Suo sen suo(16)

    

SUO SEN SUO(16)

 

Liikkumisessa oli oma jännityksensä. Ei voinut millään muotoa tuudittautua siihen, että hylky ei liikahtaisi eikä keikahtaisi. Siihen ei ollut luottamista. Pelti oli lisäksi kastunut roiskahtaneesta vedestä ja mudasta eikä tarjonnut varmaa jalansijaa.

- Mark, Justus sanoi. Hänellä oli aikomus ehdottaa, että he virittäisivät köyden uudestaan, turvaksi ja varmistukseksi, mutta ei sitten jatkanutkaan. Koska ehkä Markin oli sittenkin järkevintä ja ensisijaista tarkistaa tätä ennen pikaisesti lentäjän tilanne. Kaikissa koulutussessioissa oli aina tähdennetty sitä, että pelastustoimissa autetaan ensimmäisenä hengenvaarassa olevia ja vasta sen jälkeen muita.

- What? Mark kysyi.

- Nothing, Justus vastasi. - Go and check.

- Yes, Mark vastasi.

Hän kehotti heitä kaikkia siirtymään tarpeen mukaan niin turvalliseen asemaan kuin suinkin ja katsomaan vielä varalta valmiiksi sopivia kiinnekohtia ja tarttumapintoja, joista voi ottaa tukea tarvittaessa.

- How danger is this, situation? Sinikka kysyi.

- Very danger, Mark myönsi. - I must go now.

Kun Mark lähti siirtymään lähemmäs ohjaamoa, Justus nousi myös kyyryyn ja alkoi hivuttautua lyhyin, tapailevin jalansiirroin helikopterin hylyn peräosaa kohti.

- Mitä aiot? Sinikka kysyi hänen takanaan.

- En tiedä, Justus pudisti päätään. Hän ei tosiaan tiennyt, mutta silti hänestä tuntui, että helikopterin kapeneva takaosa tarjosi tässä tilanteessa kaikkein parhaimman suojan. Mihin tämä ajatus perustui, sitä Justus ei olisi osannut selittää. Se oli lähinnä vaistomainen tuntu. Ehkä hän näki mielessään hylyn sukeltavan kohta syvemmälle suohon, uppoavan raskas keulaosa edellä ja jolloin kapeampi ja kevyempi peräosa uppoaisi viimeisenä, olisi viimeisenä pinnan yläpuolella.

Aurinko tuli viimein esiin puitten takaa ja sen säteet osuivat helikopterin peräosan siipiin ja potkuriin. Justus pysähtyi. Hän katsoi kapenevaa peltiä edessään. Se alkoi kaareutua ja kapeutua pahaenteisesti. Hän näki tummaa, vetistä suota ja vettä tämän pellin ohi molemmin puolin. Korkeutta veden pinnasta oli noin kaksi metriä.

- Mitä sä yrität? Sinikka kysyi uudestaan. - Tule takaisin. Putoat kohta.

Justus kuuli, että Sinikan ääni värisi, kylmästä kenties.

- Joo. Siltä näyttää, hän vastasi, mutta ei kääntynyt vielä. Hän laskeutui polvilleen ja tunnusteli pyrstön peltiä, etsi niittien tai pulttien kohoumia.

Jokin poreili. Ääni oli sellainen ja kuului niin epämääräisestä suunnasta, ettei Justus ollut varma mihin sen sijoittaisi? Hän ajatteli yhtenä, että ehkä se on poistuvaa ilmaa, jota purkautui hylyn rakenteista sitä mukaa, kun vettä pääsi yhä enemmän sisään ruumaan ja ohjaamoon. Ääni ei rauhoittanut. Mieluummin Justus olisi kuullut lähestyvän helikopterin pörinää. Mistä asti se tulisi ja kuinka pian? Kuinka paljon heillä oli aikaa?

Samassa hylky liikahti, keikahti ja hetkahti kuin iso valas kömpelösti, mutta raskaasti sivuttain ja kääntyi samalla lisää. Haki asentoa. Justus putosi tai lennähti hylyn päältä suohon monen metrin päähän ennen kuin ehti tajutakaan. Hän tarrasi vaivaiskoivuun, joka kasvoi siinä muutaman muun vesan kanssa, tarttui siihen ja tunsi miten mätäs, juurakko, joka oli hänen ja puiden alla, painui alemmas ja hajosi. Hän oli rintaa myöten vedessä. Apua, hän huusi tai kuvitteli huutavansa.

Hän kääntyi katsomaan taakseen ja näki Markin pään nousevan juuri pintaan hylyn vieressä. Eli hän oli sukeltanut, pudonnut hylyn päältä. Kaikki olivat pudonneet. Mark pärskyi ja haukkoi henkeä. Sitten Sinikan pää näkyi myös ja Maximilianin kolmantena.

- Help you all yourself! Mark huusi.

Sinikan pää painui uudestaan upoksiin ja nousi taas. Justus tajusi, että hänen alustansa, koivu, josta hän piti kiinni, ei painunut enää enempää ja hän tarrasi siihen lujemmin. Vesi oli niin kylmää, että teki mieli huutaa. Sammalia ajelehti hänen vieressään. Suon rauha oli rikkoutunut, vuosisatojen tai -tuhansien aikana muovautunut suomaasto oli häiriytynyt helikopterin rikottua sen pinnan.

Justus ei uskaltanut irrottaa kouristuksenomaista otettaan koivusta, mutta hän ajatteli silti, että pitäisikö sittenkin yrittää uida hylylle? Mutta häntä arvelutti lähteä uimaan kankeana vaatteet päällä ja raskaissa maihinnousukengissä.

Maximilianin pää painui pinnan alle. Seuraavaksi molemmat, Sinikka ja Maximilian nousivat takaisin pintaan, rimpuilivat ja yrittivät uida ja tarttua hylkyyn kiinni.

Sinikka parkaisi. Huuto katkesi, kun hänen päänsä vaipui jälleen pinnan alle. Maximilian sai otteen hylystä ja veti itseään ylöspäin. Hänen ylävartalonsa nousi puoliksi veden yläpuolelle. Hän ojensi kätensä Sinikalle, kun tämä sai päänsä uudestaan pintaan. Mark piti myös kiinni jostain, mutta ei yrittänyt ainakaan vielä kiivetä. Sinikka nosti toisen, vapaan kätensä vedestä. Hän katsoi siihen ja Justus ajatteli, että hän oli varmaan satuttanut sen.

- Cold! Sinikka parahti.

Niin oli. Heillä kaikilla. Veden lämpötila oli todennäköisesti lähempänä kymmentä kuin kahtakymmentä astetta. Tässä kohdalla oli ehkä jokin lähde, joka vaikutti osaltaan.

Justus huomasi miehen polvillaan hylyn päällä. Yllättäen. Ohjaaja, hän tajusi. Mies oli päässyt näemmä omin avuin ulos koneen ohjaamosta.

- Ou, ou, ou! Sinikka valitti.

Hän piti tässä vaiheessa toisella kädellä kiinni hylystä, jostain ulokkeesta ja toinen käsi oli koholla. Justuksesta näytti, että Sinikan kädestä valui verta. Hän ei yrittänyt katsoa tarkemmin, sillä aurinko paistoi nyt suoraan silmiin ja osin tummaan, ruskeaan suoveteen, kimalsi siinä.

Koivu, josta Justus piti kiinni, antoi jälleen perään ja hän oli nyt kainaloitaan myöten suovedessä ja mudassa. Suon tuoksu tuntui vahvana.

- Ouu! Sinikka parahti jälleen.

Hän oli ilmeisesti laskenut kätensä veteen ja se kirpaisi.

Mark ja lentäjä puhuivat keskenään. Maximilian istui jonkin tuen päällä. Hänen jalkansa olivat vielä vedessä, mutta ylävartalo ilmassa. Hän katsoi Justukseen.

- Kunnossa? hän kysyi.

- Joo, Justus vastasi.

Mutta kuinka kauan, hän ajatteli.

Auringonpaiste kimalteli vedessä ja helikopterin hylyssä. Hän katsoi sitä, teki uimaliikkeitä vapaalla kädellään ja hylky painui hänen seuratessaan hitaasti syvemmälle ja syvemmälle. Valas sukeltamassa syvyyksiin. Maximilian istui nyt vedessä tuellaan ja vesi ylsi jo hänen rintaansa asti. Sinikka irrotti otteensa hylystä ja tarttui taas Maximilianin ojentamaan käteen. Hylky keinahti ja ohjaaja liukui sen päältä hänkin vedenvaraan.

Justus roikkui yhä koivussa kiinni ja vesi oli häntä kaulaan asti. Sammalia ajelehti yhä siinä hänen näkökentässään kuin pieniä, vihreitä saaria. Ohjaaja oli pudonnut hylyn toiselle puolelle näkymättömiin, mutta tällä puolella Sinikka, Maximilian ja Mark olivat kaikki näkösällä. Kukaan ei yrittänyt enää nousta hylyn päälle. Justus huomasi Markin etsivän häntä katseellaan. Heillä oli lyhyt katseyhteys, mutta kumpikaan ei puhunut mitään.

Justus kuuli helikopterin äänen. Se oli jossain kaukana vielä. Tai ehkä hän oli vain kuulevinaan. Ehkä ääni kuului hylystä, joka vajosi yhä. Kuinka syvää tässä on? Justus mietti. Hän ui koivun vieressä, teki kankeita uimaliikkeitä jaloillaan, ei enää yrittänyt löytää juurakosta jalansijaa ja käytti toista kättä kääntyen hitaasti koivunvesan ympäri. Puusta oli enää tupsu pinnan yläpuolella. Justus oli siirtänyt vähitellen otettaan siitä, mutta enää hän ei voisi etsiä otetta korkeammalta.

Hylyn suunnasta kuului uusi korahdus. Kuolevan korahdus. Mikä lie. Hylystä oli enää huipputasanne suon ja veden yläpuolella ja kaikki neljä olivat nyt päässeet kiipeämään sen päälle. Helikopterin roottorin lapa kurkotti ainoana korkealle yläilmoihin. Se oli kuin sulka heidän neljän takana.

- Justus? Maximilian sanoi tai kysyi.

He kaikki katsoivat häntä suossa. Pelkkää päätä pinnassa.

- Täällä ollaan, Justus vastasi.

- Ui tänne.

- Kohta.

Justus keräsi uskallusta ja voimia lähteä polskimaan. Hän ei ollut vielä irrottanut otettaan koivusta eikä sitten irrottanutkaan, sillä hylky käännähti taas ja ravisti kaikki neljä hylyllä ollutta takaisin vedenvaraan.