Suo sen suo(16)

    

SUO SEN SUO(16)

 

Liikkumisessa oli oma jännityksensä. Ei voinut millään muotoa tuudittautua siihen, että hylky ei liikahtaisi eikä keikahtaisi. Siihen ei ollut luottamista. Pelti oli lisäksi kastunut roiskahtaneesta vedestä ja mudasta eikä tarjonnut varmaa jalansijaa.

- Mark, Justus sanoi. Hänellä oli aikomus ehdottaa, että he virittäisivät köyden uudestaan, turvaksi ja varmistukseksi, mutta ei sitten jatkanutkaan. Koska ehkä Markin oli sittenkin järkevintä ja ensisijaista tarkistaa tätä ennen pikaisesti lentäjän tilanne. Kaikissa koulutussessioissa oli aina tähdennetty sitä, että pelastustoimissa autetaan ensimmäisenä hengenvaarassa olevia ja vasta sen jälkeen muita.

- What? Mark kysyi.

- Nothing, Justus vastasi. - Go and check.

- Yes, Mark vastasi.

Hän kehotti heitä kaikkia siirtymään tarpeen mukaan niin turvalliseen asemaan kuin suinkin ja katsomaan vielä varalta valmiiksi sopivia kiinnekohtia ja tarttumapintoja, joista voi ottaa tukea tarvittaessa.

- How danger is this, situation? Sinikka kysyi.

- Very danger, Mark myönsi. - I must go now.

Kun Mark lähti siirtymään lähemmäs ohjaamoa, Justus nousi myös kyyryyn ja alkoi hivuttautua lyhyin, tapailevin jalansiirroin helikopterin hylyn peräosaa kohti.

- Mitä aiot? Sinikka kysyi hänen takanaan.

- En tiedä, Justus pudisti päätään. Hän ei tosiaan tiennyt, mutta silti hänestä tuntui, että helikopterin kapeneva takaosa tarjosi tässä tilanteessa kaikkein parhaimman suojan. Mihin tämä ajatus perustui, sitä Justus ei olisi osannut selittää. Se oli lähinnä vaistomainen tuntu. Ehkä hän näki mielessään hylyn sukeltavan kohta syvemmälle suohon, uppoavan raskas keulaosa edellä ja jolloin kapeampi ja kevyempi peräosa uppoaisi viimeisenä, olisi viimeisenä pinnan yläpuolella.

Aurinko tuli viimein esiin puitten takaa ja sen säteet osuivat helikopterin peräosan siipiin ja potkuriin. Justus pysähtyi. Hän katsoi kapenevaa peltiä edessään. Se alkoi kaareutua ja kapeutua pahaenteisesti. Hän näki tummaa, vetistä suota ja vettä tämän pellin ohi molemmin puolin. Korkeutta veden pinnasta oli noin kaksi metriä.

- Mitä sä yrität? Sinikka kysyi uudestaan. - Tule takaisin. Putoat kohta.

Justus kuuli, että Sinikan ääni värisi, kylmästä kenties.

- Joo. Siltä näyttää, hän vastasi, mutta ei kääntynyt vielä. Hän laskeutui polvilleen ja tunnusteli pyrstön peltiä, etsi niittien tai pulttien kohoumia.

Jokin poreili. Ääni oli sellainen ja kuului niin epämääräisestä suunnasta, ettei Justus ollut varma mihin sen sijoittaisi? Hän ajatteli yhtenä, että ehkä se on poistuvaa ilmaa, jota purkautui hylyn rakenteista sitä mukaa, kun vettä pääsi yhä enemmän sisään ruumaan ja ohjaamoon. Ääni ei rauhoittanut. Mieluummin Justus olisi kuullut lähestyvän helikopterin pörinää. Mistä asti se tulisi ja kuinka pian? Kuinka paljon heillä oli aikaa?

Samassa hylky liikahti, keikahti ja hetkahti kuin iso valas kömpelösti, mutta raskaasti sivuttain ja kääntyi samalla lisää. Haki asentoa. Justus putosi tai lennähti hylyn päältä suohon monen metrin päähän ennen kuin ehti tajutakaan. Hän tarrasi vaivaiskoivuun, joka kasvoi siinä muutaman muun vesan kanssa, tarttui siihen ja tunsi miten mätäs, juurakko, joka oli hänen ja puiden alla, painui alemmas ja hajosi. Hän oli rintaa myöten vedessä. Apua, hän huusi tai kuvitteli huutavansa.

Hän kääntyi katsomaan taakseen ja näki Markin pään nousevan juuri pintaan hylyn vieressä. Eli hän oli sukeltanut, pudonnut hylyn päältä. Kaikki olivat pudonneet. Mark pärskyi ja haukkoi henkeä. Sitten Sinikan pää näkyi myös ja Maximilianin kolmantena.

- Help you all yourself! Mark huusi.

Sinikan pää painui uudestaan upoksiin ja nousi taas. Justus tajusi, että hänen alustansa, koivu, josta hän piti kiinni, ei painunut enää enempää ja hän tarrasi siihen lujemmin. Vesi oli niin kylmää, että teki mieli huutaa. Sammalia ajelehti hänen vieressään. Suon rauha oli rikkoutunut, vuosisatojen tai -tuhansien aikana muovautunut suomaasto oli häiriytynyt helikopterin rikottua sen pinnan.

Justus ei uskaltanut irrottaa kouristuksenomaista otettaan koivusta, mutta hän ajatteli silti, että pitäisikö sittenkin yrittää uida hylylle? Mutta häntä arvelutti lähteä uimaan kankeana vaatteet päällä ja raskaissa maihinnousukengissä.

Maximilianin pää painui pinnan alle. Seuraavaksi molemmat, Sinikka ja Maximilian nousivat takaisin pintaan, rimpuilivat ja yrittivät uida ja tarttua hylkyyn kiinni.

Sinikka parkaisi. Huuto katkesi, kun hänen päänsä vaipui jälleen pinnan alle. Maximilian sai otteen hylystä ja veti itseään ylöspäin. Hänen ylävartalonsa nousi puoliksi veden yläpuolelle. Hän ojensi kätensä Sinikalle, kun tämä sai päänsä uudestaan pintaan. Mark piti myös kiinni jostain, mutta ei yrittänyt ainakaan vielä kiivetä. Sinikka nosti toisen, vapaan kätensä vedestä. Hän katsoi siihen ja Justus ajatteli, että hän oli varmaan satuttanut sen.

- Cold! Sinikka parahti.

Niin oli. Heillä kaikilla. Veden lämpötila oli todennäköisesti lähempänä kymmentä kuin kahtakymmentä astetta. Tässä kohdalla oli ehkä jokin lähde, joka vaikutti osaltaan.

Justus huomasi miehen polvillaan hylyn päällä. Yllättäen. Ohjaaja, hän tajusi. Mies oli päässyt näemmä omin avuin ulos koneen ohjaamosta.

- Ou, ou, ou! Sinikka valitti.

Hän piti tässä vaiheessa toisella kädellä kiinni hylystä, jostain ulokkeesta ja toinen käsi oli koholla. Justuksesta näytti, että Sinikan kädestä valui verta. Hän ei yrittänyt katsoa tarkemmin, sillä aurinko paistoi nyt suoraan silmiin ja osin tummaan, ruskeaan suoveteen, kimalsi siinä.

Koivu, josta Justus piti kiinni, antoi jälleen perään ja hän oli nyt kainaloitaan myöten suovedessä ja mudassa. Suon tuoksu tuntui vahvana.

- Ouu! Sinikka parahti jälleen.

Hän oli ilmeisesti laskenut kätensä veteen ja se kirpaisi.

Mark ja lentäjä puhuivat keskenään. Maximilian istui jonkin tuen päällä. Hänen jalkansa olivat vielä vedessä, mutta ylävartalo ilmassa. Hän katsoi Justukseen.

- Kunnossa? hän kysyi.

- Joo, Justus vastasi.

Mutta kuinka kauan, hän ajatteli.

Auringonpaiste kimalteli vedessä ja helikopterin hylyssä. Hän katsoi sitä, teki uimaliikkeitä vapaalla kädellään ja hylky painui hänen seuratessaan hitaasti syvemmälle ja syvemmälle. Valas sukeltamassa syvyyksiin. Maximilian istui nyt vedessä tuellaan ja vesi ylsi jo hänen rintaansa asti. Sinikka irrotti otteensa hylystä ja tarttui taas Maximilianin ojentamaan käteen. Hylky keinahti ja ohjaaja liukui sen päältä hänkin vedenvaraan.

Justus roikkui yhä koivussa kiinni ja vesi oli häntä kaulaan asti. Sammalia ajelehti yhä siinä hänen näkökentässään kuin pieniä, vihreitä saaria. Ohjaaja oli pudonnut hylyn toiselle puolelle näkymättömiin, mutta tällä puolella Sinikka, Maximilian ja Mark olivat kaikki näkösällä. Kukaan ei yrittänyt enää nousta hylyn päälle. Justus huomasi Markin etsivän häntä katseellaan. Heillä oli lyhyt katseyhteys, mutta kumpikaan ei puhunut mitään.

Justus kuuli helikopterin äänen. Se oli jossain kaukana vielä. Tai ehkä hän oli vain kuulevinaan. Ehkä ääni kuului hylystä, joka vajosi yhä. Kuinka syvää tässä on? Justus mietti. Hän ui koivun vieressä, teki kankeita uimaliikkeitä jaloillaan, ei enää yrittänyt löytää juurakosta jalansijaa ja käytti toista kättä kääntyen hitaasti koivunvesan ympäri. Puusta oli enää tupsu pinnan yläpuolella. Justus oli siirtänyt vähitellen otettaan siitä, mutta enää hän ei voisi etsiä otetta korkeammalta.

Hylyn suunnasta kuului uusi korahdus. Kuolevan korahdus. Mikä lie. Hylystä oli enää huipputasanne suon ja veden yläpuolella ja kaikki neljä olivat nyt päässeet kiipeämään sen päälle. Helikopterin roottorin lapa kurkotti ainoana korkealle yläilmoihin. Se oli kuin sulka heidän neljän takana.

- Justus? Maximilian sanoi tai kysyi.

He kaikki katsoivat häntä suossa. Pelkkää päätä pinnassa.

- Täällä ollaan, Justus vastasi.

- Ui tänne.

- Kohta.

Justus keräsi uskallusta ja voimia lähteä polskimaan. Hän ei ollut vielä irrottanut otettaan koivusta eikä sitten irrottanutkaan, sillä hylky käännähti taas ja ravisti kaikki neljä hylyllä ollutta takaisin vedenvaraan.

Tilkankadulla

    

Pilvinen aamu. Tänään vietämme ruotsalaisuuden päivää ja Kustaa Aadolfin päivää. Mietimme sopivaa postauskuvaa. Perhonen oli laskeutunut tiskipöydälle, vaikka se oli teroituslastu Helenan värikynästä. Postauskuvana olisi voinut olla myös osa meillä olevista ruotsinkielisistä kirjoista - olika böcker. Eilen sää leutoni. Kävimme apteekissa ja kaupassa ja palasimme rannan kautta kotiin. Rantakana oli taas kaislikossa. Helena on jatkanut neulaspiirroksiaan ja minä kirjoitin neljä sivua - Pidät tästä varmaan -tarinaa. Iltapäivän aluksi luimme kahden tunnin ajan Dostojevskin romaania Rikos ja rangaistus. Se kuuluu niihin kirjoihin, joita voi lukea uudestaan ja uudestaan. Teimme sen jälkeen kävelylenkin rantapuistossa. Astuin kakkaan. Jaa-a, mistä peräisin? Helena luki illemmalla Meri Valkaman kirjaa Perinnönjako, Keskusteluja Tarja Halosen politiikasta, kertauksena ja minä jatkoin Wallacen teosta Infinite Jest.

Tilkankadulla

    

Kuvassa on Helenan luonnosvihon sivu. Eilen, maanantaina olivat kadut jäisiä ja liukkaita, kun kuljimme aamupäivällä kaupalle ja takaisin. Päivemmällä aurinko paistoi jonkin aikaa, mutta vetäytyi sitten taas pilveen. Teimme auringon laskiessa kävelylenkin rantapuistossa. Helena teki eilen piirroksia, havunneulasia. Hänellä on jo useampia tällaisia piirroksia. Minä kirjoitin kolme sivua eteenpäin - Pidät tästä varmaan -tarinaa. Luimme ääneen Dostojevskin romaania Rikos ja rangaistus. Olemme katsoneet kahtena peräkkäisenä iltana eläväisen Fran Lebowitzin seitsemänosaista televisiosarjaa, jossa kirjailijaa haastattelee enimmäkseen elokuvaohjaaja Martin Scorsese. David Foster Wallacen kirjassa Infinite Jest, sivulla 391, tuli vastaan sana finlandization. En muistanut sitä etukäteen, mutta Infinite Jest on sellainen rusaudensarvi. Kansan lapsellinen tarve tehdä itseään ylen innokkaasti tykö, on palkittu sanalla suomettuminen. Tulla Suomen kaltaiseksi. Toiset tarkoittavat sillä Suomen ja Neuvostoliiton suhteita, mutta eiköhän samaa ollut jo aiemmin Suomen ja Saksan väleissä? Entä nykyisin? Mistä on muka peräisin huhu, että suomalaiset ovat niitä koulun kilttejä oppilaita, jotka tottelevat, ovat hikipinkoja ja valmiita palvelemaan ja suovat muiden olla ensimmäisiä ja johdossa?! No, ehkä olen käsittänyt väärin.

Tilkankadulla

    

Pakkasen vallassa maa, taivas tähdessä. Kuvia kahdelta päivältä. Kaivinkone seisoi työmaalla levossa Pyhäinpäivänä. Viikonvaihteessa oli kylmää myös täällä etelärannikolla ja riitettä lätäköissä ja rannassa. Helena oli sauvakävelemässä sunnuntaiaamuna. Minä kävin itsekseni kaupalla. Helena piirteli ja luonnosteli toissapäivänä ja eilen ja minä jatkoin - Pidät tästä varmaan -tarinaa, jota on 61 sivua. Olen kirjoittanut sitä kuukauden. Luimme ääneen Dostojevskin romaania Rikos ja rangaistus. Murha, murhat on tehty ja omantunnon soimaukset alkavat ja kuumehoureet. Luin lauantaina Meri Valkaman kirjan Perinnönjako, Keskusteluja Tarja Halosen politiikasta. Aloitin sen ennen puoltapäivää ja jatkoin iltapäivällä ja sain kirjan loppuun kymmenen aikoihin illalla. Helena oli lukenut sen aiemmin ja hän otti sen uudestaan tarkasteltavaksi, kun päästin sen käsistäni. Mielenkiintoista kerrata historiaa ja varsinkin viimeisen neljännesvuosisadan aikaisia maailmantapahtumia. En tiennyt, että presidentti Halonen, pasifisti, oli myös tullut siihen uskoon, että Natoon liittyminen, sotilaallinen liittoutuminen, oli tässä tilanteessa oikea valinta. Tulee mieleen, että jos tämä on shakkiottelu, toisen osapuolen siirto johtaa toisen vastasiirtoon. Jos uhkaa toisen kuningasta tai kuningatarta, vastapuoli reagoi. Tulee jostain syystä mieleen sekin, että koiranomistajat varovat päästämästä vihaisia koiria toistensa kimppuun ja väistävät mieluummin, valitsevat reittinsä sen mukaan. Pääsee ohi naarmuitta ja vaatteet ehjinä.

Suo sen suo(15)

    

SUO SEN SUO(15)

 

Ruuman perältä Mark löysi teräksisen, pieneltä ankkurilta näyttävän naaran, jossa oli köysi sidottuna valmiiksi kiinni. Mark ojensi köyden vapaan pään Justuksen käsiin ja puristi vielä tämän kädet köyden ympärille.

- I know, Justus sanoi ja väitti.

Tämä Markin ele ja tyyli loukkasi häntä. Kuin tämä pitäisi häntä mistään mitään ymmärtämättömänä tohelona. Oliko hän sellainen? Justus kysyi perään mielessään.

Mark jupisi jotain ja vaikka Justus kuuli vain muutaman sanan, hän oli ymmärtävinään, että Mark tosiaan epäili hänen, Justuksen ymmärrystä tai sitten ylipäänsä kykyä suoriutua tässä tilanteessa.

Justus seurasi katseellaan, pitäen köyttä tiukasti käsissään, puristaen sitä kaksin käsin, kun Mark tunnusteli ja tarkasteli luukun aukkoa, naara toisessa kädessään. Mark löysi kädensijan, nojasi siihen ja työntyi puoliksi ulos aukosta. Justus näki liikkeistä, että Mark heitti naaran ja perään kuului, kun se kolahteli lastiruuman katolla. Naara ei tarttunut ensimmäisellä eikä toisellakaan heitolla. Justus ei pitänyt lukua kuinka monta kertaa Mark joutui heittämään ennen kuin naara viimein tarttui ja kesti. Mark kyyristyi luukun reunalle pitäen samalla toisella kädellään köyden kireällä.

- Justus, hän sanoi. - Listen.

- Say, Justus vastasi.

Mark selitti hitaasti miten heidän pitää toimia seuraavaksi ja missä järjestyksessä: Mark menee edellä hylyn katolle ja päästyään tukevasti aloilleen, hän nykäisee köydestä kaksi kertaa merkiksi, jonka jälkeen potilaat, Sinikka ja Maximilian kiipeävät köyteen tukien perässä ylös ja Justus tulee viimeisenä.

- I understand, Justus vastasi.

- I understand english, Sinikka huomautti.

- Fine, Mark vastasi. - Is it all clear?

- Yes, kaikki kolme vastasivat. Kaikki kolme olivat tilanteen tasalla.

Mark työntyi ulos luukun aukosta ja pienen hakemisen ja tasapainolemisen jälkeen Justus tunsi köyden kiristyvän otteessaan ja Markin jalat nousivat ylös ja pois näkyvistä. Justus kuuli ääntä miehen ryömiessä katolla, noustessa helikopterin hylyn kaltevan kyljen päälle. Helikopteri ei ollut normaalissa asennossaan, se oli jo selvinnyt Justukselle, kopteri ei seissyt pyörillään tai jalustoillaan maassa, kentän pinnassa. Nyt se oli kyljellään tai kallellaan.

Justus odotti merkkinykäyksiä, mutta kesti minuutteja tai niin hän koki, ennen kuin köydessä tuntui viimein kaksi nykäystä.

- Selvä. Antaa mennä, Justus kehotti ja katsoi Sinikkaa ja Maximiliania vieressään. Molemmat olivat osittain märkiä ja viluisen oloisia.

Sinikka kehotti Maximiliania kiipeämään seuraavana.

- Naiset ensin, Maximilian vastasi, mutta Sinikka käski hänen mennä ensin. Määräsi.

Maximilian ontui luukulle. Mies selviytyi helpon näköisesti aukosta ulos. Sinikka jäi odottamaan vuoroaan ja lähti perään sen jälkeen, kun köydessä tuntuivat seuraavat merkkinykäykset.

Justus tuli ajatelleeksi kameraansa. Nyt vasta. Hän ei tiennyt enää edes kummalla seinustalla se oli ollut, hänen reppunsa ja vetolaukkunsa, hänen matkatavaransa. Joko ne olivat veden alla, suovedessä tai hänen yläpuolellaan, joka tapauksessa niin korkealla, ettei hän ylettyisi niihin ilman apuvälineitä. Hän ei tosin kuvitellutkaan ryhtyvänsä etsimään varusteitaan tässä vaiheessa, vaan se jäisi myöhemmäksi. Sen näkisi sitten.

Pienen aikaa hän harkitsi, pitäisikö sitoa narun pää kiinni, mutta jätti sen sitten kuitenkin irralleen. Mikään ei tuntunut olevan koskaan aivan selvää.

Luukun reunassa oli teräviä jäysteitä, joita hän varoi. Kiipeäminen köyden tukemana kävi yllättävän helposti, kun luotti köyteen ja nojasi reilusti sen varaan. Helikopterin hylyn pohja jatkui luukun aukon jälkeen ensin suorana, mutta ulospäin kallellaan. Siinä missä peltipinta teki melkein yhdeksänkymmenen asteen käännöksen, oli ulkoneva laskeutumisrauta, josta sai myös otteen, mutta jonka yli joutui kiipeämään. Justus näki muut, Markin, Sinikan ja Maximilianin, kolmikon istumassa vieretysten hylyn päällä, ilmeisesti sen ylimmällä kohtaa. Pinta vietti ensin enemmän, kaartuen, mutta oikeni sitten lähes tasanteeksi siinä kohtaa, jossa muut haaksirikkoutuneet istuivat. Niitähän he olivat, haaksirikkoutuneita. Painavat ja ihoon kiinni tarttuvat märät housut hankaloittivat liikkumista. Sää tuntui näin märkänä ja märissä vaatteissa kylmältä ja raa’alta. Aamu ei ollut vielä lämmennyt eikä aurinko paistanut. Se oli yhä jossain hylyn ja vaivaiskoivujen takana matalalla.

Kun Justus pääsi toisten viereen, Mark lappoi köyden vapaan pään vyyhdelle. Justus kiitti itseään, että oli jättänyt sen sitomatta.

Seuraavaksi Mark alkoi heiluttaa ja nykiä köyden naaran puoleista päätä, kunnes naara irtosi ja hän sai keploteltua senkin ylös ja liitettyä muuhun köysinippuun. Hän sitoi kiepin valjaittensa lenkkiin. Markilla oli ainoana heistä valjaat jäljellä ja päällään.

Justus odotti kuka porukasta ensimmäisenä kysyisi jotain, kysyisi, että miten tästä edetään, mitä nyt tehdään? Mutta he olivat maallikkoja, he kolme omanmaalaista, paikalliset ja Markiin verrattuna maallikkoja, eivät tämän veroisia selviytyjiä ja he vain seurasivat kukin sivusta Markia ja odottivat tämän ohjeita ja komentoja. Mark teki taikojaan, jatkoi taikomistaan. Niin Justus ajatteli, sillä Mark avasi asepuvussaan olevan suljettavan, läpällisen taskun, joka oli ehkä virallisesti armeijan leipälaukku ja veti esiin muovipussin sisään pakatun kännykän.

Mark vilkaisi heihin.

Tietenkin, Justus ajatteli. Mark osasi ja älysi varautua kaikkeen.

- Let’s see, Mark sanoi.

Hän näpytteli kännykkäänsä. Se oli kunnossa, toimi ja he olivat yhä Alexin linkkimaston kuuluvuusalueella, joten Mark teki mitä piti, soitti ja sai heti yhteyden päivystäjään komentopaikalla ja alkoi antaa tilanneselostusta ja pyysi lähettämään pikaista apua. Hän mainitsi ja varmisti erikseen, että kännykän paikallistuksen pitäisi näkyä?

Mark jäi odottamaan, kuunteli ja vastasi: - Okay. Over.

Justus, Sinikka ja Maximilian istuivat kaikki sanattomina odottaen koneen päällä, istuivat yhtenä tiiviinä rykelmänä pellillä ja puolittain ruuman pienien ikkunaruutujen päällä ja olo oli suhteellisen turvallinen, vaikka hylky vaikutti liikkuvan ja ehkä vajoavan vähitellen syvemmälle suohon. Se oli hitaassa liikkeessä ja piti heitä kaikkia varuillaan.

Mark kuului mainitsevan lentäjän, pilotin ja ilmoitti, että tämä ei ole heidän joukossaan eikä hän ole vielä ottanut selvää lentäjän tilanteesta, mutta he muut neljä, kaksi matkaan alun perin lähtenyttä ja kaksi suolta poimittua olivat kaikki hengissä ja ulkonaisesti ehjinä helikopterin hylyn päällä ja että hylky oli uponnut puoliksi kyljittäin suohon ja täyttynyt osin vedellä.

Puhuessaan ja selittäessään Mark katsoi heitä kaikkia kolmea vuoron perään, ilmeisesti arvioiden ja varmistaen, ettei heissä kenessäkään ollut näkyviä suurempia kolhuja eikä ruhjeita.

Mark vaikeni taas, kuunteli hetken ja vastasi: - Please hurry. Thanks. Over.

Lopuksi hän katkaisi yhteyden.

Eikö sen olisi pitänyt antaa olla sulkematta päällä? Justus ajatteli ja ihmetteli mielessään, mutta hän ei huomauttanut sitä ääneen.

Mark loi heihin maallikoihin silmäyksen, joka oli Justuksen mielestä puolihuvittunut. Vaikka ei ollut mitään aihetta sellaiseen tai ei olisi luullut olevan. Päinvastoin.

- Cold? Mark kysyi.

- Yes, Sinikka myönsi.

- I can’t help, Mark sanoi. - I’m sorry.

Sitten hän lisäsi siirtyvänsä tutkimaan ohjaamon tilannetta. Se oli vuorossa seuraavana kiireellisyys- ja tärkeysjärjestyksessä.

Mark kohottautui kyyryasentoon ja lähti varoen siirtymään helikopterin hylyn kyljen päällä lähemmäs ohjaamon ovia ja ikkunoita. Hän joutui kiertämään heidän kolmen ohi, koska oli jäänyt ajattelemattomasti kopterin perän puolelle.

Justus antoi mielessään tästä selvän miinuksen tälle korpraalille. Tähän asti miehen tekemisissä ei ollut ollut varsinaisesti mitään moitittavaa, mutta tämä, sijoittuminen, meni miinuksen piikkiin. Toisena miinuksena Justus ajatteli, että hän, jos hän olisi päättänyt asiasta, hän ei olisi kiirehtinyt köyden irrottamisessa. Tai hän olisi oikeammin virittänyt köyden uudelleen ja tehnyt siitä suojakaiteen, kaiteen, josta voisi pitää kiinni liikkuessaan liukkaalla kannella, pellillä.

Tilkankadulla

    

Hyvää Pyhäinpäivää. Kylmä virtaa pohjoisesta myös tänne etelään. Eilen illalla satoi räntää ja vähän aikaa nurmikoilla oli sipaus lumen valkoista, ennen kuin se suli. Muistona lokakuusta on kuva skeittikentästä parin viikon takaa. Tällä päivämäärällä, marraskuun toisena siirryimme nettiaikaan vuonna 2002. Eilen kävimme vain kaupassa aamusella, muuten vietimme sisäpäivää. Iltapäivästä hyvä ystävä kävi tervehtimässä meitä. Helena piirsi ja luonnosteli eilen aamupuolella ja minä jatkoin - Pidät tästä varmaan -tarinaa. Päivällä luimme eteenpäin ääneen Dostojevskin romaania Rikos ja rangaistus. Helena luki Meri Valkaman kirjan Perinnönjako, Keskusteluja Tarja Halosen politiikasta. Hän oli vaikuttunut teoksesta ja olisi kommentoinut sitä enemmänkin minulle, mutta pidättäytyi, koska olen lukemassa sen itse seuraavaksi. David Foster Wallacen Infinite Jest siirtyy taas siksi aikaa odottamaan.

Tilkankadulla

    

Sataa vettä täällä etelärannikolla. Viisi astetta lämmön puolella. Eilisessä kuvassa näkyy yksi Toimelan puutarhapalstan rakennus Pikku Huopalahden lännen puolen metsikössä. Kävimme eilen Munkkiniemen kirjastossa, jossa Helenalla oli noudettavana Meri Valkaman kirja Perinnönjako, alanimikkeeltään Keskusteluja Tarja Halosen politiikasta. Metsäkaistaleen lehdettömien puitten läpi erottui kerrostalojen rivi Huopalahdentien varrella. Kirjoitin eilen kahteen otteeseen. Viisi sivua lisää - Pidät tästä varmaan -tarinaa, jota on 49 sivua. Helena teki muistiinpanoja ja jonkin luonnoksen. Aloitimme seuraavan ääneenlukukirjan, vanhan tutun Fedor Dostojevskin romaanin Rikos ja rangaistus. Luimme kaksi ensimmäistä lukua. On hyvää tekstiä ja kuvausta. Tämä on kolmas kirja, jonka luemme kaudella 2024-25. Teksti on parantunut kirja ja kerta kerralta. Helena otti lukuun Valkaman kirjan presidentti Tarja Halosesta. Minä luin eilisiltana vain muutaman sivun David Foster Wallacen Infinite Jestiä. Vaihteeksi näin. Kaikkien päivien ei tarvitse olla samanlaisia.