Taavetissa

    

Sadepisarat pilkuttavat parvekkeen laseja. Sateinen ja märkä sää jatkuu. Tiet ovat sulia ja mustia. Otin kuvan lämpömittarista parvekkeella. Se ei ole millään lailla piilossa, mutta sitä ei vain huomaa, jos ei katso päin. Helena maalasi eilen aamupäivällä saman ajan, kun minä kirjoitin Puolinainen-tarinaa. Olen vaihteeksi sivulla seitsemäntoista. Toissa päivänä tuli postia sähköyhtiöltä. Yksi laskusuoritus ei ollut saapunut. Lasku oli ilmeisesti hävinnyt. Selvisi, että sähkö maksetaan nykyään kahdelle eri yhtiölle. Sillä lailla. Mikä vain on selvempää ja yksinkertaisempaa. Luimme eilen loppuun ääneen Wilkie Collinsin salapoliisiromaanin Valkopukuinen nainen, jossa loppu oli onnellinen niin kuin kuuluu ja pahisten kävi huonosti. Myöhemmin iltapäivällä Helena luki ensin Patricia Moyesin dekkaria Kuolleet eivät hiihdä ja katsoi myöhemmin sarjaa läppäriltä. Minulla on yhä Leonora Carringtonin The Hearing Trumpet kesken. Kirjastosta tuli viesti noudettavasta kirjasta, Graham Greenen Voima ja kunnia.

Taavetissa

    

Helenan pasianssi meni läpi eilen aamulla. Eilenkin pyrytti aamusta täällä Luumäen Taavetissa. Iltapäivällä oli useita asteita lämmön puolella ja illalla näkyi kuu ja valovoimaisimmat tähdet. Ulkoilimme vain kauppareissun verran. Helena teki eilen yksityiskohtia muutamaan maalaukseen, mutta antoi muiden töiden kuivua. Minä muokkasin ennestään muokattua, Puolinainen-tarina, jossa olin toissapäivänä sivulla seitsemäntoista, jäi eilen puoleen siitä. Kuulemma minun pitäisi kokeilla jotain muuta. Kyllä. Ajastaan. Ääneen lukemaamme Wilkie Collinsin kirjaa Valkopukuinen nainen on jäljellä yksi lukurupeama. Tänään kaikki selviää. Tänään kaikki on ohi. Helena valikoi eilen seuraavaksi unikirjaksi Patricia Moyesin dekkarin Kuolleet eivät hiihdä. Pitäisikö nimestä päätellä, että kirjailija harrasti talviurheilua. Se taitaa olla Moyesin ensimmäinen dekkari. Minä olen lukenut puolet Leonora Carringtonin teoksesta The Hearing Trumpet.

Taavetissa

    

Eilen Laskiaistiistaina Luumäen Taavetissa satoi lunta, räntää ja vettä päivällä ja illan pimetessä taivas kirkastui ja näimme kuunsirpin ja tähdet. Kuvassa on räntäsateen kastelemia mäntyjä ja jäkäliä niiden rungoilla Linnalantien varrella. Puitten välissä näkyy värikäs rakennusryhmä. Huomasimme eilen, että parvekkeella on jonkun edellisen asukkaan jäljiltä lämpömittari. Se näytti tänä aamuna nollaa, talon mittari kolmea pakkasastetta ja Ilmatieteen Lappeenrannan mittausasema kahta astetta pakkasta. Kävin eilen yksinäni kaupassa, kun Helenalla oli maalaaminen kesken. Myöhemmin päivällä teimme yhdessä kävelylenkin. Väistelimme lätäköitä. Jatkoin eilen aamupäivällä omaa tarinaani. Muutin sen työnimen, joka oli ennen Vaihdokas ja nyt Puolinainen. Ehkä muistan Puolinaisen helpommin kuin kaikki edelliset. Luimme kahteen otteeseen ääneen melkein seitsemänkymmentä sivua Wilkie Collinsin kirjaa Valkopukuinen nainen. Olemme siinä sivulla neljäsataa. Jännittävä kirja jo senkin takia, koska siinä kerrotaan tapauksista niin tarkkaan ja tunnollisesti ja mieli hoputtaa kertojaa kiirehtimään. Helenalla oli unilukemisena Patricia Moyesin dekkari Murha Alpeilla, jonka hän sai luettua eilen. Minä nautin Leonora Carringtonin kerronnasta kirjassa The Hearing Trumpet ja ihailin hänen mustia piirroksiaan ja kirjan värikästä kantta.

Taavetissa

    

Laskiaistiistai. Kuvakollaasissa on neljä kirjankantta, Leonora Carringtonin The Hearing Trumpet, Wilkie Collinsin Valkopukuinen nainen, Graham Greenen Kymmenes mies ja Patricia Moyesin Musta leski. Eilen oli sateinen sää Luumäen Taavetissa. Aamusella muokkasin Vaihdokas -tarinaa. Helena kutoi. Luimme ääneen yli viisikymmentä sivua Collinsin kirjaa Valkopukuinen nainen. Draamaa on. Toissailtana etsin itselleni vaihteeksi jotain muuta lukukirjaa kuin Graham Greeneä. Mikään ei tuntunut tarttuvan. Sitten otin Leonora Carringtonin teoksen The Hearing Trumpet. Se oli oikea valinta. Kirja on tullut meille joulukuussa 2018. Kirja itsessään on kirjoitettu kuusikymmentäluvulla. Carrington on 1917 syntynyt ja 2011 kuollut englantilainen taiteilija ja kirjailija, elänyt nuoruudessaan vähän samantapaisissa oloissa kuin naiset Collinsin kirjassa Valkopukuinen nainen ja jos muistan oikein, Carrington laitettiin mielisairaalaan ja annettiin niitä hoitoja, jotka siihen aikaan olivat parasta lajia. Kirjan The Hearing Trumpet alussa yhdeksänkymmentäkaksivuotias, huonokuuloinen nainen, joka asuu poikansa perheessä, saa ystävättäreltään lahjaksi kuulotorven ja kuuntelee salaa, mitä hänen poikansa ja tämän vaimo ja pojanpoika puhuvat keskenään vanhan rouvan sijoittamisesta hoitokotiin. Kirjassa on taiteilijan oma kuvitus, niin kannessa kuin kirjan sivuillakin.

Taavetissa

    

Postauskuvana on vanha paja Linnalantien varrella Luumäen Taavetissa. Eilen Laskiaissunnuntaina, päivällä oli pilvistä suojasäätä, hetken välillä paistoi aurinko ja sen jälkeen tuli vähäistä lumisadetta. Helena teki eilen lisäyksiä maalauksiinsa ja kutoi muuten suurimman osan päivää. Hän kutoi myös illalla katsoessaan läppäriltä jotain hyvää sarjaa. Koska meillä ei ole vieläkään reititintä, voimme olla netissä vain yhdellä läppärillä kerrallaan. Jännittyneinä odotamme sitä päivää, jolloin operaattorimme saa vihdoin lähetettyä ja toimitettua tämän laitteen perille. Olisiko epähienoa muistuttaa asiasta kolmannen kerran? Muokkasin eilen aamupuolella Vaihdokas -tarinaa. Olen siinä sivulla neljätoista. Kirja, jota luemme ääneen, Wilkie Collinsin Valkopukuinen nainen, on puolivälissä. Helenalla on unilukemisena Patricia Moyesin dekkari Musta leski. Minä luin loppuun jälleen yhden Graham Greenen kirjan, Kymmenes mies. Luulen, että olen lukenut sen ennen.

Kiipelissä(6)

    

KIIPELISSÄ(6)

 

Pete ei ollut läheskään tyytyväinen omaan tilanteeseensa, kaikkeen olevaan ja tulevaan istuessaan taas bussissa ja kuullessaan tuntemattomien puhuvan keskenään takanaan. Miesääni oli selittänyt ja kertonut juuri pitävänsä vaimonsa kanssa blogia netissä ja joka tieto otti outona tai eriskummallisena väkisinkin Peten korvaan ja sitten toinen miesääni haastatteli: - Mistä tuli ajatus alkaa pitää blogia?

- Tyhjästä.

- Niinkö?

Bussi seisoi vielä linja-autoasemalla. Auto ei käynyt. Kuski oli ulkona laiturilla. Miehet, isäntämiehet tai paikalliset, jotka tarinoivat Peten takana, puhuivat normaalilla äänellä. Kaikki kuului.

- Sitä odotti kuin postin tuloa, postauksen ilmestymistä.

- Mitä? Niinkö? Milloin sä olet postia odottanut?

- Aina välillä. On ollut hakuja.

- Hymy -lehteä?

- Ei mutta muita lehtiä.

- Me naiset?

- Sitä yhtenä.

- Kiirehdit lukemaan ennen emäntää?

Kuski nousi autoon.

- Ja nyt pidätte vaimon kanssa blogia? Odotatte aamulla, milloin se ilmestyy?

- Niin.

- Se ei tapahdu niin, että sinä laitat sen nettiin?

- Ei. Tai kyllä. Se menee tavallaan sivuston pitäjän kautta. Siinä on kontrolli.

- Jo selkisi.

- Vaikka se ei näy. Voi vain miettiä mitä siellä näkymättömissä tapahtuu ja ihmetellä, jos postaus viipyy.

Auto liikkui ja ohitti matkahuollon rakennuksen. Pete katsoi lasitusliikkeen teippauksia särkyneessä ikkunassa. Lasku tulisi hänelle. Ja kutsu oikeuden istuntoon.

Kello oli melkein kaksitoista. Kaikki harmi ja viivytys yhden kiven takia. Kallis kivi.

Hän oli päättänyt, miettinyt ja harkinnut senkin, mitä kertoisi kotona: Joku oli heitellyt kiviä pitkin ajoradalle ja hän heitteli niitä takaisin kasalle, sellainen pienimuotoinen työmaa siinä oli ja jolloin yksi kivistä lipsahti ja meni kahvilan ikkunasta sisään. Noin vain. Hupsis. Hän mietti tätä tarinaa, sen mahdollisia heikkouksia ja vahvuuksia tai ennen muuta, mikä siinä voisi pettää ja tuli siihen tulokseen, että se toimi ja päti. Nimimerkki Joku oli hän, mutta sitä ei ollut tarpeen paljastaa. Kaikki muu oli totta.

Bussivuoro oli käytännössä ensimmäinen kaupungista poispäin. Varhaisia kulkijoita oli liikkeellä heti ensimmäiseltä pysäkiltä alkaen. Kirkonmäen alla oli muutama nainen palaamassa kirkonmenoista. Pete katsoi heitä ja tunnisti yllättyneenä äitinsä. Tämä oli lähtenyt kirkkoon ja mikä oli tapaus ja rastin paikka. Kuka nyt teki kotona ruuat? Isä ei ollut lähtenyt kyytimään äitiä, vaan tämä oli lähtenyt itsekseen matkaan.

Äiti olisi mennyt huomaamatta käytävää ohi, mutta Pete ojensi kätensä ja huiskutti: - Hei, tässä olisi vapaa paikka.

- Hei, äiti hämmästyi, istui alas Peten viereen ja asettui siihen.

- Lähdit kirkkoon? Pete kysyi. - Isä ei lähtenyt mukaan?

- Hän meni kokemaan verkot ja nostamaan ne ylös.

Äiti jatkoi ja kertoi, että isä jäi mieluummin pesemään auton. Sitten hän kääntyi oikein erikseen katsomaan Peteä: - Mistä sä olet palaamassa? Nyt? Et tullut yöllä kotiin? Olit koko yön poissa.

- Olin.

- Mikä tuli? Mikä viivytti?

Äiti pyrki madaltamaan ääntään.

- Niin mikä, Pete huokaisi. - Uskomaton asia.

Hän kertoi jääneensä kyydistä ja tulleensa yöllä viimeisellä Turusta lähtevällä bussilla. Muita ei kulkenut.

Äiti odotti. Hän katsoi käsiinsä tai helmaansa ja takaisin Peteen.

- Jonkun takia? äiti kysyi peitellysti. Heidän perheessä ei ollut sitä perinnettä, että asioista olisi puhuttu suoraan. Ei kehdattu tai ei uskallettu.

Pete kertoi tarinansa. Äiti alkoi sulatella sitä, uskoi tai ei. Pete koki joka tapauksessa päässeensä pahimman ja vaikeimman yli. Oli jotenkin helpompi kertoa yhdelle kuin useammalle yhtä aikaa.

- Harmittaa, hän sanoi. Tunnusti. - Ikkunan rikkomisesta tulee lasku...

- Vaikka se ei ollut sun vika, äiti sanoi nopeasti väliin.

- Oli. Mun vika. Siinä se juuri on, että minä heitin niitä kiviä pois ajoradalta ja sitten yksi lähti vikaan ja samassa helisi.

- Poliisi osui paikalle?

- Niin osui.

Pete jatkoi: - Olisiko mun sun mielestä pitänyt karata?

- Ei tietenkään.

- Joo, en karannut ja olin kuulusteltavana ja odottelemassa ja jatkamassa odottelua tuntikaudet.

Äiti kuunteli, mutta ei sanonut mitään.

- Mikä sai sut lähtemään kirkolle? Pete kysyi.

- Ei mikään. Yhtäkkiä huvitti lähteä.

He jäivät pysäkillä kyydistä ja kävelivät vaitonaisina hiekkatien nummen poikki järven rantaan mökille.

- Sulla on varmaan kova nälkä? äiti huolehti.

- On. Mutta mä pärjään.

Pete ei kysynyt mitä ruokaa heillä oli tänään. Hän ei halunnut patistaa äitiä.

Isä oli pesemässä autoa kauempana rannasta.

- Mistä sä tämän karkulaisen löysit? hän kysyi ensimmäisenä.

- Tulimme samassa autossa, äiti vastasi, leikittömästi, vakavana. - Mä laitan makkaraa ja ranskalaisia.

- Joo, laita vaan, Pete vastasi.

Äiti jatkoi sisälle. Isä seisoi vettä ja vaahtoa tippuva harja kädessään, kumisaappaat jaloissaan.

- Tämä olisi oikeastaan kuulunut sun tehdä, hän huomautti.

- Tiedän, Pete myönsi. - Venähti vähän pitkään.

Hän lisäsi harkitusti: - Tulee yksi lasku. Tai en tiedä tuleeko useampia.

Isä pudotti harjan ämpäriin. Vesi loiskahti: - Jaa, minkälainen lasku? Törmäilit jossain?

- Niin törmäilin.

Pete kertoi kivisatunsa. Joku oli taas heitellyt kiviä kadulle... Isä kuunteli ja tarkasteli epäluuloisen näköisenä ja teki välikysymyksiä: - Kuuluiko sun hoitaa se asia?

- Ei. Olin tyhmä. Oli kylmä ja liikuin, että tulee lämmin.

Isän silmät räpsyivät: - Mikä tarina tämä on? Mikä satu?

- Ei mikään satu, tapahtunut ja koettu ja kuten sanoin, lasku tulee perästä.

- Saat itse maksaa sen.

Pete ei vastannut ja isä jatkoi: - Arvioitko, että lasku on niin suuri, että sun tilisi saldo ei riitä?

- Voi olla, Pete vastasi. - En tiedä. En todella. Enkä tiedä mitä se oikeudenkäynti tarkoittaa, mitä tekoa sillä on? Mitä siitä seuraa.

Isä kohautti harteitaan: - Sen näkee sitten. Okei. Mä pesen tän auton loppuun.

- Ikävä tapaus, Pete sanoi vielä, kun isä otti harjan ämpäristä ja alkoi kiertää autoa. Pete meni sisälle.

 

Taavetissa

    

Hyvää maaliskuun ensimmäistä. Lauantai. Postauskuvassa on narsisseja kevään airuena. Helena löysi ruukun alle sopivan värisen, virkatun liinan, jonka olemme joskus löytäneet Lappeenrannan Kontista. Helenalla on neljäs villasukkapari tekeillä tänä talvikautena. Hän on myös tehnyt lisäyksiä keskeneräisiin maalauksiinsa. Kaikki Helenan tänä vuonna aloittamat maalaukset ovat vielä vaiheessa. Minä kirjoitin eilen kahtena rupeamana kolme sivua eteenpäin Vaihdokas -tarinaa. Ulkoilimme vain kauppareissun verran. Luimme ääneen viisikymmentä sivua verkkaan etenevää Wilkie Collinsin niin sanottua salapoliisiromaania, joka on minusta enemmän hitaasti etenevää draamaa ja jota olemme nyt lukeneet kolmasosan. Helena pääsi aloittamaan Outi Pakkasen kirjan Kylmä talo ja minä luin loppuun Joseph Conradin hienon teoksen Mörkrets hjärta. Huomenna, laskiaissunnuntaina on Kaunis kesäpäivä -blogissa vuorossa kuudes ja viimeinen osa Kiipelissä -tarinaa.