>>>jatkuu>>>
Olen kuin matkalle lähdössä. Tarkastelen jääkaappiani sillä silmällä. Koska en tiedä kuinka pitkä sairaalaoleskelusta tulee, se voi olla kaksi päivää, se voi olla viikko, huolehdin siitä, että jääkaappiin ei jää esimerkiksi avointa maitotölkkiä happanemaan. Lukija osannee jo arvata, että minun jääkaapissani ei ole suurperheiden tapaan yhtä aikaa monta eri maitotölkkiä avattuna, ikään kuin jokainen perheenjäsen tarvitsisi välttämättä oman nimikkonekkansa, vaan siellä on yksi aukaistu maitotölkki kerrallaan. Ja piimää. Käytän molempia.
Luonnollisesti jääkaapissa voi olla vanhaksi jääviä jugurttipurkkeja. Ostan pieniä purkkeja, kerta-annoksia. Kananmunat syön loppuun. Pakastimesta minun ei tarvitse kantaa huolta. Näin keväällä ei ole edes vaaraa ukkosista, joten minun ei tarvitse antaa esimerkiksi asunnon avainta äidille, jotta tämä voisi käydä tarkistamassa, että sähköt ovat päällä. Samalla äiti voisi kastella kukat, mutta niiden osalta tilanne on selvä: Sairaalaoleskeluni jää pisimmilläänkin sen verran lyhytkestoiseksi, että kukilla, kasveilla ei ole hätää.
Kaksi päivää.
Äiti ei soittanut eilen. Oletan, että kukaan ei soita ennen lähtöäni, lähtöäni leikkaukseen.
Huvittavaa miltä kirjoittamani näytti ennen tekemääni täsmennystä: Voisi luulla, että puhuin lähtemisestä ikuisuusmatkalle.
En kertonut vanhemmilleni, että olen muutaman päivän sairaalassa. En puhunut unohdetusta kiveksestä enkä sairaalasta.
Tein munakkaan päivälliseksi. Herran viimeinen lounas, anteeksi neidin.
Huomasin, että leipää on esillä liikaa. En laita sitä enää pakkaseen, vanhaa leivänkänttyä, vaan aion viedä loput siivut roskikseen. En heittele linnuille leivänmuruja, linnuille, joita ei kuulu eikä ole lupa syöttää, terveysviranomaiset ja talon järjestyssäännöt kieltävät sen. Käytännössä lintujen syöttäminen kääntyisi rottien syöttämiseksi.
Luulotauti iski. Kurkku luulee olevansa kipeä. Alkava lenssu mahdollisesti. Se olisi harmillinen, ajankohta. Täysin väärä. Kävin vessassa kurlaamassa suuvedellä. Se auttoi ainakin tähän hetkeen.
Onko immuniteettijärjestelmäni heikompi kuin keskimäärin? Liikunko liian vähän? Ulkoilenko liian vähän?
Tämä päivä.
Nyt lyön viimeisen pisteen. Sammutin television. Se on ollut koko ajan ostamisesta lähtien varauksella, mutta nyt sammutin sen ja otin töpselit pois seinästä. Kun olen kirjoittanut kaiken mitä huvittaa ja tulee mieleen ylös tai alas tähän kertomukseen, joka pitäisi kenties alistaa delete -kohtelulle, sen jälkeen suljen myös tietsikan. Sen jälkeen kännykkä päivystää ja tulee saattamaan minut sairaalaan, mutta en usko, että kirjoittelen siihen.
Olen paastonut asianmukaisesti ja noudattanut ohjeita. Minulla ei ole kiljuva nälkä. Olen vain jännittynyt. Se mitä vatsani tuntee parhaillaan, voi olla molempia aivan hyvin, mutta tulkitsen sen jännitykseksi.
Äiti ei ole soittanut enkä aio soittaa hänelle. En pyytänyt edes lupaa nimetä sairaalassa lähimpinä omaisina omat, biologiset vanhempani, mutta se ei varmaan haittaa. Pyysin heiltä luvan silloin ennen ensimmäistä leikkausta. Oletan hienokseltaan, että lupa on yhä voimassa ja samoin sairaalan kirjoissa, miksi se olisi muuttunut, mutta jos ei ole, uusin sen. Uusin tämän reseptin.
Hölisen, huomaan. Puhun tyhmiä eli kirjoitan niitä. Tyhmyydet eivät viisastu sillä, että ne saavat kirjallisen asun.
Kirjoitan näitä muistaakseni. Kirjoitan, jotta en unohtaisi kaikkea, mitä pitää vielä muistaa ja toimittaa ennen kuin lähden julkisilla kohti sairaalamiljöötä. Tapaan siellä tuttuja hoitajia ja lääkäreitä. Yllättävän iso osa henkilökunnasta on hauskoja ja mukavia tyyppejä. Anteeksi harhauttava sanamuoto: Tahdon tuoda julki sen, että melkein kaikki hoitajat ja lääkärit, joita olen kohdannut tällä seikkailullani tähän mennessä, ovat olleet positiivisia, iloisia ja elämäniloisia. Heiltä on löytynyt myös huumoria.
”Saanko mä pitää nämä?” eräs arviolta neljäkymmentä ikävuottaan ohittanut, hyvännäköinen naishoitaja kysyi nauraen, kun hän oli ajamassa karvoitusta pois nivusistani, valmistelemassa minua leikkaukseen.
Se oli siis sillä edellisellä keikalla.
Ymmärsin, että hän puhui kikkelistäni ja palleistani.
”Täytätkö sä ne?” kysyn nyt.
En muista mitä vastasin silloin, siinä jännitystilassani. Minulla on muistikuva, mutta en ole varma sen totuudellisuudesta: ”Siitä vaan.”
Sen muistan, että nainen nauroi. Hän ei pitänyt ilmeestä päätellen minään vakavana tai suurena kohtalonkysymyksenä sitä, mitä olin tekemässä: Olin ajautumassa väistämättä mankeliin, joka veisi miehiset sukupuoliominaisuuteni ja -vehkeeni mennessään. Mankeli? En tiedä miksi nimitän sitä näin, työryhmää, joka suoritti leikkauksen kaikkine toimenpiteineen.
Lääkäreille, hoitajille ja kirurgiselle tieteenalalle olin tervetullut koekappale. Oletan. Minua leikellessään ja yhdistellessään ja muuttaessaan heikäläiset saivat oheisena hyvää harjoitusta. Vaikka koko touhussa ei olisi muuta hyvää ja arvokasta, on ainakin se.
Kello kulkee. Ota avain mukaan, muistutan itseäni. Matkavarustukseni on valmiina. Kassi odottaa eteisessä. Jälleen tuli veikeä matkalle lähdön tunnelma. Olen niitä ihmisiä, joka en ole paljon matkustellut, vain muutaman, mitättömän reissun, mutta en tiedä onko matkallelähtötunnelma sama ja vakioinen ja riippumaton siitä onko ihminen lähdössä pitempään reissuun vai tekeekö hän vain parin päivän pikalomamatkan esimerkiksi lähikaupungin kylpylään. Viikonloppumatkan.
Teen sen jälkimmäisen. Lähtölaskenta on edistynyt. Älysin aloittaa sen vasta, kun lukema oli neljä, mutta olen laskenut siitä sen jälkeen yhden päivän pois kerrallaan takaperin. Poistan päiviä. Jos olisin raketti matkalla ulos planeetaltamme, minulle laskettaisiin sekunteja, mutta koska olen ihminen ja inhimillisillä asioilla, minulle suodaan aikamitaksi kokonaisia päiviä. Näin paljon enemmän arvostetaan ihmistä, sukupuolesta riippumatta.
JÄLKIKIRJOITUS VUONNA 2028
Nimeni on Jenni Susa Aito, ikä kahdeksantoista vuotta. Aloitan tämän jälkikirjoituksen samaan tyyliin ja tavoin kuin edesmennyt tätini Siskoveikko Suomi, joka on vastuussa edellä- ja ylläolevasta, kesken jääneestä päiväkirjasta. Sillä on outo nimi: Kun kuu kääntää kasvot. Mitä Siskoveikko on ajatellut valitessaan sellaisen nimen? Se nimitys on nimittäin osuva, pahan kerran osuva. Oliko se tädiltä vain umpimähkäinen heitto vai oliko takana jotain muuta? Aavistiko täti, että maailma ei ole eikä ollut vielä valmis tai että mitä vain voi tapahtua milloin vain? Yllätykset ovat mahdollisia.
Minua, Jenni Susa Aitoa, houkuttaa lukea Kun kuu kääntää kasvot -päiväkirjaa ennustuksena ja noitamaisena tulevaisuudennäkynä tai -visiona. En tiedä olisinko muuten edes jatkamassa tätä tädin päiväkirjaa, jos siinä ei olisi näin hiuksianostattavaa ennustusta nimenä. Ikään kuin hän sanoisi sieltä jostain, että saat nähdä, niin siinä käy.
Kun kuu kääntää kasvot. Se on mahdollista lukea ja käsittää myös niin, että kuussa tapahtuu jotain niin suurta tai merkittävää, että se kääntää maanpäällisten ihmisten huomion ja katseet sen puoleen, siihen. Tämä selitys tuli tuoreimpana mieleen. Tarkemmin ajatellen se tuntuu toistaiseksi oikeimmalta tulkinnalta.
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti