kaksi köyhää kurjaa.
”Tarviitko jotain?” Larry kysyy.
”En. Kävelen kaupunkiin.”
”Miten?”
”Hevonen on poissa ja kiesit.”
Larry katsoo taas pikaisesti naapuriaan: ”Onko Siiseli myynyt ne?”
Kentucky-Joe ei osaa vastata. Sellainen ei tullut hänelle mieleen.
”En ole nähnyt tänään, että kukaan olisi mennyt tästä ohi”, Larry tokaisee. Joe kiittää tiedosta ja nyökkää lähtiäisiksi. Hän alkaa astella viiston tuulen painamana mökin pihamaalta kaatopaikantielle. Tiellä ei ole virallista nimeä, mutta se on saanut asukkaitten suussa sellaisen nimen. Yhtenä nimityksenä. Kaatopaikantie tai Intiaanikaupungin tie.
Joe vaistoaa Larryn katsovan peräänsä, mutta ei käänny vilkaisemaan taakseen. Hän on hyvillään, että kesän kuumuus on helpottanut. Hänellä on kaikki muuten hyvin, mutta hevosen ja rahojen puute painaa mieltä. Joltain osin hän kaipaa myös Siiseliä itseään, tätä naista. Hänen mielestään he tulivat varsin hyvin toimeen keskenään.
Tie kaartaa ja kääntyy Larryn mökin taitse. Joe ajattelee, ettei ole koskaan ennen kävellyt sitä pitkin, vain ratsastanut. Hän muistaa yksittäisiä hetkiä, jolloin on laskeutunut hevosen selästä milloin mistäkin syystä ja ottanut silloin aina muutaman askeleen tiellä, mutta hän ei ole koskaan kävellyt sitä näin pitkää matkaa. Olo tuntuu oudolta ja hän epäilee, että hänet huomioidaan ja pannaan merkille parastaikaa kaikista lähistön asumuksista, niiden avoimen preerian puolelle antavista ikkunoista.
Kahden mailin vaelluksen jälkeen hän ohittaa ensimmäisen kaupungin laidan talon, samanlaisen vaatimattoman kahden huoneen mökin kuin hänen omansa. Sillä erolla, että pihalla on puutarha pensaineen ja puineen, kirsikkapuita, joiden lehdet ovat kellastuneet ja osin varisseet. Joen on jano ja hän katsoo kaihoten kaivoa, mutta ei nosta veräjää sivuun eikä mene puutarhaan, koska ei näe ketään ulkosalla.
Hän seisahtuu kuitenkin levähtämään tienlaitaan ja antaa katseen pyyhkäistä takanaan levittäytyvän joutomaan yli. Larryn mökki näkyy, mutta hänen oma, pieni talonsa jää sen taakse piiloon. Hiekkaharjanne erottuu täältä asti utuisena. Se on kuin jättiläiskäärmeen selkä, harjumuodostelma, joka kasvaa takkuista heinää tuppaina, pensaita ja muutamia käkkäräisiä puita, joita sinnittelee ryhminä siellä täällä.
Sinä keväänä, kun hän etsi talonpaikkaa Larryn mökin ja harjanteen väliltä, vesi oli tietenkin ensimmäinen, ehdoton ja tärkein tekijä. Elintärkeä vesi. Hän tiesi ja arvasi maiden kuuluvan Taylorille, mutta ei kokenut liikkuvansa luvattomilla asioilla ratsastaessaan harjun lakea ja sen laitamia pitkin ja löysi silloin useita pieniä lähteitä. Paikka vaikutti lupaavalta, mutta samalla harju oli enemmän tuulen riepoteltavissa ja hän siirtyi tasanteelle tutkimaan maastoa Larryn mökin takana, mutta reilun matkan päässä siitä. Hän ei kaivannut itselleen mitään lähinaapuria.
Kun hän löysi viitteen mahdollisesta maan pintaan nousevasta vesisuonesta, hän teroitti seipään, löi sen maahan pystyyn ja ratsasti tapaamaan vanhaa Tayloria.
Se oli ensimmäinen kerta, kun hän asioi Taylorin kanssa. Mies vaikutti kaikin puolin kunnolliselta ja luotettavalta. Joe kertoi haluavansa rakentaa asumuksen harjanteen viereen ja pyysi lupaa kaivaa kokeeksi löytäisikö hän kaivon paikan.
Taylor antoi luvan, vanha mies, joka oli harmaantunut värittömän vaaleaksi, mutta teki sitkeän ja jäntevän vaikutuksen. Kentucky-Joen hämmästykseksi mies lähti mukaan ratsastamaan ja katsastamaan tuota kivikkoista erämaata.
Kun he ohittivat silloin tietä myöten Larryn mökin ja pajan Taylor viittasi sitä kädellään: ”Larryn väki osti viisi eekkeriä tuosta. He löysivät vettä.”
”Aivan”, Joe myönsi. Hän ei ollut kysynyt koskaan tarkemmin Larryn nykyään omistaman maa-alan suuruutta, mutta oli arvioinut sen niille main.
Kun he olivat päässeet tämän viimeisen etelän puolelle jäävän asumuksen ohi ennen harjannetta, kaatopaikkaa ja Intiaanikylää, Taylor pidätti suitsista ratsuaan, taputti hevosen kaulaa ja katsoi lohdutonta näkymää. Se oli autiomaata, joutomaata.
Joe kuvitteli miehen ihmettelevän, kuka hullu halusi tulla asumaan tällaisen kivikon keskelle? Jos tämä ajatteli niin, hän ei kuitenkaan paljastanut sitä.
”Kuinka isoa alaa olit ajatellut?” Taylor kysyi.
Joe ei epäröinyt, mutta piti silmällä miestä vierellään vastatessaan: ”Kolmekymmentä eekkeriä.”
Taylor kääntyi katsomaan häntä.
”Oho.”
Kentucky-Joe ajatteli silloin, että nyt hän joutuu viimeistään hullun kirjoihin, mutta toisti siitä huolimatta: ”Kolmekymmentä eekkeriä. Arvioin, ettei tällä maakaistalla ole suurta arvoa ja se tarkoittaa, että minulla on siihen varaa.”
Taylor nyökkäsi hieman.
”Jos löydän vettä”, Joe lisäsi. ”Sillä ehdolla, että löydän vettä.”
”Olet etsinyt jo?” Taylor kysyi tai totesi.
”Sen verran, että ratsastin yhden päivän ristiin rastiin. En tiedä näkyykö se tähän, mutta löin seipään pystyyn sille kohtaa, mikä näyttää lupaavimmalta.”
Taylor ei sanonut mitään. Ehkä hän laski ja arvioi päässään.
”Tulen ja teen kaupat, jos löydän vettä”, Joe lisäsi.
”Tee niin.”
Sitten Kentucky-Joe kysyi hinnan? Hän halusi olla suora ja rehellinen, esittää kiertelemättä omat aikeensa huolimatta siitä, että hänen neuvotteluasemansa saattaisivat heiketä tästä syystä ja tämä äveriäs maanomistaja voisi korottaa hintaa suhteettomasti, mutta Taylor ei korottanut eikä nokittanut. Hänen hintapyyntönsä oli kohtuullinen. Miehet ojensivat kätensä toisilleen ja vahvistivat kaupan kädenpuristuksella.
Kuukautta myöhemmin Joe oli saanut kaivon valmiiksi. Vesi nousi sinne, kirkas, puhdas vesi ja hän saattoi alkaa rakentaa mökkiä.
Kentucky-Joe kävelee suoraan Cal Habbardin tallille, koska tällä on enemmän hevosia kuin kenelläkään muulla paikallisella. Mustaihoinen renki on työssään. Ennen kuin Joe ennättää kysyä rengiltä mitään, hän näkee Habbardin, joka on asettelemassa hevosten suitsia tai valjaita tallin perällä ja kävelee miehen luo.
Cal Habbard on kuulu siitä, että vaikka hän näkee ja huomaa toisen, hän ei ole välttämättä tietääkseen tästä. Nyt mies kääntyy Joen puoleen vasta, kun Joe seisoo vieressä parin yardin päässä.
”Tulitko maksamaan tiikerintaljoista?” Cal Habbard kysyy.
Toinen tyypillinen piirre tässä miehessä on, että hän ei hymyile eikä naureskele. Hän pitää pokerinaamaa. Hänestä ei tiedä, millä mielellä hän puhuu, tosissaan vai ei?
”En”, Kentucky-Joe vastaa. ”Puhe oli, että saan pitää ne.”
Habbard ei vastaa. Hän kääntelee yhä valjaita ja odottaa kai mitä Joe sanoo seuraavaksi, mitä asiaa tällä on tai ehkei Habbard odota mitään, vaan olettaa vain toisen lähtevän pois?
”Myisin sulle puolet baseball -areenaa.”
Se näkyy yllättävän Cal Habbardin.
”Minkä takia?”
>>>jatkuu>>>
