Suo sen suo(15)

    

SUO SEN SUO(15)

 

Ruuman perältä Mark löysi teräksisen, pieneltä ankkurilta näyttävän naaran, jossa oli köysi sidottuna valmiiksi kiinni. Mark ojensi köyden vapaan pään Justuksen käsiin ja puristi vielä tämän kädet köyden ympärille.

- I know, Justus sanoi ja väitti.

Tämä Markin ele ja tyyli loukkasi häntä. Kuin tämä pitäisi häntä mistään mitään ymmärtämättömänä tohelona. Oliko hän sellainen? Justus kysyi perään mielessään.

Mark jupisi jotain ja vaikka Justus kuuli vain muutaman sanan, hän oli ymmärtävinään, että Mark tosiaan epäili hänen, Justuksen ymmärrystä tai sitten ylipäänsä kykyä suoriutua tässä tilanteessa.

Justus seurasi katseellaan, pitäen köyttä tiukasti käsissään, puristaen sitä kaksin käsin, kun Mark tunnusteli ja tarkasteli luukun aukkoa, naara toisessa kädessään. Mark löysi kädensijan, nojasi siihen ja työntyi puoliksi ulos aukosta. Justus näki liikkeistä, että Mark heitti naaran ja perään kuului, kun se kolahteli lastiruuman katolla. Naara ei tarttunut ensimmäisellä eikä toisellakaan heitolla. Justus ei pitänyt lukua kuinka monta kertaa Mark joutui heittämään ennen kuin naara viimein tarttui ja kesti. Mark kyyristyi luukun reunalle pitäen samalla toisella kädellään köyden kireällä.

- Justus, hän sanoi. - Listen.

- Say, Justus vastasi.

Mark selitti hitaasti miten heidän pitää toimia seuraavaksi ja missä järjestyksessä: Mark menee edellä hylyn katolle ja päästyään tukevasti aloilleen, hän nykäisee köydestä kaksi kertaa merkiksi, jonka jälkeen potilaat, Sinikka ja Maximilian kiipeävät köyteen tukien perässä ylös ja Justus tulee viimeisenä.

- I understand, Justus vastasi.

- I understand english, Sinikka huomautti.

- Fine, Mark vastasi. - Is it all clear?

- Yes, kaikki kolme vastasivat. Kaikki kolme olivat tilanteen tasalla.

Mark työntyi ulos luukun aukosta ja pienen hakemisen ja tasapainolemisen jälkeen Justus tunsi köyden kiristyvän otteessaan ja Markin jalat nousivat ylös ja pois näkyvistä. Justus kuuli ääntä miehen ryömiessä katolla, noustessa helikopterin hylyn kaltevan kyljen päälle. Helikopteri ei ollut normaalissa asennossaan, se oli jo selvinnyt Justukselle, kopteri ei seissyt pyörillään tai jalustoillaan maassa, kentän pinnassa. Nyt se oli kyljellään tai kallellaan.

Justus odotti merkkinykäyksiä, mutta kesti minuutteja tai niin hän koki, ennen kuin köydessä tuntui viimein kaksi nykäystä.

- Selvä. Antaa mennä, Justus kehotti ja katsoi Sinikkaa ja Maximiliania vieressään. Molemmat olivat osittain märkiä ja viluisen oloisia.

Sinikka kehotti Maximiliania kiipeämään seuraavana.

- Naiset ensin, Maximilian vastasi, mutta Sinikka käski hänen mennä ensin. Määräsi.

Maximilian ontui luukulle. Mies selviytyi helpon näköisesti aukosta ulos. Sinikka jäi odottamaan vuoroaan ja lähti perään sen jälkeen, kun köydessä tuntuivat seuraavat merkkinykäykset.

Justus tuli ajatelleeksi kameraansa. Nyt vasta. Hän ei tiennyt enää edes kummalla seinustalla se oli ollut, hänen reppunsa ja vetolaukkunsa, hänen matkatavaransa. Joko ne olivat veden alla, suovedessä tai hänen yläpuolellaan, joka tapauksessa niin korkealla, ettei hän ylettyisi niihin ilman apuvälineitä. Hän ei tosin kuvitellutkaan ryhtyvänsä etsimään varusteitaan tässä vaiheessa, vaan se jäisi myöhemmäksi. Sen näkisi sitten.

Pienen aikaa hän harkitsi, pitäisikö sitoa narun pää kiinni, mutta jätti sen sitten kuitenkin irralleen. Mikään ei tuntunut olevan koskaan aivan selvää.

Luukun reunassa oli teräviä jäysteitä, joita hän varoi. Kiipeäminen köyden tukemana kävi yllättävän helposti, kun luotti köyteen ja nojasi reilusti sen varaan. Helikopterin hylyn pohja jatkui luukun aukon jälkeen ensin suorana, mutta ulospäin kallellaan. Siinä missä peltipinta teki melkein yhdeksänkymmenen asteen käännöksen, oli ulkoneva laskeutumisrauta, josta sai myös otteen, mutta jonka yli joutui kiipeämään. Justus näki muut, Markin, Sinikan ja Maximilianin, kolmikon istumassa vieretysten hylyn päällä, ilmeisesti sen ylimmällä kohtaa. Pinta vietti ensin enemmän, kaartuen, mutta oikeni sitten lähes tasanteeksi siinä kohtaa, jossa muut haaksirikkoutuneet istuivat. Niitähän he olivat, haaksirikkoutuneita. Painavat ja ihoon kiinni tarttuvat märät housut hankaloittivat liikkumista. Sää tuntui näin märkänä ja märissä vaatteissa kylmältä ja raa’alta. Aamu ei ollut vielä lämmennyt eikä aurinko paistanut. Se oli yhä jossain hylyn ja vaivaiskoivujen takana matalalla.

Kun Justus pääsi toisten viereen, Mark lappoi köyden vapaan pään vyyhdelle. Justus kiitti itseään, että oli jättänyt sen sitomatta.

Seuraavaksi Mark alkoi heiluttaa ja nykiä köyden naaran puoleista päätä, kunnes naara irtosi ja hän sai keploteltua senkin ylös ja liitettyä muuhun köysinippuun. Hän sitoi kiepin valjaittensa lenkkiin. Markilla oli ainoana heistä valjaat jäljellä ja päällään.

Justus odotti kuka porukasta ensimmäisenä kysyisi jotain, kysyisi, että miten tästä edetään, mitä nyt tehdään? Mutta he olivat maallikkoja, he kolme omanmaalaista, paikalliset ja Markiin verrattuna maallikkoja, eivät tämän veroisia selviytyjiä ja he vain seurasivat kukin sivusta Markia ja odottivat tämän ohjeita ja komentoja. Mark teki taikojaan, jatkoi taikomistaan. Niin Justus ajatteli, sillä Mark avasi asepuvussaan olevan suljettavan, läpällisen taskun, joka oli ehkä virallisesti armeijan leipälaukku ja veti esiin muovipussin sisään pakatun kännykän.

Mark vilkaisi heihin.

Tietenkin, Justus ajatteli. Mark osasi ja älysi varautua kaikkeen.

- Let’s see, Mark sanoi.

Hän näpytteli kännykkäänsä. Se oli kunnossa, toimi ja he olivat yhä Alexin linkkimaston kuuluvuusalueella, joten Mark teki mitä piti, soitti ja sai heti yhteyden päivystäjään komentopaikalla ja alkoi antaa tilanneselostusta ja pyysi lähettämään pikaista apua. Hän mainitsi ja varmisti erikseen, että kännykän paikallistuksen pitäisi näkyä?

Mark jäi odottamaan, kuunteli ja vastasi: - Okay. Over.

Justus, Sinikka ja Maximilian istuivat kaikki sanattomina odottaen koneen päällä, istuivat yhtenä tiiviinä rykelmänä pellillä ja puolittain ruuman pienien ikkunaruutujen päällä ja olo oli suhteellisen turvallinen, vaikka hylky vaikutti liikkuvan ja ehkä vajoavan vähitellen syvemmälle suohon. Se oli hitaassa liikkeessä ja piti heitä kaikkia varuillaan.

Mark kuului mainitsevan lentäjän, pilotin ja ilmoitti, että tämä ei ole heidän joukossaan eikä hän ole vielä ottanut selvää lentäjän tilanteesta, mutta he muut neljä, kaksi matkaan alun perin lähtenyttä ja kaksi suolta poimittua olivat kaikki hengissä ja ulkonaisesti ehjinä helikopterin hylyn päällä ja että hylky oli uponnut puoliksi kyljittäin suohon ja täyttynyt osin vedellä.

Puhuessaan ja selittäessään Mark katsoi heitä kaikkia kolmea vuoron perään, ilmeisesti arvioiden ja varmistaen, ettei heissä kenessäkään ollut näkyviä suurempia kolhuja eikä ruhjeita.

Mark vaikeni taas, kuunteli hetken ja vastasi: - Please hurry. Thanks. Over.

Lopuksi hän katkaisi yhteyden.

Eikö sen olisi pitänyt antaa olla sulkematta päällä? Justus ajatteli ja ihmetteli mielessään, mutta hän ei huomauttanut sitä ääneen.

Mark loi heihin maallikoihin silmäyksen, joka oli Justuksen mielestä puolihuvittunut. Vaikka ei ollut mitään aihetta sellaiseen tai ei olisi luullut olevan. Päinvastoin.

- Cold? Mark kysyi.

- Yes, Sinikka myönsi.

- I can’t help, Mark sanoi. - I’m sorry.

Sitten hän lisäsi siirtyvänsä tutkimaan ohjaamon tilannetta. Se oli vuorossa seuraavana kiireellisyys- ja tärkeysjärjestyksessä.

Mark kohottautui kyyryasentoon ja lähti varoen siirtymään helikopterin hylyn kyljen päällä lähemmäs ohjaamon ovia ja ikkunoita. Hän joutui kiertämään heidän kolmen ohi, koska oli jäänyt ajattelemattomasti kopterin perän puolelle.

Justus antoi mielessään tästä selvän miinuksen tälle korpraalille. Tähän asti miehen tekemisissä ei ollut ollut varsinaisesti mitään moitittavaa, mutta tämä, sijoittuminen, meni miinuksen piikkiin. Toisena miinuksena Justus ajatteli, että hän, jos hän olisi päättänyt asiasta, hän ei olisi kiirehtinyt köyden irrottamisessa. Tai hän olisi oikeammin virittänyt köyden uudelleen ja tehnyt siitä suojakaiteen, kaiteen, josta voisi pitää kiinni liikkuessaan liukkaalla kannella, pellillä.