Terveisiä Taavetista

 

 

Keskiviikkona nautimme kahvit torilla. Kesän avaus. Kioski oli auki. Sirkku Peltolan Suomen hevonen -näytelmä oli kahdeskymmenesyhdeksäs kirja, jonka luin tänä vuonna. Tuottelias nykykirjoittaja ja teatterilainen. Synteesiä Brechtistä ja Merestä, mutta omaa äänilajia silti. Käsittääkseni hevos-teema on saanut jatkoa näytelmäntekijän tuotannossa. Vuoropuhelua teatteriyleisön kanssa. Miksi ei. Minun makuuni Suomen hevosessa mummin repliikit menevät yli, mutta niin menevät kaikkien muidenkin näytelmän roolihenkilöiden repliikit. Tarkoituksellista pelkistämistä ja liioittelua samalla kertaa. Replikointia, joka soveltuu televisioaikaan. Mainoskulttuuria, joka seuraa omaa aikaansa, liittyy siihen sanankäytön malliin, joka on kaikille kulttuurikentän kirjoittajille yhteinen. Yhteinen kieli ja mieli.   

                                                             

Terveisiä Taavetista

  

Toissapäivänä luin loppuun Bertolt Brechtin näytelmän Setsuanin hyvä ihminen. Kahdeskymmeneskahdeksas lukemani kirja tänä vuonna. Kun kaipasin Veijo Meren näytelmään, Sotamies Jokisen vihkiloma, syvempää teemaa huumorin rinnalle, Setsuanin hyvä ihminen meni puolestaan julistukseksi ja kohellukseksi. Lastennäytelmä aikuisille tai en vain ymmärrä. Etsin vielä jatkossa ja uskon löytäväni maineensa veroista Brechtiä. Toisaalta kuinka paljon vaikuttaa, että luin väliajoin Setsuanin rinnalla Allen Ginsbergin elämänikäistä runotuotantoa? Vaikuttaa, oletan. Toissapäivän illan näytelmä oli esillä Manchesterissä, kun Pariisin mahtiseura tuli vierailulle ja hävisi märällä ja lumirantuisella kentällä kaksi nolla ja putosi Mestarien liigan loppuottelusta. Kylmää ja koleaa on siis myös Brittein saarilla, ei ainoastaan Taavetissa, Luumäellä, Etelä-Karjalassa, Suomessa. Eilen Madridin pelaajat kohtasivat Lontoossa Chelsean joukkueen ja kärsivät niinikään kaksi nolla tappion. Eilen tartuin erään Ilpon näytelmäluonnokseen nimeltä Enkeleitä, luin sitä kolme neljäsosaa, jonka jälkeen siirryin muihin tehtäviin. Ilpo hävisi sekä Merelle että Brechtille. Ei mitään, sen tiesi etukäteen.

Kun kuu kääntää kasvot(23)

  >>>jatkuu>>>   

Olen kuin matkalle lähdössä. Tarkastelen jääkaappiani sillä silmällä. Koska en tiedä kuinka pitkä sairaalaoleskelusta tulee, se voi olla kaksi päivää, se voi olla viikko, huolehdin siitä, että jääkaappiin ei jää esimerkiksi avointa maitotölkkiä happanemaan. Lukija osannee jo arvata, että minun jääkaapissani ei ole suurperheiden tapaan yhtä aikaa monta eri maitotölkkiä avattuna, ikään kuin jokainen perheenjäsen tarvitsisi välttämättä oman nimikkonekkansa, vaan siellä on yksi aukaistu maitotölkki kerrallaan. Ja piimää. Käytän molempia.

Luonnollisesti jääkaapissa voi olla vanhaksi jääviä jugurttipurkkeja. Ostan pieniä purkkeja, kerta-annoksia. Kananmunat syön loppuun. Pakastimesta minun ei tarvitse kantaa huolta. Näin keväällä ei ole edes vaaraa ukkosista, joten minun ei tarvitse antaa esimerkiksi asunnon avainta äidille, jotta tämä voisi käydä tarkistamassa, että sähköt ovat päällä. Samalla äiti voisi kastella kukat, mutta niiden osalta tilanne on selvä: Sairaalaoleskeluni jää pisimmilläänkin sen verran lyhytkestoiseksi, että kukilla, kasveilla ei ole hätää.

Kaksi päivää.

Äiti ei soittanut eilen. Oletan, että kukaan ei soita ennen lähtöäni, lähtöäni leikkaukseen.

Huvittavaa miltä kirjoittamani näytti ennen tekemääni täsmennystä: Voisi luulla, että puhuin lähtemisestä ikuisuusmatkalle.

En kertonut vanhemmilleni, että olen muutaman päivän sairaalassa. En puhunut unohdetusta kiveksestä enkä sairaalasta.

Tein munakkaan päivälliseksi. Herran viimeinen lounas, anteeksi neidin.

Huomasin, että leipää on esillä liikaa. En laita sitä enää pakkaseen, vanhaa leivänkänttyä, vaan aion viedä loput siivut roskikseen. En heittele linnuille leivänmuruja, linnuille, joita ei kuulu eikä ole lupa syöttää, terveysviranomaiset ja talon järjestyssäännöt kieltävät sen. Käytännössä lintujen syöttäminen kääntyisi rottien syöttämiseksi.

Luulotauti iski. Kurkku luulee olevansa kipeä. Alkava lenssu mahdollisesti. Se olisi harmillinen, ajankohta. Täysin väärä. Kävin vessassa kurlaamassa suuvedellä. Se auttoi ainakin tähän hetkeen.

Onko immuniteettijärjestelmäni heikompi kuin keskimäärin? Liikunko liian vähän? Ulkoilenko liian vähän?

Tämä päivä.

Nyt lyön viimeisen pisteen. Sammutin television. Se on ollut koko ajan ostamisesta lähtien varauksella, mutta nyt sammutin sen ja otin töpselit pois seinästä. Kun olen kirjoittanut kaiken mitä huvittaa ja tulee mieleen ylös tai alas tähän kertomukseen, joka pitäisi kenties alistaa delete -kohtelulle, sen jälkeen suljen myös tietsikan. Sen jälkeen kännykkä päivystää ja tulee saattamaan minut sairaalaan, mutta en usko, että kirjoittelen siihen.

Olen paastonut asianmukaisesti ja noudattanut ohjeita. Minulla ei ole kiljuva nälkä. Olen vain jännittynyt. Se mitä vatsani tuntee parhaillaan, voi olla molempia aivan hyvin, mutta tulkitsen sen jännitykseksi.

Äiti ei ole soittanut enkä aio soittaa hänelle. En pyytänyt edes lupaa nimetä sairaalassa lähimpinä omaisina omat, biologiset vanhempani, mutta se ei varmaan haittaa. Pyysin heiltä luvan silloin ennen ensimmäistä leikkausta. Oletan hienokseltaan, että lupa on yhä voimassa ja samoin sairaalan kirjoissa, miksi se olisi muuttunut, mutta jos ei ole, uusin sen. Uusin tämän reseptin.

Hölisen, huomaan. Puhun tyhmiä eli kirjoitan niitä. Tyhmyydet eivät viisastu sillä, että ne saavat kirjallisen asun.

Kirjoitan näitä muistaakseni. Kirjoitan, jotta en unohtaisi kaikkea, mitä pitää vielä muistaa ja toimittaa ennen kuin lähden julkisilla kohti sairaalamiljöötä. Tapaan siellä tuttuja hoitajia ja lääkäreitä. Yllättävän iso osa henkilökunnasta on hauskoja ja mukavia tyyppejä. Anteeksi harhauttava sanamuoto: Tahdon tuoda julki sen, että melkein kaikki hoitajat ja lääkärit, joita olen kohdannut tällä seikkailullani tähän mennessä, ovat olleet positiivisia, iloisia ja elämäniloisia. Heiltä on löytynyt myös huumoria.

”Saanko mä pitää nämä?” eräs arviolta neljäkymmentä ikävuottaan ohittanut, hyvännäköinen naishoitaja kysyi nauraen, kun hän oli ajamassa karvoitusta pois nivusistani, valmistelemassa minua leikkaukseen.

Se oli siis sillä edellisellä keikalla.

Ymmärsin, että hän puhui kikkelistäni ja palleistani.

”Täytätkö sä ne?” kysyn nyt.

En muista mitä vastasin silloin, siinä jännitystilassani. Minulla on muistikuva, mutta en ole varma sen totuudellisuudesta: ”Siitä vaan.”

Sen muistan, että nainen nauroi. Hän ei pitänyt ilmeestä päätellen minään vakavana tai suurena kohtalonkysymyksenä sitä, mitä olin tekemässä: Olin ajautumassa väistämättä mankeliin, joka veisi miehiset sukupuoliominaisuuteni ja -vehkeeni mennessään. Mankeli? En tiedä miksi nimitän sitä näin, työryhmää, joka suoritti leikkauksen kaikkine toimenpiteineen.

Lääkäreille, hoitajille ja kirurgiselle tieteenalalle olin tervetullut koekappale. Oletan. Minua leikellessään ja yhdistellessään ja muuttaessaan heikäläiset saivat oheisena hyvää harjoitusta. Vaikka koko touhussa ei olisi muuta hyvää ja arvokasta, on ainakin se.

Kello kulkee. Ota avain mukaan, muistutan itseäni. Matkavarustukseni on valmiina. Kassi odottaa eteisessä. Jälleen tuli veikeä matkalle lähdön tunnelma. Olen niitä ihmisiä, joka en ole paljon matkustellut, vain muutaman, mitättömän reissun, mutta en tiedä onko matkallelähtötunnelma sama ja vakioinen ja riippumaton siitä onko ihminen lähdössä pitempään reissuun vai tekeekö hän vain parin päivän pikalomamatkan esimerkiksi lähikaupungin kylpylään. Viikonloppumatkan.

Teen sen jälkimmäisen. Lähtölaskenta on edistynyt. Älysin aloittaa sen vasta, kun lukema oli neljä, mutta olen laskenut siitä sen jälkeen yhden päivän pois kerrallaan takaperin. Poistan päiviä. Jos olisin raketti matkalla ulos planeetaltamme, minulle laskettaisiin sekunteja, mutta koska olen ihminen ja inhimillisillä asioilla, minulle suodaan aikamitaksi kokonaisia päiviä. Näin paljon enemmän arvostetaan ihmistä, sukupuolesta riippumatta. 

JÄLKIKIRJOITUS VUONNA 2028 

Nimeni on Jenni Susa Aito, ikä kahdeksantoista vuotta. Aloitan tämän jälkikirjoituksen samaan tyyliin ja tavoin kuin edesmennyt tätini Siskoveikko Suomi, joka on vastuussa edellä- ja ylläolevasta, kesken jääneestä päiväkirjasta. Sillä on outo nimi: Kun kuu kääntää kasvot. Mitä Siskoveikko on ajatellut valitessaan sellaisen nimen? Se nimitys on nimittäin osuva, pahan kerran osuva. Oliko se tädiltä vain umpimähkäinen heitto vai oliko takana jotain muuta? Aavistiko täti, että maailma ei ole eikä ollut vielä valmis tai että mitä vain voi tapahtua milloin vain? Yllätykset ovat mahdollisia.

Minua, Jenni Susa Aitoa, houkuttaa lukea Kun kuu kääntää kasvot -päiväkirjaa ennustuksena ja noitamaisena tulevaisuudennäkynä tai -visiona. En tiedä olisinko muuten edes jatkamassa tätä tädin päiväkirjaa, jos siinä ei olisi näin hiuksianostattavaa ennustusta nimenä. Ikään kuin hän sanoisi sieltä jostain, että saat nähdä, niin siinä käy.

Kun kuu kääntää kasvot. Se on mahdollista lukea ja käsittää myös niin, että kuussa tapahtuu jotain niin suurta tai merkittävää, että se kääntää maanpäällisten ihmisten huomion ja katseet sen puoleen, siihen. Tämä selitys tuli tuoreimpana mieleen. Tarkemmin ajatellen se tuntuu toistaiseksi oikeimmalta tulkinnalta. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

  

Toukokuun alkua. Tuulee koleasti ja taivas on tasaisessa pilvessä. Olen muokannut viikon ajan Toinen elämä -nimistä novelliyritelmää kuunnelman malliin. Tarina on huilannut tietokoneen mietintäosastolla parkissa ainakin kolme vuotta. Sain eilen tämän kuunnelmaluonnoksen kirjoitettua kertaalleen ja Helena luki tekstin tuoreeltaan eikä löytänyt siitä mitään vikaa tai puutteita. Eri asia on, onko siinä riittävästi ytyä? Kiinnostaako aihe? Aihe on kliseinen uskottomuus ja perhe? Onko siitä esitettäväksi? Sivuja kuunnelmakokelaassa on kolmekymmentäkolme. Olen lähettämässä sen tänään maailmalle kokeilemaan siipiään.

Terveisiä Taavetista

  

 

Eilen Englannissa Manchesterin Old Traffoldilla tapahtui, mutta valitettavasti siellä ei pelattu jalkapalloa. Mielenosoittajat valtasivat päiväaikaan pelikentän ja joukko jäi myöhemmin kadulle, pelaajien miehittämän hotellin eteen, jatkamaan mielenosoitusta, joten järjestäjä ei kyennyt takaamaan turvallisia peliolosuhteita ja peli siirrettiin tulevaan, tietymättömään ajankohtaan. Joukkovoimalla on tehoa, jos sitä vastaan ei voi käyttää silkkaa väkivaltaa. Mitä Veijo Meri olisi tuuminut tästä fanikansannoususta? Luin juuri eilen loppuun Meren näytelmän Sotamies Jokisen vihkiloma. Kahdeskymmenesseitsemäs tänä vuonna lukemani kirja. Taattua Veijo Meren tekstiä ja omaa ääntä, mutta jäin silti kaipaamaan voimakkaampaa sisältöä. Olisin tyytynyt vähempään huumoriin ja nokkelien sanariimittelyjen sijaan haikailin enemmän asiaa, teemaa. Silloin taputtaisin hillittömämmin. Toisaalta en ole varsinainen arvostelija, ilman kirjallista taustaa, ei näytelmien tuntemusta eikä meriittejä kulttuurin alalta. Puhun vain omana itsenäni, omia tuntemuksiani.

Terveisiä Taavetista

  

 

Toissapäivänä, vappuaattona, kun teimme kävelylenkin, näimme kevään ensimmäiset korvasienet. Västäräkki keikutti pyrstöään tienvierellä ja tässä lähipihassa oli nurmikolla kimppu kangasvuokkoja. Arthur Millerin Ajan uurteita oli kahdeskymmeneskuudes tänä vuonna lukemani kirja ja kahdestoista ääneen. Ääneenlukuprojektin rinnalla luin yhden arvon näytelmäkirjailijan näytelmän Kauppamatkustajan kuolema ja pidin lukemastani niin paljon, että aion etsiä käsiini lisää Millerin näytelmätekstejä. Näytelmät ovat Ajan uurteita -teoksessa pääteemana. Kahdeksanosainen muistelmateos etenee sekä kronologisesti että teemoittain eli tekstissä palataan välihuomatuksina vanhoihin muistumiin ja viitataan toisaalta tuleviin tapaamisiin ja uudelleenkohtaamisiin. Arthur Miller oli kolme kertaa naimisissa. Ensimmäisessä oli draamaa, kun hän juutalaisena vei vihille katolisen nuoren naisen. Katolisen kirkon vihkilupa heltisi varsin nihkeästi. Toisessa aviossa oli myös suurta draamaa, koska Miller haki eron silloisesta vaimostaan ja avioitui Marilyn Monroen kanssa. Kolmannen kerran kirjailija meni naimisiin Saksassa natsien työleirillä olleen ja sen kokeneen nuoren valokuvaajan kanssa. Kaikissa vaimoissa oli siis jotain ekstraa. Näytelmiä syntyi silti vaimojen, lasten, perheiden ja näytelmien näyttämöllepanojen valmistelujen ohessa. Vanhemmalla iällä Arthur Miller pyydettiin PEN:in puheenjohtajaksi ja hän vaikutti aikansa myös siinä tehtävässä.

Kun kuu kääntää kasvot(22)

 >>>jatkuu>>>  

Jos olisin ollut leikkisällä päällä, olisin saattanut vitsailla isälle jotain hänen hiljaisesta läsnäolostaan, puhua käänteisesti puhetulvasta, mutta en ollut sillä tuulella. Leikkimielisyys on karissut minusta. Tai ikään kuin miesten kesken olisi olemassa leikinlaskua, mutta naisissa sitä ei esiintyisi? Nyt kun olen puolinainen, huumori häviää. Vai olenko täysin harhateillä? Olenko käsittänyt elämässä kaiken väärin ja vikaan?

Nostan taas katseeni näppäimistöltä. Puluparvi lentää ikkunan takaa. Ne ovat hetkessä näkökenttäni ohi. Mietin menivätkö ne katolle pyörimään piirissä? Olivatko pulut jo pesimässä vai vasta aloittamassa soidinmenojaan? Tiesin niistä vain sen, että pulut saattoivat pesiä useamman kerran kesäkaudessa.

En luvannut mitään vanhemmilleni enkä isälle.

”Katsotaan”, oli kaikki mihin myönnyin.

Nyt tunnen sen raskaana mielessäni. Varjelen omaa oloani ja riippumattomuuttani niin täydellisesti kuin suinkin ja sitten tulee säröinä tällaisia väliselkkauksia. Mitä nämä ovat muuta? Mieli teki toitottaa maailmalle, että älkää vaatiko minulta mitään. Älkää odottako minulta mitään. Älkää odottako sitä, että ilmestyisin teidän illanviettoihinne ja pitopöytiinne, sillä minä ratsastan omia ratsastuspolkujani.

Ratsastus? Aloitanko sen uutena harrastuksena?

Pilailin. Voin luvata tässä ja nyt, että en aloita, en ratsastusta enkä haikaile mitään uusia harrastuksia. Nykyisissä on riittämiin.

Mietin miten ennen aikaan, ajanlaskun alussa, esimerkiksi vanhoissa metsästäjä-keräilijä-kulttuureissa hoidettiin se välttämättömyys, että työt ja toiminta, tietotaito siirtyi jälkeläisille ja seuraavalle sukupolvelle. Isät ottivat poikansa mukaan metsälle ja äidit pitivät tyttärensä helmoissaan tulilla. Kelpo vastaus.

Ajattelen, että voisin olla täysi autofriikki suurimpaan hulluuteen asti, jos isä olisi huolehtinut siitä, että olisin päässyt mukaan automiesten kermaan vai onko se öljyä? Tarkoitan, että hänen olisi pitänyt opastaa ja opettaa minua kuin oppilasta huoltamaan autoa, korjaamaan sen vikoja ja tekemään siinä kaikkea, mikä on tarpeellista. Hän olisi voinut viedä minut kymmenvuotiaana nappulana harjoittelemaan autolla ajoa syrjäisille metsäteille, päästää minut rattiin. Hän olisi voinut iskeä kiinni tilaisuuteen silloin, kun se tarjoutui.

Oletan, että olisin oppinut nopeasti tavoille.

Mutta isä ei halunnut rasittaa minua, komennella eikä määräillä. Hän ei ollut sen luonteinen. Hän antoi minun valita oman tieni. Hän koki, että oli joutunut itse lapsena käskytetyksi ja ohjailluksi, menemään esimerkiksi töihin liian nuorena, keskenkasvuisena. Hän olisi mieluummin potkinut silloin palloa kentällä. Tarkkaan en edes tiedä mitä tällaisia traumoja isä oli kokenut oman isäukkonsa taholta ja koko perheyhteisön keskuudessa, mutta hän halusi olla se, joka katkaisi tämän kierteen. Hän piti lasten valintoihin puuttumista pahana ja vääränä.

Olenko epävarma asioissani, tekemisissäni ja näissä mielipiteissäni? Näkyykö ylläolevista sanoistani läpi, että toivoin jotain muuta kuin sain? Ehkä niin käy aina, ihmisten hyvistä pyrkimyksistä huolimatta? Toisaalta luonteessani on sellainen vika, että en saa itseäni menemään suoraan. Esimerkiksi parhaillaan mietin teinkö sittenkään oikein tai järkiteon vai ei? Minun tapaustani varten pitäisi olla vaihdettavat varaosat valmiina: Vetäisin kikkelin eteeni hahloon ja kulkuset kahta puolen, kun tuntisin vetoa oriin töihin ja kun naisellinen puoleni voittaisi miehiset pyrkimykset, irrottaisin sukukalleuksieni pikalukituksen ja nostaisin ne hyllylle säilöön, vetäisin vetskarin auki haaroissani ja olisin pillullinen valmispakkaus.

Karrikoin. Totta tässä on se, että ei mene päivää eikä yötä ilman, että kyseenalaistan tekoni. Tiedän, että tältä reitiltä ei ole paluuta, se kuljetaan loppuun asti, mutta silti toivon hetkittäin, että en olisi kääntynyt ollenkaan tälle polulle. Ajattelen jopa, että periaatteessa, jos sukupuolen voi vaihtaa, sen voi vaihtaa myös takaisin. Mutta jos sitä yksilöä, joka päätyy hakemaan sukupuolenvaihdosta, pidetään päästään vialla olevana, sitä, joka päätyy siihen toistamiseen, pidetään varmaan täyskahelina.

Kysyn haittaako se? Haittaako se, minä ihmiset minua pitävät?

Metsästäjä-keräilijä-esi-isäni, mitä tuumaatte jälkipolvista? Mitä ihmettelisitte ja kummastelisitte siinä eniten, jos pääsisitte näkemään meidän todellisuutemme, maapallon nykyisellään? Osa olisi ehkä häikäistynyt siitä eniten, että ihminen on kansoittanut maailman ja muokannut sen monin paikoin kokonaan uudeksi ja oudoksi, kiiltäväksi ja värikkääksi, mutta ehkä jotkut näkisivät outoina androgyynien nousun, sukupuolenvaihdosjonoissa vuoroaan odottavat naismiehet ja miesnaiset? Jotkut voisivat nähdä siinä jopa paholaisen sorkan astumassa löysään läjään.

En ole tässä alustuksessa ottamassa taka-askelia enkä perumassa. Kuulin kyllä, mitä minulta kysyttiin alunperin sairaalassa, lääkärin vastaanotolla ja minkä kirjasin allekirjoituksellani ymmärtäneeni ja hyväksyväni: Tämä toimenpide on lopullinen. En muuten epäröinyt, kun otin sen askeleen, sinä hetkenä. Se on kai myös minun luonnettani, huimapäisyyttä ja rämäpäisyyttä ja jota erimieliset voisivat väittää vaikka tyhmyydeksi.

Haen perimmältään muotoa ja yritän näin kirjoittaen selvittää kirkkaaksi päässäni sen, että jospa on olemassa kolmas sukupuoli? Osa väittää niin, mutta vaikka olen kuullut huhuja tästä, en ole päässyt tämän lähemmäs. En tiedä mistä he puhuvat, jotka vannovat tietyn kolmannen sukupuolen nimeen? Mutta jos tällainen erakkoheimo on olemassa, luulen, että kuulun siihen. Koen niin, että osin en ole kunnolla miehinen henkilö, mutta kun haen naisellisia puolia itsestäni, tajuan, että en taida olla edes nainen liioin. Mikä siis olen? Jos eläisin eri ajassa tai tässä ajassa toisessa kulttuurissa, voisin ruveta munkiksi. Olivatko keskiajan munkit ja nunnat ja miksei myös tämän ajan elämänsä uskolle pyhittäneet henkilöt, olivatko he tai osa heistä minun tapaisiani androgyynejä?

Kysymistä riittää. Mietittävää on loputtomiin.

Neljä päivää ja menen irtiottoon. Olen siitä ja siltä osin innoissani, että odotan, miltä oloni tuntuu sen jälkeen, kun elämääni hankaloittanut ylimääräinen kives on poissa ja sen erittämät hormonit poistuvat ajastaan elimistöstä. Puhun ylimääräisestä kiveksestä selvyyden vuoksi.

En kysynyt asiaa vanhemmiltani, kun kävin. En kysynyt sitä äidiltäni, kun hän kävi. Saattaa olla, että mainitsin tästä asiasta aiemmin näillä riveillä, mutta toistan sen joka tapauksessa: En ottanut asiaa esiin.

Miksi minulla on sellainen sisäänkasvannainen? Missä vaiheessa se on huomattu vai eikö sitä ole muka kukaan huomannut? Miten tämä asia meni?

En ole kysynyt näitä kysymyksiä, koska niillä ei ole enää merkitystä. Neljä päivää ja osia eikä niillä ole enää merkitystä.

Kolme päivää.

Olen nyt tarkkana enkä päästä yhtään päivää kokonaan välistä, piinasta.

Olen jännittänyt tänään soittaako äiti, puheliaampana ihmisenä kuin isäni ja kiittää viime käynnistäni? En ole pitänyt sitä mahdottomana. Mutta ilta on tullut ja toistaiseksi kukaan ei ole soitellut. Tulkitsenko ja analysoinko äitiäni väärin, kun kuvittelen tietäväni mitä ja miten hän tekee ja reagoi? Mainitsin jossain aiemmin, että ehkä tulkitsen kaiken pieleen. 

>>>jatkuu>>>