Tiikerintalja(16)

 >>>jatkuu>>>  

Joe on ehtinyt ajatella asiaa ja ajatellut myös, että on parempi olla paljastamatta liikaa. 

”Se on iso yritys yhdelle.” 

Habbard katsoo häntä ylhäisenä. Niin katsoo mies, joka tietää olevansa toista parempi, enemmän varoissaan, vahvempi ja viisaampi ja kaikissa suhteissa parempi. 

”Tulit minun luo.” 

”Kuka muu olisi kiinnostunut?” 

Cal Habbard katsoo pitkään Kentucky-Joeta. Joelle tulee mieleen, että mies miettii ja arvioi varmaan pystyisivätkö he yhteistoimintaan?

”En hae partneria”, Joe lisää. ”Haen toimitusjohtajaa. Koen olevani parempi taustahenkilönä, osarahoittajana. Miltä kuulostaa?”

”Harkinnan arvoiselta.”

Sen jälkeen Joe sanoo olevansa hankkimassa toisen hevosen itsellen, toisen ratsun.

”Valitse tuolta tarhasta nuori eläin.”

”Mitä se maksaa?”

Cal Habbard hymyilee hieman. Se on ensimmäinen kerta, kun Kentucky-Joe näkee sellaisen ihmeen: ”Jos sopii, ota hevonen käsirahana. Oletan, että sä et myy areenaosuutta ilman edestä?”

”En. En tietenkään.”

Habbard ja tallineekeri lähtevät molemmat Joen mukana katsomaan sopivaa eläintä. Valinnanvaraa on koossa ja väreissä. Kimo vetää Joeta vastustamattomasti puoleensa. Hän pakottautuu katsomaan muita elikoita, mustaa, isoa hevosta, taputtelee ruskeaa liinaharjaa, yrittää tarttua ja nostella niiden jalkoja, mutta huomaa seisovansa kuitenkin aina uudestaan saman kimon vieressä.

”Mitä vikaa tässä on?” hän kysyy.

”Ei mitään. Ei muuta kuin, että se ei ole vielä kengitetty.”

Kentucky-Joe nyökkää ja silittää eläimen pehmeää, lämmintä turpaa. Kimo nykäisee pään poispäin.

”Komea otus”, Habbard kehuu.

Hän ei sano hintaa, ei vielä, vaikka Joe odottaa sitä.

”Kokeile ratsastaa sillä. Tee kierros ja tule takaisin. Vai muutitko mielesi?”

Cal Habbard on nyökännyt kai jossain välissä apulaiselleen, sillä musta mies tulee aitaukseen retuuttaen painavaa satulaa, alushuopaa, suitsia ja päistejä ja ottaa nuoren kimon kiinni.

”Soo, soo”, neekeri maanittelee eläintä, joka päästää tutun hoitajan lähemmäs, kulkee silti samalla sivuttain vältellen, mutta mies ohjaa sen tarkoituksella tarhan nurkkaan aitaa vasten puhellen ja taputellen, vie huovan eläimen selkään, nostaa satulan sen perään, kurkottaa satulavyön hevosen mahan ali ja kiinnittää ja kiristää sen. Tuntiessaan vyön puristavan tiukkana suojatonta mahaansa kimo säikähtää, yrittää riistäytyä irti ja päästä miehen ohi, mutta tallirenki pitää sen aloillaan.

”Oho, no, oho”, kuuluu. Mies puoliksi naureksii. ”Kyllä sä tästä pääset. Ei sinua lyödä vielä lihoiksi.”

Neekeri on yllättävän suulas. Hän puhuu paljon, mutta vaimealla äänellä, hevosen luottamusta herättävällä äänellä.

Kentucky-Joe seuraa eläimen korvia. Ne ovat kuulolla. Joe katsoo seuraavaksi hevosen silmiä. Heijastukset liikkuvat niiden pinnassa kuin pilvet taivaalla. Hänellä on siinä koulutettavaa, hän tietää sen, pitkä urakka edessä, mutta niinhän se on aina. 

>Itä>

Hotelli on kuolleen hiljainen, kun lähdemme sieltä. Minun ei tarvitse odottaa kuitenkaan kauaa ennen kuin saan aamiaista. MacDonaldsin kyltti näkyy heti siihen hotellin edustalle. Me olemme kävelleet illalla huomaamatta siitä ohi tai läheltä. Paikka on auki kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa.

”Sopiiko, että poikkeamme?” kysyn.

”Sopii.”

”Sun pitää yrittää syödä myös jotain.”

”Jotain”, Teppo vastaa.

Yksi asiakas meidän lisäksemme. Aamiaisen sijaan otan normaalin annoksen, isona ja jälkiruuaksi jäätelöä ja kahvia. Teppo ottaa aamiaisen.

Istumme pöytään odottamaan.

”Söitkö jotain sopimatonta?” kysyn.

”Ehkä. Se olisi parempi vaihtoehto. No, näkee nyt. Sua ei heikota eikä särje päätä?”

”Ei.”

”Voit ihan hyvin?”

”Kyllä.”

Juon cokista. Haen ketsuppia valmiiksi paperihattuihin. Tarjoilija kantaa annokset meille. Hän toivottaa englanniksi hyvää ruokahalua.

Saan pimeänajoharjoittelua, kun jatkamme matkaa Riiasta etelään. Liettuan rajan jälkeen päivä sarastaa. Olemme yhä ee kuusikymmentäseitsemällä ja edessä on Panerezys. Pysähdymme huoltoasemalle ruokailemaan ja juomaan kahvit. Seuraan sivusilmällä Teppoa, joka on vuoroin kalpea ja punottaa välillä. Kahvilassa Teppo laittaa viestin Zooparkkiin ja ilmoittaa missä olemme tulossa. Siihen tulee pian englanninkielinen vastaus, jossa on ajo-ohjeet.

”Aion levätä autossa, kun sä ajat Vilnaan”, Teppo sanoo, katsoo meikäläiseen ja kysyy sopiiko se: ”Jos jaksat, ajaa?”

”Jaksan. Mulla ei ole mitään häikkää.”

”Ja voit hyvin?”

”Kyllä. Toistaiseksi.”

Tilasimme molemmat pizzan. Juomme kahvit jälkiruuaksi. Käymme vuorotellen vessassa. Teppo viipyy siellä aika kauan ja mietin oksentaako hän, mutta en kysy sitä.

Autossa Teppo kömpii taakse makuukselle.

”Mittaa kuume”, ehdotan.

”Vaikka.”

”Mittasitko hotellilla?”

”En.”

Saan Scanian vasta käyntiin ja liikkeelle ja olen kääntymässä huoltoaseman pihasta valtaväylälle, kun Teppo sanoo, ettei ole lämpöä. En usko häntä.

”Oksettaako, paskattaako?” kysyn.

”Ei.”

”Häiritseekö radio?”

”Ei.”

Etsin asemia ja löydän paikallisen kielen seasta jonkin englanniksi juonnetun aseman, jossa on musiikkia ja puhetta. Liikenneradio, ajattelen. Ajan kertaalleen harhaan, olemme joutuneet Kaunasiin vievälle tielle, joten käännyn seuraavassa sopivassa paikassa ja palaamme Panerezysiin ja löydän oikean risteyksen, josta pääsee Vilnaan. Teppo ei sano eikä kommentoi mitään takaa. Ajattelen, että hän on tainnut nukahtaa. Radion nainen latelee säätiedotusta. En yritä kuunnella enkä ymmärtää sanojen sisältöä, vaan kuuntelen pelkkää ääntä. Olen hyvillä mielin, pollea, ajan täällä Euroopan takamailla, käytännössä itsekseni. Selviän. Olen vastuunalaisessa tehtävässä ja huomaan selviytyväni siitä.

Vilna lähestyy. Zooparkin mainoksia näkyy muiden mainosten ohessa. Emme ole vielä niin lähellä, että kysyisin Tepolta hänen saamistaan lisäajo-ohjeista, kun Teppo tunkee penkkien välistä paikalleen.

”Huomenta”, toivotan. ”Nukuitko yöllä ollenkaan?”

”Nukuin.”

Teppo näpelöi kännyä.

”Missä me olemme?” hän kysyy. ”Mikä sijainti?”

”Alle kaksikymmentä kilometriä Vilnaan. Melkein perillä.”

”Hyvä.”

Tulemme taajama-alueelle ja pudotan matkanopeuden aluerajoituksen mukaiseksi. Suljen radion.

”Oletko saanut uusia viestejä?” kysyn.

”En.”

Teppo katsoo tietä, ohittamaamme pientaloaluetta. Zooparkin selvä kyltti. Sitä ei voi olla näkemättä ja huomaamatta.

”Tuosta käännyt.”

Muutama käännös lisää ja olemme eläintarhan takaportilla.

”Tiikeri Liena on käynyt lääkärintarkastuksessa ja valmiina siirtoon”, Teppo lukee kännystään. Hän ottaa puhelun ja nostaa kännyn korvalliselleen.

”Hellou”, Teppo aloittaa ja vääntää vasenkätistä. Liukuportti edessä siirtyy sivuun. Punainen ajovalo vaihtuu vihreäksi. Työnnän vaihteen silmään, nostan kytkimen, haen toisen pykälän ja Scania jurisee hiekkakentälle jonkin hallin laidalle. Siellä ovella on haalareihin pukeutunut mies, joka tulee ulos, siirtyy edellä ja näyttää käsimerkein minne minun pitää ajaa. Sitten haalarimies pysähtyy, seisoo paikallaan ja nostaa molemmat kädet pystyyn ja pysäytän. Teppo tyrkkää oven auki ja laskeutuu tantereelle. Hän kävelee miehen luo ja he paiskaavat kättä. Ajan sivuikkunan alas, kun he kulkevat siitä auton vieritse.

”Katsomme ensin lavalle”, Teppo sanoo minulle. ”Odota rauhassa.”

Laitan seisontajarrun päälle ja tarkkailen sivupeileistä, kun miehet avaavat umpilavan sivuoven, laskevat kanatikkaiden päät alustan alta hiekalle ja kiipeävät sisälle. Kuluu muutama minuutti ja molemmat tulevat uudelleen ulos, Teppo työntää tikkaat takaisin ylös, sulkee oven ja siirtyy auton toiselle puolelle ja vinkkaa minua pakittamaan. Haalarimies ottaa hallin rulo-oven ylös. 

>>>jatkuu>>>