”Salaoja. Meinaat kaivaa salaojan?” hän kysyy. Hän vainuaa siinä asiassa pilantekoa, löysää puhetta, konnankoukkua ja tarkastelee sivusta Kentucky-Joen rokon täplittämiä kasvoja nähdäkseen paljastuuko niiltä jotain. Leveä hatunlieri varjostaa kuitenkin suomalaisen kasvoja.
”Je”, mies vastasi. ”Näin minä tuumailin.”
Larry on takonut kevättalvella Joen antamien mittojen mukaan kapean auran. Se on korkeintaan puolet tavallisen auransiiven leveydestä ja ottavuudesta, mutta hän on ajatellut, että ehkä hänen suomalainen naapurinsa on tottunut vanhassa kotimaassaan sellaisiin auroihin? Larry ei ole varma siitäkään, vaikka Joe olisi kokeillut tällaista kapeaa mallia ja todennut sen paremmaksi kuin perinteiset mallit ja teetti sen siksi.
Toisena työnä Larryn on takonut kaksi kapeateräistä lapiota ja joista toinen muistuttaa malliltaan enemmän kuokkaa.
Siitä on kulunut useita viikkoja, kun Kentucky-Joe haki varta vasten hevosellaan pois sekä auran että lapiot, mutta nyt ne tarvekalut tulivat Larryn mieleen.
”Sitä ojaa varten sinä tarvitsit sen kapean auran?”
Larry katsoo miestä.
Joe vilkaisee päin: ”Sitä.”
Taas Larry ei voi muuta kuin nyökätä. Olla tietävinään ja ymmärtävinään. Hän on utelias näkemään, miten sitä salaojaa kaivetaan ja yhtä utelias sen suhteen, miten sellaisen ojan saa kivettyä ja pidettyä auki? Ja pidettyä salassa? Sen luulisi romahtavan kasaan tai tukkeutuvan.
”Niin”, hän sanoo lopulta.
Hän näkisi sen ajastaan, hän ajattelee. Sen ihmeen näkee sitten.
Heti seuraavana päivänä Kentucky-Joe hakee muulivaljakon Cal Habbardin tarhalta. Hän saa puhuttua tallineekerin ajamaan eläimiä. Tämä tulee samalla palkalla kuin jos Joe olisi palkannut jonkun koulupojan.
Musta. Habbard kutsuu tätä pelkästään Mustaksi. Joe olettaa, että se ei ole neekerin varsinainen nimi, mutta hänelle sillä ei ole väliä eikä merkitystä.
”Mustalla ei ole mitään tekoa tallilla nyt, kun hevoset ja muulit ovat töissä areenalla”, Cal Habbard selittää. ”Aitauksessa oleva karja pärjää päivän itsekseen.”
”Siinä menee useampi päivä”, Kentucky-Joe huomauttaa.
”Ei mitään. Maksat joka päivästä. Tai pienennät omaa osuuttasi areenasta.”
Joe arvaa, että iso rikas ostaisi mielellään hänet kokonaan irti areena -hankkeesta. Siinä suhteessa he kaksi ovat hyvin samanlaisia. He toimivat mieluummin yksinään. Heitä ei kiinnosta pitää yhteyttä, neuvotella eikä sovitella kenenkään kanssa.
”Illaksi Mustan pitää palata tallille. Hyvissä ajoin, että eläimet ehtii sukia.”
”Ajattelin puolta päivää ajoa. Tai sanotaan kahdeksaa tuntia.”
Kentucky-Joe kysyy tai ehdottaa, että muulit voisivat kulkea tallimiehen mukana yöksi omaan aitaukseensa?
Cal Habbard katsoo Joeta yhtä tympääntyneen vakavana kuin aina ja on samaa mieltä: ”Sulla ei taida rehut riittää?”
”Ei.”
”Ei niin laihalla laitumella.”
Joe maksaa etukäteen päivästä, kaksi muulia ja mies eikä Habbard vihjaa toista kertaa, että hän voisi ottaa maksun areenan osuuksina.
Musta laittaa muulit valjaisiin. Kentucky-Joe huomaa miehen vilkuilevan häneen ja kun he ovat valmiina lähtemään Joen tiluksille, Musta kysyy aurasta: ”Otammeko auran mukaan?”
Neekerin olemus on hämmentynyt ja neuvoton: ”Mister, kaikki rattaat ovat kaivannolla.”
Areenalla, Joe tietää.
”Ei tarvita auraa”, hän sanoo.
”Eikö? Emme ota auraa?”
”Emme.”
”Sen voi sitoa muulien selkään”, Musta ehdottaa seuraavaksi, mutta Kentucky-Joe pudistaa päätään: ”Minulla on. Aura.”
”Selvä, mister.”
He oikaisevat Habbardin ranchilta johtavaa polkua joutomaan poikki ohi kaupungin laitimmaisten talojen. Aurinko on siinä vaiheessa jo korkealla ja lämmittää. Kentucky-Joe huomaa, että Larry ei ole pihallaan eikä katoksen suojassa puhdistamassa kananmunia, mutta mies saattaa olla syömässä tuvassaan ja nähdä heidät kaksi miestä ja yhteen valjastetut muulit, päivettyneen, valkoisen miehen ja olkihattuisen mustan miehen menevän tietä pitkin. Muulien perässä ei ole rattaita eikä vankkureita, vain mies suitsissa.
Joe on nostanut uuden auran odottamaan valmiiksi pihamaalle. Se on paksussa keltaisessa rasvassa.
Musta kääntää muulit, sitaisee suitsenperät kaivon viereisen juomakaukalon päädyn ympäri ja he nostavat miehissä auran lähemmäs ja kiinnittävät aisoihin.
”Minä hoidan auran”, Joe sanoo. ”Sinä ohjastat.”
”Kyllä, mister.”
”Näetkö merkkitikun pystyssä?” Joe kysyy. ”Me tulimme äsken siitä ohi.”
”Näen.”
”Kynnämme vaon sen luota mäkirinteeseen. Näet tuon rakennuksen?”
”Kyllä, mister. Sitä ei ole ollut siinä ennen.”
”Nyt on. Kynnämme ojan sinne asti.”
”Ojan?”
Kentucky-Joe käsittää mainiosti, ettei Musta voi tajuta miksi pitää kyntää ja tehdä oja poikkipäin? Oja luodaan aina ja tavallisesti niin, että vesi pääsee virtaamaan sitä pitkin, alamäkeen, mutta heidän pitää kyntää tällä kertaa ojantapainen toisin kuin on aina ennen tehty. Joe ymmärtää, että sellainen herättää luontaista vastustusta ja kapinahenkeä. Kaikki uudistukset ja uudet hankkeet saavat vakiintuneiden tapojen kannattajat ja noudattajat vastaansa. Uudistukset ovat heidän mielestään järjettömiä ja mielettömiä tai ne ovat pahimmillaan peräti paholaisen keksintöjä.
Joe tietää, että hänen ojantekonsa tulee olemaan jälleen yksi iso puheenaihe kaupungilla. Hänen arvellaan ja arvioidaan menettäneen viimeisenkin järjenhitusensa. Mutta se ei ole eikä olisi ensimmäinen kerta, kun häneen on suhtauduttu niin nuivasti.
Muulit ja miehet siirtyvät lähimmän merkkitikun kohdalle. Musta pitelee ohjaksia ja vilkuilee ymmällään suomalaista, joka kannattelee auranterää parhaansa mukaan ylhäällä niin, ettei vannas viilly maan sisään.
Tikkuja on kolmessa eri kohdassa. Ne ovat linjassa, kaikki saman pituisen matkan päässä tiestä, joka vie Intiaanikaupunkiin tai tie vie ensin kohti hiekkaharjannetta ja kääntyy harjun alla nousemaan viistosti ylös, jotta nousu on loivempi ja katoaa mäen, kukkulan tuolla puolen matkallaan intiaanien pystyttämälle laittomalle leirille. Intiaaneilla ei ole oikeutta eikä hallituksen lupaa majoittua sinne, mutta kaupunkilaiset eivät ole puuttuneet asiaan, sillä intiaanit ovat halpaa työvoimaa, jolle on aina tarvetta.
Kun miehet ja muulivat tulevat merkin kohdalle, Musta vilkuilee taas taakseen.
”Käännä muulit suoraan tuota rakennusta kohti”, Kentucky-Joe opastaa. ”Se on kaivokatos.”
Musta nyökkää, komentaa muuleja ja saa käännettyä ne.
”Odota”, Joe sanoo ja Musta tiukkaa suitsista.
”Anna mennä.”
Maa on kovaa ja kivistä. Sitä ei ole kynnetty ennen. Mikään ei ole möyhentänyt tätä kamaraa koskaan ennen. Aura on kuitenkin niin kapeateräinen ja vielä niin hyvässä terässä, että se uppoaa puolen jalan, jalan syvyyteen, mutta siinä vaiheessa muulien vetohalut loppuvat. Ne kiskovat ja horjuvat, yrittävät kaikkensa ja valjaat nitisevät ja paukkuvat, mutta aura on juuttunut paikoilleen.
”Ei jaksa, mister”, Musta sanoo. ”Aura kyntää liian syvässä.”
”Hetki”, Joe vastaa. ”Järjestä löysiä.”
”Löysiä”, Musta toistaa. Hän menee muulien eteen ja työntää molempia kaksin käsin rintuuksesta taaksepäin. Hikiset eläimet ottavat taka-askelia ja Kentucky-Joe saa revittyä ja kiskottua aurankärjen muutaman tuuman ylemmäs.
”Uusi yritys.”
Muulit ja Joe tekevät raskaimman työn, eläimet kiskoessaan kyntöauraa perässään ja Joe kannatellen ja ohjaten aurankurjesta, kun he puurtavat muutaman tuuman syvyisen viillon muhkuraiseen maankamaraan. Kivet karskahtelevat auranterään, mutta kääntyvät useimmat sentään sivuun. Ennen kaivokatosta alkaa jyrkkenevä nousu kohti rakennusta, mutta se on enimmältään hiekkaa ja ura kaivautuu siihen melko vaivatta. Tosin hiekka varisee paljolti takaisin kaivantoon ja tukkii sen uudestaan.
Muulit pysähtyvät rakennuksen seinustalle, koska seinä on niitä vastassa. Ne riiputtavat päätään ja vetävät henkeä seinävieressä. Eläinten selät ovat vaaleassa vaahdossa. Musta alkaa kääntää valjakkoa ja Kentucky-Joe antaa lyhyitä opastuksia ja neuvoja. He palaavat samaa kapeaa, matalaa kyntöauran jättämää uraa takaisinpäin. Auransiipi kääntää nyt maata toiseen suuntaan, ensin rinteen hiekkaisempaa ainesta ja sitten kovaa maankamaraa. Muulit tarpovat kaivannon kahden puolen. Musta ohjaa elikkoja sivusta ja Joe talloo ojan laitoja pitkin. Tasanteella kivikossa juhtien meno hidastuu ja vaikeutuu, ne korskuvat ja pärskyvät, hihnat nitisevät ja ritisevät ja kapea auranterä saa monta kovaa ja äänekästä täräystä isommista kivistä.
Useamman kerran aura on kirvota kokonaan irti Joen otteesta, kun kivi ja auranterä tapaavat voimalla yhteen. Iskun tuntee käsissä, ranteet ovat nuljahtaa sijoiltaan ja rasitus tuntuu myös käsivarsissa ja harteissa ja tärähtelee jäsenissä kauttaaltaan kuin kylmänväreet menisivät läpi.
Kun he pääsevät mittakepille, Joe määrää pidettäväksi tauon.
”Juotanko muulit?” Musta kysyy.
”Kyllä. Juota. Voit päästää ne hetkeksi irti auran edestä ja viedä kaivolle. Ammenna vettä kaukaloon.”
”Selvä, mister.”
Musta ei kysy, mitä Kentucky-Joe aikoo tehdä tällä välin vai luopuuko tämä kenties tästä turhasta hommasta? Joe ei jaksa eikä välitä miettiä, mitä musta ajomies tuumaa mielessään eikä seuraa tämän puuhia, vaan hakee vajan seinustalta kangen ja molemmat pitkään seipääseen varttamansa salaojalapiot ja astelee ne käsissään takaisin kaivannolle. Muulit ja Musta ohjaimissa tulevat vastaan puolimatkassa. Aurinko porottaa keskitaivaalta. Joe kaipaa itsekin vettä juotavaksi. Hän haluaisi kaataa sangollisen polttavankylmää kaivovettä päälleen. Hän söi ennen kuin lähti Cal Habbardin hevostarhalle hakemaan vuokramuuleja, mutta tuntee ja arvioi, että yksi äskeisenlainen vaivalloinen ja tuskallinen kyntörupeama ja hän tarvitsee sen perään pitemmän, uuden ruokatauon tointuakseen.
>>>jatkuu>>>
