Terveisiä Taavetista

  

Kaksitoista ja puoli astetta talon mittarissa. Metri pohjoistuulta. Usva lepää maiseman yllä ja asvaltti on märkä. Eilen jatkoin Enkeleitä -näytelmäluonnosta, joka on aiemmin kirjoittamani näytelmäluonnoksen uusi versio. Ensimmäinen näytelmäyritykseni ja jota en ole tarjonnut minnekään enkä näyttänyt muille kuin hovilukijalleni. Annoin sen levätä, romaanimuodosta näytelmäksi muokatun tekstin ja kun tartuin siihen uudelleen tämän kuun alussa ja kävin sitä läpi, totesin, että en pidä tätä aikaansaannosta enää kyllin hyvänä. Haen draamaa siihen. Parannusta. Ytimekkyyttä. Eilisen jälkeen tätä uutta näytelmätekstiä on yhdeksäntoista sivua, sekä repliikit, että näyttämöohjeet. Saa nähdä, mitä se on valmiina? Paraneeko? Eikö parane? Eilen sain ensimmäisen hylkäyksen Tiikerintalja -proosatekstilleni, jonka lähetin kolme viikkoa sitten toiveikkaana muutamalle kustantajalle.

Terveisiä Taavetista

 

Eilen sunnuntaina pyöräilimme aamukuudelta Puukylään. Kävelimme metsätien suon väliselle harjanteelle ja takaisin. Sade oli kastellut maan. Puolukka kukki hiekassa avoimessa metsänreunassa. Kun palasimme kotiin, kello oli noin kahdeksan, joimme kahvit parvekkeella ja lähdin itsekseni polkemaan Kelveläntielle. Löysin traktorinurasta korvasieniä rivissä ja keräsin niitä pussillisen. Helena keitteli niitä iltapäivällä. Illemmalla saunoimme ja katsoimme televisiosta jalkapalloa. Toissapäivänä Leicester voitti Chelsean yksi nolla Fa-cupissa. Eilen Atletico Madrid taisteli Osasunaa vastaan kaksi yksi tuloksen ja on yhden pelin ja voiton päässä La Ligan mestaruudesta. Ukkoskuurot kastelivat maaperää, mutta ukkonen jäi pelkäksi kumuksi. Luin kaksi pitkää runoa Allen Ginsbergiltä. Hänen pisimmät runonsa, runoelmansa ovat kaksikymmentäsivuisia, houreisia novelleja runoasussa. Luin myös parvekkeella muutaman sivun Jörn Donnerin kirjaa Gabriels dag. Tänään kello viideltä talon mittari näytti neljää lämpöastetta, mutta kolme varttia myöhemmin sitä on jo yhdeksän astetta. Aurinko paistaa. On tyyntä. Kaksi tuntia myöhemmin olemme palanneet metsäretkeltä. Lisää korvasieniä. Talven tarpeet on kerätty. Helena kuvaili, myös ohikolistelevan junan.

 

Terveisiä Taavetista

  

Eilen aamulla pyöräilimme rannalle. Vesi on kylmää, mutta siinä pystyi ottamaan kuitenkin muutamia uintiliikkeitä. Rentukat kukkivat ojassa. Linnut pitivät konserttia vehmaassa kosteikossa. Kävimme erikseen kaupassa, toimme ostokset kotiin ja palasimme torille kahville. Taavetin keskusta vaikutti vilkkaammalta kuin ennen. Kesäasukkaat taitavat tuplata väkimäärän? Alkuillasta satoi kunnon kuuron. En tiedä onko yöllä tullut vettä, mutta kestopäällysteellä on yhä nyt aamulla tummia läikkiä sateen jäljiltä? Teemme verkkaisia valmisteluja aamun metsäretkeä varten. Eilen luin vain muutaman sivun Gabriels dag -romaania. En pidä tästä päähenkilöstä. Minusta hän on nuija, itsekäs ja omaa itseään täynnä, tunne-elämältään kehittymätön. Ehkä Jörn Donner on halunnut kuvata kyseisen henkilön juuri tällaiseksi? Entä kuinka paljon persoonassa on lainaa kirjailijasta itsestään?

Kun kuu kääntää kasvot(26)

 >>>jatkuu>>> 

 

Ennustuksissa ja tietokoneajoissa ja -laskelmissa oli silti monenlaisia mahdollisuuksia ja vaihteluvälejä: Jos Rangers joutuisi sopivasti esimerkiksi Jupiterin vetovoiman vaikutuksen alaiseksi, väkivahva jättiläisplaneetta voisi muuttaa dramaattisesti komeetan liikerataa. Jupiter voisi karkottaa tunkeilijan kokonaan pois aurinkokunnasta, mutta yhtä mahdollista oli, että Rangersin rata, joka oli outo, laskematon, poikkeava, oli ollut sen tullessa aurinkokuntaan ja oli yhä, muuttuisi täydeksi arvoitukseksi. Jupiter voisi tehdä Rangers-kivikolossista heilurin, avaruuden moukarin, joka pyyhkäisisi vaikka Maan kuun tieltään tai osuisi maahan. Maahan törmääminen, uusi läheltä piti -kohtaaminen ei vaikuttanut todennäköiseltä, tuskin edes mahdolliselta. Ennemmin maan ja Rangersin radat risteäisivät kuin yhtyisivät, mutta häirikkökiviraunio oli joka tapauksessa liikkeellä uhkaavana ja vaikka se ei suoranaisesti osuisi maapalloon tai vaikka se ei itse törmäisi maahan, Rangers voi aiheuttaa vakavia ketjureaktioita.

Spekulaatioita vilisevä, vuoden takainen ohjelma asiantuntijapaneeleineen, joka yritti rauhoitella epätieteelliseksi käynyttä keskustelua ja saada maallikot lopettamaan yleisen viihteen, maailmanlopun ennustusten tehtailun.

Satuilua. Saduilla ja sadunomaisilla tarinoilla on rauhoiteltu perinteisesti pelokkaita ja levottomia lapsia ennen nukkumaan menoa. Tyynnytelty heidät uneen. Se oli vain paha satu, pelkkä uni. Nuku vain pienokainen. 

>Sinä jälkeentuleva 1> 

Kirjoitettuani edeltävän, löyhän johdanto-osan käsitin - huomaan, että näin hitaasti äly toimii, näin paljon hitaammin kuin aivot - että minun on lähetettävä tämä muistokirjoitus radioaalloilla avaruuteen, hajaantumaan sinne, jos mielin saada sen säilymään varmasti jälkeentuleville. Eli kirjoitettu ja tallennettu ei kelpaa, ei riitä, vaan minun pitää antaa sille äänen värähtely. Suomeksi, suomen kielellä, mutta toisaalta onko se sen vaikeammin jälkeentulevien ymmärrettävissä ja tulkittavissa kuin esimerkiksi englanti?

Ajattelin - ajatus etenee hyppäyksittäin ja valloittaa aina uuden alueen ja astinlaudan - ensin pilvipalvelua. Se oli sytyttävä alkuoivallus. Toisen sarjan oivallus oli, että pilvipalvelu on vain lennokas nimitys: Pilvipalvelu ei ole eikä sijaitse missään pilvessä, fyysisesti ilmassa, ei avaruudessa, vaan maanpäällisen yrityksen verkossa vai onko se tiedostojen varastotankki? Onko se myös niiden tuleva hautausmaa? Tai tuhka-asema, josta maailman tieto leviää tuhon tullessa kuin tuhka bitteinä avaruuden turuille?

Eli tarvitsen tähän tehtävään radiolähettimen. Jotain tekemistä odotusajaksi. Suuntaan radioaaltoimpulssin avaruuteen. Luulen, että se onnistuu, on mahdollinen. Lukisin ääneen tämän tekstin suorassa, yksityisessä radiolähetyksessä ja signaali lähtisi leviämään täältä maapallon pohjoiskolkalta siihen suuntaan avaruutta, joka avartuu eteemme. Jos lukemiseen menee vaikka puoli vuorokautta, signaali levenee jo alkuunsa maapallon puolen pyörähdyskierroksen matkan. Se leviää myös siinä matkassa ja matka-ajassa, jonka pyörivä maapallo kyntää näkymätöntä rataansa auringon ympäri.

Hurjia ajatuksia. Mahdottomia ajatuksia.

Kävin asioilla. Tapasin vanhempani ja olin puheissa heidän kanssaan. Luulisi, että jäljellä on vain yksi aihe ja jossa ei ole erityisempää puhumista: Missä olet ajatellut viettää iäisyytesi? Lähdemmekö uuteen olomuotoon käsi kädessä vai käperrymmekö jokainen itseksemme omaan nurkkaamme? Istummeko lokoisasti parvekkeella seuraamassa miten taivaanrannan väri muuttuu, kun tuho lähestyy?

Maanpäällinen tuho voi olla tornado tai jättiaalto, maanjäristys, tulivuorenpurkaus, mutta mikä olisi tämän totaalisen tuhon nimi? Räjähdys. Jos tai kun Rangers ja maa kolaroivat, siinä kivi murskaantuu kiveä vasten ja kuuma laava roiskahtaa pitkin avaruutta.

Toinen aihe oli olemassa: Radiolähetin.

”Radiolähetin?” isä kysyi. Hänen äänessään oli ihmetystä. Hän melkein hymyili. Kuolleessaankin tai ennen sitä ihminen voi hymyillä. Se, että ei hymyile, ei auta asiaa. Kuolema ei välitä ihmisen ilmeistä. Kosto ei ole sen rankempi, vaikka ihminen virnuilisi kuinka. Rukoukset ja kiroukset ovat yhtä mitättömiä.

Isä on, oli Siskoveikon veli.

”Mihin sä sitä tarvitset?”

”Lähetän radiokuunnelman avaruuteen. Sellaisen kuunnelman, jota ei ole ennen kuultu.”

Isä hymyili yhä. Minusta oli rauhoittavaa ja levollista, että hän käyttäytyi ja suhtautui näin. Äiti keskittyi omiin askareisiinsa. Oletan, että hän pakeni niihin, piiloutui kaiken epäolennaisen taakse. Tahallaan, jotta hänen ei tarvitsisi ottaa kantaa ja jotta ei tarvitsisi alkaa murehtia. Hän tyytyi kohtaloonsa.

Naismainen ajatus. Oikeastaan taidan ymmärtää Siskoveikko -tätiä. Ehkä minäkin lämpenisin ajatukselle sukupuolenvaihdoksesta tai innostuisin, jos siihen eivät liittyisi siitin ja kivekset. Miten ne mahtuvat ylipäätään olemaan siinä puoliksi reisien välissä? Eivätkö ne ole todella hankalat ulokkeet menossa mukana?

No, Siskoveikko teki siirroksen pojasta tytöksi, miehestä naiseksi. Niin päin. Hän vähensi, ei lisännyt.

”Kerro lähetystaajuus, niin me kuuntelemme äidin kanssa”, isä ehdotti ja lupasi.

”Onko tässä jotain, mitä minä en ole ymmärtänyt?” kysyin.

”Mitä tarkoitat?”

Isä lopetti hetkeksi hymyilemisen.

”Se juuri”, sanoin. ”Mitä syytä sulla on hymyillä? Alan epäillä, että tässä on menossa valtava pila ja vedätys. Niitä on tehty ja yritetty maailmassa ennenkin. Pila, jota en ole tajunnut vielä.”

”Itkeäkö pitäisi?” isä kysyi.

”Ei”, vastasin. ”Haluan vain kuulla olenko minä ymmärtänyt ja tajunnut jotain vikaan? Tai onko tiedotusvälineissä ilmoitettu sillä välillä, kun mä olen ollut poissa telkun äärestä, että se, mistä on kohistu viikkojen ja päivien ajan, oli jonkin nörtin luoma harhakuva? Tiedotus, jossa kerrotaan, että uhka on väistynyt ja poissa päiväjärjestyksestä. Miten on? Kerro? Sen mä haluan kuulla.”

Isä otti vakavamman ilmeen ja sanoi, että hän ei tiedä muusta kuin, että Rangers on tulossa ja saa tiedemiesten arvioiden ja laskelmien mukaan maan kiinni.

”Tai niiden kulkuradat osuvat toisiinsa, risteävät”, isä täsmensi. ”Tämän verran tiedän ja haluaisin itkeä, valittaa ja raastaa hiuksiani, en välttämättä itseni vuoksi, mutta sinun takiasi, kaikkien nuorten ja lasten takia, koko maailman takia, mutta mitä se auttaisi?”

”Niin”, myönsin.

Kirjoitan tätä keskustelua jälkikäteen kotona, Siskoveikon luona, hänen koneellaan - myös tädin tietokone toimii yhä - ja muistan, että sanoin muutama tunti sitten isälleni tuon yhden sanan, en muuta: ”Niin.” Kuulen sen yhä tavallaan korvissani. Mitä muuta olisin voinut vastata? Mitä varsinaista ja todellista kukaan voi ja voisi sanoa tai tehdä?

Kuusi päivää, ajattelen. Siskoveikko laski myös taaksepäin. Aavistiko hän tulevan menetyksensä, että hänen aurinkonsa laski lopullisesti? Oliko hän niin täysi noita, että näki oman tulevaisuutensa?

Toki sain vanhempieni luona myös toisen ajatuksen, oivalluksen, mutta en sanonut sitä ääneen. Halusin ajatella sitä ensin itsekseni, kaikessa rauhassa.

Ensimmäinen osio: Miten Rangers onnistui hiipimään vuosi sitten Maan lähelle niin, ettei sitä huomattu hyvissä ajoin? Mistä se tuli? 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 

 

Eilen oli hellettä Taavetissa. Koivuihin on ilmaantunut pienet lehdet ja omenapuissa on nuput. Eilen iltapäivällä taivas oli kauttaaltaan poutapilviä. Shortsiasuisia jalankulkijoita vaelteli teillä ja parvekkeilla ja rivitalojen takapihoilla oli väkeä nauttimassa kesän esimakua. Luimme parvekkeella, Helena Carter Dicksonin Kadonnutta hirsipuuta ja minä Jörn Donnerin kirjaa Gabriels dag. Kuulin siinä alussa kirjailijan oman tupakan ja viskin polttaman äänen, mutta se ensituntuma on jo häipynyt. Samoin Allen Ginsbergin oma ääni on kulunut pois hänen runoistaan, paitsi niistä, joita on kuultu moneen kertaan eri dokumenteissa. Gabriels dag on tullut julki kahdeksankymmentäluvulla. Allen Ginsbergin runollinen elämä alkoi 1947 ja koska Collected Poems seuraa julkaisuaikaa, olen lukenut näitä runoja nyt vuoteen 1960. Useimmat runot olen lukenut kahteen kertaan, mutta muutamia varhaisia runoja en ole lukenut ollenkaan. Olen sivuuttanut ne, koska en ole löytänyt niistä Allen Ginsbergin runoilijanääntä, vaan hän on etsinyt vielä omaa ilmaisuaan ja seurannut muita ja esimerkkejä. Tänään oli aikomus pyöräillä jälleen lähimetsään, mutta muutimme suunnitelmia ja istumme parhaillaan aamiaisella keittiön pöydän ääressä toisiamme vastapäätä. Perjantain varhainen hetki.

Terveisiä Taavetista

  

Terveisiä metsästä ja hakkuaukiolta. Poljimme tänään, helatorstaina aamulla Taavetista Savitaipaleentietä Sivuintielle. Siellä on pieni, sopivan ikäinen hakkuuala. Kävin siellä toissapäivänä ja keräsin pikkupussin korvasieniä ja tänään kiersin loput aukosta ja löysin toisen mokoman näitä kevään herkkuja. Kaukainen käki kukkui. Linnut pitivät konserttia. Ilma oli auringonpaisteinen, mutta autereinen. Kirjoitan näitä rivejä parvekkeella. Yöllä heräsin kolmen aikaan uneen, joka oli samalla tarinaa, näytelmää tai kuunnelmaa. Sillä oli jopa nimi – Iloinen ja onnellinen. Siinä oli myös selvä ja kirkas juoni, mutta harmi, että se häipyi samalla, kun valveuduin unesta.

Kun kuu kääntää kasvot(25)

>>>jatkuu>>>

Tässä välillä perikunta vuokrasi asuntoa, mutta piti silti varastotilan omassa hallussaan ja siellä oli ja odotti tädin jälkeenjäänyt omaisuus, jonka olen siirtänyt osin takaisin huoneistoon. Telkku on sama, jonka hän osti vähän ennen kohtalokasta onnettomuuttaan. Televisio toimii nikottelematta. Iso viisikymmentätuumainen ruutu. Se on minulla auki edessäni. Kuuntelen lähetystä milloin englanniksi kansainvälisiltä kanavilta ja milloin kotoisesti suomen kielellä. En ole töissä. Kukaan tai melkein kukaan ei ole töissä enää ja silti, myös tässä kriisitilanteessa monen on oltava hommissa ja toimitettava kohdalleen tulevia askareita ikään kuin kaikki oleva jatkuisi entiseen malliin, vaikka viimeinen suora on täysillä menossa.

Ensinnäkin toimittajat ovat täystyöllistettyjä. Tai. Niin. Oletan, että suuri osa toimittajakuntaa istuu minun tavoin omassa tai toisten olohuoneessa tai vastaavassa katselutilassa, yksin tai porukassa, istuu telkun ääressä, imeytyneenä siihen kiinni, sen eteen linnoittautuneena ja yrittää ymmärtää tekstiä, puhetta ja kuvia ja jatkuvaa mallintamista, joka seuraa mieletöntä vauhtia lähestyvää pienplaneetta. Se ei ole yhtä suuri kuin maa. Siinä tapauksessa se olisi planeetta, yksi planeetta siinä systeemissä, joka kiertää omalla radallaan keskustähteämme aurinkoa.

Kun luin ylläolevan kappaleen, huomasin, että joku voi vetää siitä sen virheellisen johtopäätöksen, että olen toimittaja, yksi tästä arvostetusta joukosta? En ole. Olen vasta valmistumassa liikenteen paikallisohjaajan ammattiin. Olen harjoittelijana mukana käynnistämässä pilottihankkeena HKL:n ilman kuljettajaa liikkuvien bussien toimintaa. 5G-verkon laajuus Helsingin alueella mahdollistaa sen. Ikävästi häirikkönä taivaanrannalle ilmaantuneen Rangersin takia HKL on keskeyttänyt hankkeen. Uudet, viimeisen päälle varustellut bussit odottavat viistorivissä peruutusvalmiina terminaalissa ja odottavat käytännössä meidän ihmisten, myös liikenteen paikallisohjaajakokelaiden kanssa, että uhka katoaa ja arki palaa.

Rangers on törmännyt johonkin tai se on törmäillyt pitkin ja poikin, muutellut suuntaa, muuttanut muiden avaruuden vaeltajien suuntia ja nopeuksia ja varmaan myös olevia ja suhteellisia kiertoratoja ja nykyisessä vaiheessaan se on löyhästi kaksiosainen asteroidi. Kuvissa, jotka ovat tämänhetkisiä mallinnoksia todellisesta kohteesta, Rangers on kuin jättikokoiset haulikonpiiput, mustat piipunreiät, jotka osoittavat kohti maata. Siinä on yliluonnollisuuden tuntua. Se on kuin ei enää tästä maailmasta.

Mihin kohtaan laitamme pisteen tähän sekoiluun? Se tämä on, muun muassa. Totta ja sekoilua. Molempia. Tässä sekunnissa maailma loppuu ja joka loppu erottuu kiduttavana hidastuksena ja elämme enää uuden olomuodon odotuksessa. Kannattaako mennä enää syömään, vaikka vatsassa on tyhjä kohta? Kaikkea veikeää ja epäolennaisen tuntuista pitää tehdä ja toimittaa edelleen, vaikka missään siinä ei tunnu olevan järkeä.

On sotatila. Tällaista oli varmaan sodassa, tämä tunnelma.

Pysähdyin seuraavaan ajatukseen: Tavallisissa oloissa, siis siihen maailmanaikaan, kun avaruus toimi vielä rauhallisesti, ennustettavasti ja kun emme olleet näin nopeasti eteen tulevan, todennäköisen maailmanlopun kynnyksellä, silloin ihmisen elämä oli turhuuksien tavoittelua. Se on ollut sitä ikimuistoisista ajoista alkaen. Vain uskossa olevat ja olleet ja toisaalta se tieto, että on olemassa lapset, lapsenlapset, tulevat sukupolvet, että nämä yksilöt, yhteisöt ja kansat elävät meidän jälkeemme ja kansoittavat maan, vain nämä oletukset ovat tehneet mahdolliseksi ja mielekkääksi ajatella pysyvyyttä ja jatkuvuutta. Jos hylkää ja heittää menemään tämän jatkuvuuden ajatuksen, voi heittää saman tien myös kaiken muun.

Menipä kaunoviritteiseksi. Tulee mieleen, että taidan muistuttaa kirjoitustyyliltäni arvon tätiäni. No, voisin valita huonomman esikuvan. Tulinko maininneeksi, että luin Siskoveikko Suomen vuosikymmen päiväkirjan alun eli sen, mitä sitä oli karttunut. Luin sen kokonaan ja aloin vasta sen jälkeen työstää näitä jälkikommentteja. Lukemani antoi minulle uutta tietoa ja veresti vanhoja kuulemiani.

Nukuin yön yllättävän hyvin. Näin varmaan unia, mutta en muista niitä. Aamulla oli ensimmäiseksi mielessä mitä uutta kuuluu maailmasta tai paremmin avaruudesta? Ajattelin, että herra, rouva Rangers oli eilen viikon päässä, joten tänään on sen mukaan kuusi kalenteriluukkua jäljellä avattavana. Sen jälkeen koittaa joulu.

Harras toiveeni on, että tämä osoittautuisi sittenkin jonkun laatimaksi, korniksi pilaksi. Sen kestäisi nyt. Mutta aika pian kiroaisi kyllä tämän huhun ja harhan levittäjän. Ihminen on nopea oppimaan ja nopea unohtamaan. Ne asiat kietoutuvat yhteen.

Toinen vaihtoehtoinen toiveeni on, että tietokonelaskelmat ovat viassa. Sitäkin saa toivoa. Lasken mielessäni siihen, siihen enemmän.

En vaivu toivottomuuteen. Minut on sangen vaikea hukuttaa siihen.

Kun aukaisin television, ajankohtaisohjelmat olivat täyttä avaruutta. Pelkkiä ajankohtaisohjelmia. Välissä piirrettyjä ja elokuvia, musiikkiohjelmia, kaikki siltä menneeltä ajalta, jolloin maailma ei ollut vielä loppunut. Myös tässä vaiheessa televisio-ohjelmat vaativat toimittamista ja suorien lähetysten liitteinä olevat klipit vaativat oman erillisen toimittamisensa ja työryhmien panokset. Samoin paneelien haastatteluissa esiintyvät henkilöt tarvitsevat taukoja ja vapaa-aikaa. He ovat ihmisiä, nukkuvat, syövät, paskovat, pitävät siestaa. He käyvät lenkillä, ylipäätään ulkona ja ennen muuta he käyvät netissä eri sivustoilla päivittämässä omaa tietouttaan.

Kaikki samalla, kun maailma valmistautuu tuhoonsa.

Asiantuntijat ovat oikeastaan selittäjiä, selittäjien ammattikunta, joka sovittaa netissä olevan, sieltä löydettävissä olevan tosiasia-aineiston tavallisten ihmisten ymmärryksen tasolle.

Monet uskonlahkot ovat julistaneet vuosisatojen ajan ennustusta maailmanlopusta: Maailmanloppu tulee. Oletko valmis? Nämä ennustajat ovat tai olivat naurunalaisia, mutta tarkemmin ajatellen, nykyvalossa, he taisivat osua oikeaan. Me puolestaan olemme etuoikeutetussa asemassa sikäli, että tiedämme kohta ja näemme livenä millainen maailmanloppu on? Oletettavasti näin käy. Siitä on ensimmäisiä pelejä ladattavissa netissä. Joku kuvittelee meidän loppumme ja piirtää sen. En pahastu enkä loukkaannu siitä. Olen huvittunut.

Lisäämme tulevalla tapahtumalla tai vaihtoehtoisesti hiuksenhienolla läheltä piti -tilanteella tietoa avaruudesta ja ajasta ja olemassaolosta. Haluamme varmaan tosi paljon nähdä ja kokea tämän kaiken? Kuka varaa ensimmäisen lipun? Anteeksi, en tiennyt, että lippuja ei myydä enää? Niinkö? Aivan, ymmärrän, siis vapaa esitys, ei sisäänpääsymaksua. Ilmaisia maistiaisia ei kannattaisi ottaa vastaan, mutta olkoon tällä kertaa.

Löysin kanavan, jossa käytiin läpi seikkaperäisesti Rangersin viimevuotista vierailua maan lähituntumassa. Kuvat olivat suhteellisen hyviä, vaikka kohde ei ollut helpoin mahdollinen. Järisyttävän kokoinen massiivi kirkastui kirkastumistaan lähestyessään. Sen muoto oli enemmän maapähkinää muistuttava, sellaisen kaksiosaisen, ikään kuin hajoava, mureneva rakenne. Muru. Jos toivoi tarkkoja lähikuvia terävine yksityiskohtineen, ne jäivät kuitenkin haaveeksi. Ne olisivat vaatineet seurantalennolle lähtenyttä, nopealla alustalla ollutta kameraa, mutta sitä ei ollut napattavissa toimintaan noin vain näin lyhyellä varoitusajalla.

Rangersia on epäilty tyypillisesti jäiseksi komeetaksi, mutta jos se oli sellainen, sillä oli kivisydän. Tältä näyttää kivisydäminen olio, vieras tuntemattomasta.

Kuvia, kuvia, kuvia. Loittoneva Rangers, vuosi sitten. Jäähyväispuheet sille ja joissa oli mukana pelko mahdollisesta jälleentapaamisesta. Mutta se menisi vuosikymmenien tai -satojen päähän. Se oli lohdullisesti tiedossa. 

>>>jatkuu>>>