Kun kuu kääntää kasvot(22)

 >>>jatkuu>>>  

Jos olisin ollut leikkisällä päällä, olisin saattanut vitsailla isälle jotain hänen hiljaisesta läsnäolostaan, puhua käänteisesti puhetulvasta, mutta en ollut sillä tuulella. Leikkimielisyys on karissut minusta. Tai ikään kuin miesten kesken olisi olemassa leikinlaskua, mutta naisissa sitä ei esiintyisi? Nyt kun olen puolinainen, huumori häviää. Vai olenko täysin harhateillä? Olenko käsittänyt elämässä kaiken väärin ja vikaan?

Nostan taas katseeni näppäimistöltä. Puluparvi lentää ikkunan takaa. Ne ovat hetkessä näkökenttäni ohi. Mietin menivätkö ne katolle pyörimään piirissä? Olivatko pulut jo pesimässä vai vasta aloittamassa soidinmenojaan? Tiesin niistä vain sen, että pulut saattoivat pesiä useamman kerran kesäkaudessa.

En luvannut mitään vanhemmilleni enkä isälle.

”Katsotaan”, oli kaikki mihin myönnyin.

Nyt tunnen sen raskaana mielessäni. Varjelen omaa oloani ja riippumattomuuttani niin täydellisesti kuin suinkin ja sitten tulee säröinä tällaisia väliselkkauksia. Mitä nämä ovat muuta? Mieli teki toitottaa maailmalle, että älkää vaatiko minulta mitään. Älkää odottako minulta mitään. Älkää odottako sitä, että ilmestyisin teidän illanviettoihinne ja pitopöytiinne, sillä minä ratsastan omia ratsastuspolkujani.

Ratsastus? Aloitanko sen uutena harrastuksena?

Pilailin. Voin luvata tässä ja nyt, että en aloita, en ratsastusta enkä haikaile mitään uusia harrastuksia. Nykyisissä on riittämiin.

Mietin miten ennen aikaan, ajanlaskun alussa, esimerkiksi vanhoissa metsästäjä-keräilijä-kulttuureissa hoidettiin se välttämättömyys, että työt ja toiminta, tietotaito siirtyi jälkeläisille ja seuraavalle sukupolvelle. Isät ottivat poikansa mukaan metsälle ja äidit pitivät tyttärensä helmoissaan tulilla. Kelpo vastaus.

Ajattelen, että voisin olla täysi autofriikki suurimpaan hulluuteen asti, jos isä olisi huolehtinut siitä, että olisin päässyt mukaan automiesten kermaan vai onko se öljyä? Tarkoitan, että hänen olisi pitänyt opastaa ja opettaa minua kuin oppilasta huoltamaan autoa, korjaamaan sen vikoja ja tekemään siinä kaikkea, mikä on tarpeellista. Hän olisi voinut viedä minut kymmenvuotiaana nappulana harjoittelemaan autolla ajoa syrjäisille metsäteille, päästää minut rattiin. Hän olisi voinut iskeä kiinni tilaisuuteen silloin, kun se tarjoutui.

Oletan, että olisin oppinut nopeasti tavoille.

Mutta isä ei halunnut rasittaa minua, komennella eikä määräillä. Hän ei ollut sen luonteinen. Hän antoi minun valita oman tieni. Hän koki, että oli joutunut itse lapsena käskytetyksi ja ohjailluksi, menemään esimerkiksi töihin liian nuorena, keskenkasvuisena. Hän olisi mieluummin potkinut silloin palloa kentällä. Tarkkaan en edes tiedä mitä tällaisia traumoja isä oli kokenut oman isäukkonsa taholta ja koko perheyhteisön keskuudessa, mutta hän halusi olla se, joka katkaisi tämän kierteen. Hän piti lasten valintoihin puuttumista pahana ja vääränä.

Olenko epävarma asioissani, tekemisissäni ja näissä mielipiteissäni? Näkyykö ylläolevista sanoistani läpi, että toivoin jotain muuta kuin sain? Ehkä niin käy aina, ihmisten hyvistä pyrkimyksistä huolimatta? Toisaalta luonteessani on sellainen vika, että en saa itseäni menemään suoraan. Esimerkiksi parhaillaan mietin teinkö sittenkään oikein tai järkiteon vai ei? Minun tapaustani varten pitäisi olla vaihdettavat varaosat valmiina: Vetäisin kikkelin eteeni hahloon ja kulkuset kahta puolen, kun tuntisin vetoa oriin töihin ja kun naisellinen puoleni voittaisi miehiset pyrkimykset, irrottaisin sukukalleuksieni pikalukituksen ja nostaisin ne hyllylle säilöön, vetäisin vetskarin auki haaroissani ja olisin pillullinen valmispakkaus.

Karrikoin. Totta tässä on se, että ei mene päivää eikä yötä ilman, että kyseenalaistan tekoni. Tiedän, että tältä reitiltä ei ole paluuta, se kuljetaan loppuun asti, mutta silti toivon hetkittäin, että en olisi kääntynyt ollenkaan tälle polulle. Ajattelen jopa, että periaatteessa, jos sukupuolen voi vaihtaa, sen voi vaihtaa myös takaisin. Mutta jos sitä yksilöä, joka päätyy hakemaan sukupuolenvaihdosta, pidetään päästään vialla olevana, sitä, joka päätyy siihen toistamiseen, pidetään varmaan täyskahelina.

Kysyn haittaako se? Haittaako se, minä ihmiset minua pitävät?

Metsästäjä-keräilijä-esi-isäni, mitä tuumaatte jälkipolvista? Mitä ihmettelisitte ja kummastelisitte siinä eniten, jos pääsisitte näkemään meidän todellisuutemme, maapallon nykyisellään? Osa olisi ehkä häikäistynyt siitä eniten, että ihminen on kansoittanut maailman ja muokannut sen monin paikoin kokonaan uudeksi ja oudoksi, kiiltäväksi ja värikkääksi, mutta ehkä jotkut näkisivät outoina androgyynien nousun, sukupuolenvaihdosjonoissa vuoroaan odottavat naismiehet ja miesnaiset? Jotkut voisivat nähdä siinä jopa paholaisen sorkan astumassa löysään läjään.

En ole tässä alustuksessa ottamassa taka-askelia enkä perumassa. Kuulin kyllä, mitä minulta kysyttiin alunperin sairaalassa, lääkärin vastaanotolla ja minkä kirjasin allekirjoituksellani ymmärtäneeni ja hyväksyväni: Tämä toimenpide on lopullinen. En muuten epäröinyt, kun otin sen askeleen, sinä hetkenä. Se on kai myös minun luonnettani, huimapäisyyttä ja rämäpäisyyttä ja jota erimieliset voisivat väittää vaikka tyhmyydeksi.

Haen perimmältään muotoa ja yritän näin kirjoittaen selvittää kirkkaaksi päässäni sen, että jospa on olemassa kolmas sukupuoli? Osa väittää niin, mutta vaikka olen kuullut huhuja tästä, en ole päässyt tämän lähemmäs. En tiedä mistä he puhuvat, jotka vannovat tietyn kolmannen sukupuolen nimeen? Mutta jos tällainen erakkoheimo on olemassa, luulen, että kuulun siihen. Koen niin, että osin en ole kunnolla miehinen henkilö, mutta kun haen naisellisia puolia itsestäni, tajuan, että en taida olla edes nainen liioin. Mikä siis olen? Jos eläisin eri ajassa tai tässä ajassa toisessa kulttuurissa, voisin ruveta munkiksi. Olivatko keskiajan munkit ja nunnat ja miksei myös tämän ajan elämänsä uskolle pyhittäneet henkilöt, olivatko he tai osa heistä minun tapaisiani androgyynejä?

Kysymistä riittää. Mietittävää on loputtomiin.

Neljä päivää ja menen irtiottoon. Olen siitä ja siltä osin innoissani, että odotan, miltä oloni tuntuu sen jälkeen, kun elämääni hankaloittanut ylimääräinen kives on poissa ja sen erittämät hormonit poistuvat ajastaan elimistöstä. Puhun ylimääräisestä kiveksestä selvyyden vuoksi.

En kysynyt asiaa vanhemmiltani, kun kävin. En kysynyt sitä äidiltäni, kun hän kävi. Saattaa olla, että mainitsin tästä asiasta aiemmin näillä riveillä, mutta toistan sen joka tapauksessa: En ottanut asiaa esiin.

Miksi minulla on sellainen sisäänkasvannainen? Missä vaiheessa se on huomattu vai eikö sitä ole muka kukaan huomannut? Miten tämä asia meni?

En ole kysynyt näitä kysymyksiä, koska niillä ei ole enää merkitystä. Neljä päivää ja osia eikä niillä ole enää merkitystä.

Kolme päivää.

Olen nyt tarkkana enkä päästä yhtään päivää kokonaan välistä, piinasta.

Olen jännittänyt tänään soittaako äiti, puheliaampana ihmisenä kuin isäni ja kiittää viime käynnistäni? En ole pitänyt sitä mahdottomana. Mutta ilta on tullut ja toistaiseksi kukaan ei ole soitellut. Tulkitsenko ja analysoinko äitiäni väärin, kun kuvittelen tietäväni mitä ja miten hän tekee ja reagoi? Mainitsin jossain aiemmin, että ehkä tulkitsen kaiken pieleen. 

>>>jatkuu>>>