>>>jatkuu>>>
Minulla on kunnollinen varsi-imuri, jossa ei ole erillistä, vaihdettavaa pölypussia. En ole muuten aivan tyytyväinen tähän ratkaisuun ja malliin, sillä ainakin tässä meikäläisen omistamassa laitteessa on liikaa puhdistettavaa jokaisen käytön jälkeen. Käsittääkseni se johtuu siitä, että ei ole erillistä pussia, jonne roskat jäävät tai jäisivät. Mietin onko tässä tapahtunut taka-askel kehityksessä? Tuleeko pussiton varsi-imuri jäämään pelkäksi pistäytymiseksi kehityksen nurjalle puolelle?
Oli tai ei, miehinen kiinnostus ei kohdistu yleisesti mihinkään arkiseen tai epäseksikkääseen kohteeseen eli ei esimerkiksi siivoukseen. Miehet, mieskulttuuri dominoi yhä entiseen malliin tiedottamista ja määrittelee soveltuvat kohteet ja erottelee ne soveltumattomista. Heikäläisten monopoli. Luulen, että kaikilla aloilla.
Koska otin puheeksi imuroinnin ja imurin, tuon esille lattiapinnoitteet. Asuntoni keittiössä ja kylppärissä on laatoitetut lattiat ja muissa huoneissa ja eteisessä puuparketti. Kelpuutan molemmat materiaalit. Minulla on keittiössä yksi kapea matto ovensuussa ja siitä pari metriä tiskipöydän ja hellan eteen. Se on räsymatto, moderni malli, yksivärinen, ei mikään vanhoista lumpuista loukutettu matto, vaan tehdastekoinen räsymaton mallinne.
Eteisessä on myös vastaava räsymatto, olohuoneessa itämainen, aito matto, jota en ole näyttämässä enkä esittelemässä niille henkilöille, jotka voivat pahoin siitä, että tiettyjen kehitysmaiden lapset punovat näitä tuotteita länsimaiden rikkaille. Ökyrikkaille. En muuten ole esittelemässä asuntoani ja elämistäni kenellekään enkä ole asettumassa esimerkiksi trendikkääksi sinkkuasumisen mallitapaukseksi johonkin alan lehteen. Koti on ihmisen koti ja hyvin henkilökohtainen sellainen.
Makuuhuoneessa on taas räsymatto. Olen räsymattonainen. Olin räsymattoandrogyyni, kun ostin ne, kaikki samalla kertaa ja androgyynistä sen verran, että luulen olevani yhä enemmän sitä kuin puhdas feminiini. En ole enää maskuliini, mutta en ole vielä feminiini, paitsi luonteeltani ja ajatuksissani ja jotkut niistä ovat yhä hyvin samanlaiset kuin ne ovat olleet aina. Muutos odottaa itseään. Sitä ei ole tapahtunut vielä, ei täysimääräisenä.
Tämän vuoden puolella olen käynyt kahdesti lääkärin tutkittavana ja parin viikon päästä on edessä kolmas käynti. Tarkistuskäyntejä. Seurantaa. Kaikki on kuulemma kunnossa, mutta naismainen, epäilevä minä minussa etsii lääkärin olemuksesta, kasvoilta, silmistä ja äänestä erilaisia, erimielisiä ja ristiriitaisia signaaleja. Epäilen aivan tautisesti sitä, että tämä minun projektini tai terveydenhuollon ja minun yhteinen projekti, on mennyt joltain osin pieleen.
Tekisi mieli vedota takuuseen, kysyä sen perään. Jos siis on ja ilmenee aihetta. Teen sen vain vaiti mielessäni. Otin riskin ja uskaltauduin tälle oudolle ulapalle tai outoon, pienten saarten ja luotojen pirstomaan lahdelmaan enkä tiedä enää miten löytäisin takaisin? En tiedä olenko lähestymässä päämäärääni, vielä kaukana siitä tai kenties peräti loittonemassa siitä? Mieltäni ei rauhoita, vaikka lääkäri, arvokas vanha herra minun silmissäni ja jonka oikea ikä on ehkä viisikymmentä, vaikka hän vakuuttaa kaiken olevan niin kuin pitää. Miksi sitten hän tekee niin perin juurin epäilevän ja tuumivaisen vaikutelman?
Matoista gynekologin vastaanotolle. Mene ja tutkituta pääsi. Joka on juuri niin naisellisen ailahteleva ja poukkoileva kuin tämä teksti osoittaa. Olenko siis oikealla tiellä? Tuleeko tämän kaislikon jälkeen vastaan se aallonmurtaja ja laituri, jota olen etsimässä? Pelastaudunko viime hetkellä turvaan päälle pakkaavan rajuilman alta?
Olen ajelehtinut liian kauas ja kauan. En anna enää periksi. En vaihda suuntaa enkä pyörrä päätöksiäni. Voiko niitä edes pyörtää?
Keittiö, sen kunnolla mitataan naisen kunnia. Hella ei ole siistein mahdollinen, mutta en usko, että sen putsi olisi varsinaisesti huonoimmasta päästä. Keskitasoa tai siitä ylöspäin. Teen ruokaa itselleni vaihtelevan taitoni ja kokemukseni mukaan. Siihen naisellisuuteen, jonka olen löytänyt sisältäni, siihen ei ole sisältynyt automaattisesti kokin kykyjä. Olen niitä moderneja ihmisiä, jotka suosivat valmisruokia ja puolivalmisteita. Muistan, että tämä suuntaus on ollut vallitseva ja yhdenmukainen koko elämäni ajan. Hernekeitto on näyttänyt epäilijöille tietä. Se on historiaa. Se on voittanut oman sarjansa. Maksalaatikko on toinen valmiseines, joka on syrjäyttänyt kaikki kilpailijansa. Yksityisissä keittiöissä yksityiset ihmiset eivät valmista maksalaatikkoa. En tiedä valmistetaanko sitä edes ravintoloissa, ei välttämättä, mutta tavallisten yksityishenkilöiden keittiöissä maksalaatikko lämmitetään valmistuotteesta.
Liedelläni on käyttönsä, uunia myöten. Keitän ja kokkailen keittoja. Keitän juureksia ja kalaa ja silpun sekaan tuoreyrttejä. Keitän myös spagettia tai tagliatellea, useimmin tagliatellea. Osaan valmistaa jauhelihakastikkeen spagetille. Jossain tämän tekstin, aiheen alkupuolella mainitsin, että olen vähentänyt lihan käyttöä. Se pätee, mutta spagettikastike on minulle pyhä poikkeus. Se on ehdottomampi kuin burgerien pihvit. Voin ottaa ja kuvitella burgerin ilman pihviä, esimerkiksi kanaburgerin, mutta spagetti vaatii minun makunystyröilleni jauhelihakastikkeen. Se on makunautinto, makukysymys.
Uunin mainitsin jo. Tähän asti olen käyttänyt sitä tehdäkseni lämpimiä voileipiä. Paahtoleipäsiivuja, joiden päällä on salamia, sardiineja, oliiveja ja juustoa. Tämä on yksi variaatio.
Paahdin on käytössä silloin tällöin. Mikroaaltouuni on käytössä ja jääkaappi. Tämä oli toimittajan huumoria. Toimittaja minussa on yhä elossa. Summaan näin, että keittiöni varustuksiin kuuluu tietenkin myös jääkaappi, jääkaappi-pakastin yhdistelmä, joka on käytännöllinen sinkulla, yhden hengen taloudelle. Tällaista talousmallia ei ole tunnettu ennen historiassa. Löytyykö vuokra-asuntoa tai onko kaupan asuntoa, joka on kohdennettu varta vasten yhden hengen talouden tarpeisiin? On. Mielestäni on.
Kun menin viimein kolmannelle seurantakäynnille toimenpiteen jälkeen, minut ohjattiin toiselle lääkärille kuin ennen. Vuorossa oli nuori naislääkäri. Periaatteessa ilahduin tai olisin ilahtunut, jos tämä muutos ei olisi herättänyt ja vahvistanut entisestään jo virinneitä epäluulojani: Jotain on vialla. Etukäteen antamistani laboratorionäytteistä käy ilmi, että kaikki ei ole niin kuin piti. Ja kun näin on, mieslääkäri ja vanhempi, rankemmin vastuussa oleva tai vastuuseen mahdollisesti joutuva lääkärihierarkian kärkihenkilö jänistää.
Voiko niin käyttäytyvä yksilö saavuttaa suuria tieteellisiä tavoitteita ja yltää antamaan vaikuttavia näyttöjä? Nousta urallaan? Vastaan, että luultavasti voi. Pessimistiluonteeni uskoo, että piiloilemalla, salailemalla ja vierittämällä syytä ja syitä toisten viaksi ja olosuhteiden osalle, voi saavuttaa paljon etua. Idoleita kaipaavan kansan ajatukset ovat ohjailtavissa. Kansa kerjää sitä. Se haluaa uskoa. Mitä uskomattomampi ja kummallisempi asia, sitä parempi.
Tunnen hetkittäin kuin en kuuluisi mihinkään kansaan. Ehkä en kuulu?
Pessimisti mielessäni kysyy, olenko nähnyt minua leikelleen ja hoitaneen lääkärin CV:n? Olenko nähnyt kyseisen henkilön leikkaamassa potilasta? En, vastaan kumpaankin.
Ikätoveri, ajattelin. Minua nuorempi, huomioin. Hän kätteli. Kaikki lääkärit eivät kättele enää nykyisin potilaita ja hoitajista ei kai yksikään. Mutta lääkäreitä on tässä suhteessa kahdenlaisia. En tiedä oliko tässä kyse tuen osoittamisesta rohkealle tai rohkaisusta?
Nainen esittäytyi, sanoi nimensä, jota en kuullut tai en ainakaan muistanut sitä enää siinä vaiheessa, kun lähdin vastaanotolta. Hän katsoi silmiin harjaantuneen lääkärimäisesti eli koin yhtä aikaa meidän katsovan ja katsoneen toisiamme ja toisaalta kuin emme olisi katsoneet. Se oli pelkkä katseen kuva, projisio, ilme ilman syvempiä tunteita. Siinä silmänluonnissa ei ollut myötäeloa eikä tunnetta. Ehkä hän naisena ei toivottanut minua tervetulleeksi väkirikkaaseen naisten valtakuntaan? Ehkä olin tunkeilija? Ehkä olin kaikella tapaa kartettava?
Pelkoni oli ja oli ollut aiheellinen. Seurantatulokset eivät rohkaisseet. Tulokset saivat lääkärin silo-otsan rypistymään.
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti