>>>jatkuu>>>
Ensimmäinen ajatukseni oli - jossain mielessä asian vierestä - mitä Kulta Kimono olisi tuumannut, jos hän olisi ollut vierelläni havainnoimassa tämän saman? Hän olisi järkyttynyt ja tuohtunut. Ei välttämättä. Hän olisi voinut nähdä uudessa tilanteessa lisähaasteen, lisäväriä päättötyöhönsä, työhön, joka päättyi ennenaikaisesti.
Lääkäri analysoi. Hän tutki papereita, laboratoriotuloksia: ”Testeissä ja verenkuvassa on viitteitä siitä, että elimistö reagoi vastustaen hormonaaliseen muutokseen.”
”Muutos ei etene?” kysyin. ”Ei etene ollenkaan? Niinkö?”
Ei suoraa, yksiselitteistä vastausta: ”Miten parrankasvu?”
Hänen katseensa pyyhki kasvojani ja pudottautui siitä rinnustaani. Ei niin edustava osa meikäläistä. Olin lauta. Ei havaittavia rintoja. Minulla ei ollut edes atleettisen miehen rintalihaksia.
Olin saanut netissä ohjeet toimille ennen lääkärintarkastukseen tuloa: Minun piti jättää kaikki karvoitus ajamatta kolmen tarkastusta edeltävän päivän ajalta. Minulla oli kunnon sänki.
Tekeekö mieli kokeilla? kysyin mielessäni. Voin ojentaa poskeni, jotta saat kokeilla sormin, että se minkä näet muutenkin, näet viiden metrin päästä ja kymmenen metrin etäisyydeltä, pitää paikkansa: Parta kasvaa.
”Onko parrankasvu voimistunut toimenpiteen jälkeen ja hormonihoidon aikana vai ei?”
”Voimistunut.”
Siltä näyttää. Kuvittelin ja odotin, että lääkäri kommentoisi niin. Kuulen ja näen ja epäilen nykyään enemmän kuin ennen. Olen syvenevien harha-aistimusten vallassa. En luota järkähtämättömästi havaintoihini, sillä en halua joutua naurunalaiseksi.
Tulee mieleen onko päässäni vinksahtanut jotain? Toinen tarina on, onko sellainen vinksahdus vaivannut kauemman aikaa? Olisiko peräti alkuperäinen tekovika?
”Tietenkin eri yksilöt reagoivat eri lailla ja erilaisella viiveellä”, lääkäri selitti ja lohdutti.
”Eli annamme aikaa?” kysyin.
Lääkäri panttasi vastausta: ”Niin.”
”Vai olisiko lääkärin mielestä viisasta tutkia jotain tai kokeilla jotain?”
En osannut sinutella häntä.
Mitä jotain? ajattelin.
”En voi suoralta kädeltä sanoa mikä on tässä viisainta. Muutokset ottavat aikansa.”
”Se pitää hyväksyä?” kysyin.
Lääkäri keinautti olkapäitään.
”Eli hormonilääkitystä ei muuteta?” kysyin seuraavaksi.
”En voi tehdä sellaista päätöstä.”
Odotin mitä muuta? Odotin lääkärin paljastavan kuka voisi ja kenen vallassa on tehdä tällainen päätös?
Minun oli kysyttävä se: ”Pitäisikö minut leikanneen lääkärin ottaa kantaa tähän asiaan?”
Odotin järjellistä vastausta enkä pettynyt: ”Hän on vaihtanut työnantajaa. Hän ei ole enää tämän yksikön palveluksessa.”
Tein ovelan jatkotiedustelun: ”Pitäisikö minun hakeutua sinne perässä? Vai ovatko potilaspaperit siirtyneet lääkärin mukana? Voinko saada tietää minne oma lääkärini on muuttanut, lähtenyt?”
Tiesin kysyessäni, että minua palveleva, hoitava lääkäri ei voinut antaa näitä tietoja. Ne ovat salassapidettäviä. Potilasturvallisuus perustuu ja pohjautuu tähän salassapitoon. Se on potilaan etu eikä haitta.
”Voinko kirjallisesti ja virallisesti tiedustella joltain ylemmältä instanssilta näitä juuri kysymiäni seikkoja?”
Voin, tietenkin.
”Vai onko tarkoitus, että olen teillä edelleen hoidettavana ja potilaana?”
”Se on täysin mahdollista ja luonnollisempaa kuinka jäljittää yhtä lääkäriä.”
Katselin lääkäriä, naista yksinkertaisen työpöydän takana, hänen valkoista lääkärintakkiaan, asiallisia kasvojaan ja olemustaan.
”Eli sama ja yhtä hyvä tieto on olemassa, vaikka alan ekspertti on häipynyt?”
”On”, lääkäri vastasi.
Hänellä oli pätevyys. Hän täytti asetetut pätevyysvaatimukset ja hänen kollegansa myös.
”Eli voin heittää henkeni teidän käsiinne?”
”Kyllä. En näe syytä, miksi ei?”
Luulin, että minulle varattu ja arvioitu vastaanottoaika olisi jo päättynyt tai päättymässä, mutta lääkäri sanoi, että heidän puoleltaan oli huomioitu tuleva hoitosuhteen muutos, hoitavan lääkärin vaihto potilaalle ja vastaanottoaikaa oli mahdollista käyttää tuplasti tavanomaiseen nähden.
Riisuuduin pyynnöstä tarpeelliselta osin ja lääkäri, gynekologi ja mitä kaikkea hänen tutkintoonsa kuuluikaan, CV:hen, taitoihin ja kokemukseen, teki perusteellisen tutkimuksen ja antoi minulle sen jälkeen luvan nousta ja pukeutua.
Sain röntgenlähetteen.
”Vanhanaikaista meininkiä”, tokaisin.
”Röntgen on yhä käytössä.”
Koska en halunnut palata kotiin yhtä täydellisen tietämättömänä terveydentilastani kuin olin ollut tähän asti ja oikeastaan vielä tietämättömämpänä, kysyin ja ahdistelin lisää arvon lääkäriä: ”Voitteko antaa edes arvauksen mitä epäilette tai odotatte löytävänne?”
Lääkäri katsoi suoraan silmiin. Yllätyin, että hän ei kierrellyt, vaan puhui suoraan asiaa: ”Haluan varmistua siitä, ettei teillä ole kehossa ylimääräistä kivestä.”
Hauska kuulla, ajattelin.
”Että jos vaikka kives jäi poistamatta?” kysyin.
”Niin?”
Yhä katsoen minuun.
”En tiedä. Olin nukutuksessa.”
”Teoriani, jolle haen vahvistusta puoleen tai toiseen on se, että teillä on laskeutumaton kives vatsaontelossa.”
Minulla oli vain yksi kives. En ollut ajatellut asiaa ennen. Tai olin ajatellut joskus kauan sitten. Olin tietoinen, että toinen kives puuttui, mutta se oli jonkin onnettomuuden tai vastaavan seuraus. Vai olinko kuullut väärin, ymmärtänyt vikaan? Olenko elänyt elämäni tähän asti väärän tiedon alaisena?
Sanoin lääkärille, että minulla on ollut koko ikäni vain yksi kives.
”Onko toinen leikattu pois?” lääkäri kysyi. Hän tarttui kynään.
”Minulla on sellainen käsitys, että olen ollut pienenä onnettomuudessa ja menettänyt siinä toisen kivekseni.”
Olen kuullut sellaista tarinaa tai nähnyt unta asiasta. En paljastanut mietteitäni.
Lääkäri odotti.
”Nyt en ole varma onko tämä muistikuva totta vai ei?” sanoin lopulta.
”No, se selviää tarkemmissa kuvissa.”
>Äiti>
Äiti tuli käymään.
Se oli yllätys. Kävi toteen, mitä olin pelännyt. Mielikuvitukseni sanaili, että äiti armas oli arvannut, että hänen pojallaan oli vaikeuksia. Hänelle olin ja pysyisin poikana aina.
Tekojemme seuraukset eivät koske vain meitä.
>>>jatkuu>>>
