>>>jatkuu>>>
Ennustuksissa ja tietokoneajoissa ja -laskelmissa oli silti monenlaisia mahdollisuuksia ja vaihteluvälejä: Jos Rangers joutuisi sopivasti esimerkiksi Jupiterin vetovoiman vaikutuksen alaiseksi, väkivahva jättiläisplaneetta voisi muuttaa dramaattisesti komeetan liikerataa. Jupiter voisi karkottaa tunkeilijan kokonaan pois aurinkokunnasta, mutta yhtä mahdollista oli, että Rangersin rata, joka oli outo, laskematon, poikkeava, oli ollut sen tullessa aurinkokuntaan ja oli yhä, muuttuisi täydeksi arvoitukseksi. Jupiter voisi tehdä Rangers-kivikolossista heilurin, avaruuden moukarin, joka pyyhkäisisi vaikka Maan kuun tieltään tai osuisi maahan. Maahan törmääminen, uusi läheltä piti -kohtaaminen ei vaikuttanut todennäköiseltä, tuskin edes mahdolliselta. Ennemmin maan ja Rangersin radat risteäisivät kuin yhtyisivät, mutta häirikkökiviraunio oli joka tapauksessa liikkeellä uhkaavana ja vaikka se ei suoranaisesti osuisi maapalloon tai vaikka se ei itse törmäisi maahan, Rangers voi aiheuttaa vakavia ketjureaktioita.
Spekulaatioita vilisevä, vuoden takainen ohjelma asiantuntijapaneeleineen, joka yritti rauhoitella epätieteelliseksi käynyttä keskustelua ja saada maallikot lopettamaan yleisen viihteen, maailmanlopun ennustusten tehtailun.
Satuilua. Saduilla ja sadunomaisilla tarinoilla on rauhoiteltu perinteisesti pelokkaita ja levottomia lapsia ennen nukkumaan menoa. Tyynnytelty heidät uneen. Se oli vain paha satu, pelkkä uni. Nuku vain pienokainen.
>Sinä jälkeentuleva 1>
Kirjoitettuani edeltävän, löyhän johdanto-osan käsitin - huomaan, että näin hitaasti äly toimii, näin paljon hitaammin kuin aivot - että minun on lähetettävä tämä muistokirjoitus radioaalloilla avaruuteen, hajaantumaan sinne, jos mielin saada sen säilymään varmasti jälkeentuleville. Eli kirjoitettu ja tallennettu ei kelpaa, ei riitä, vaan minun pitää antaa sille äänen värähtely. Suomeksi, suomen kielellä, mutta toisaalta onko se sen vaikeammin jälkeentulevien ymmärrettävissä ja tulkittavissa kuin esimerkiksi englanti?
Ajattelin - ajatus etenee hyppäyksittäin ja valloittaa aina uuden alueen ja astinlaudan - ensin pilvipalvelua. Se oli sytyttävä alkuoivallus. Toisen sarjan oivallus oli, että pilvipalvelu on vain lennokas nimitys: Pilvipalvelu ei ole eikä sijaitse missään pilvessä, fyysisesti ilmassa, ei avaruudessa, vaan maanpäällisen yrityksen verkossa vai onko se tiedostojen varastotankki? Onko se myös niiden tuleva hautausmaa? Tai tuhka-asema, josta maailman tieto leviää tuhon tullessa kuin tuhka bitteinä avaruuden turuille?
Eli tarvitsen tähän tehtävään radiolähettimen. Jotain tekemistä odotusajaksi. Suuntaan radioaaltoimpulssin avaruuteen. Luulen, että se onnistuu, on mahdollinen. Lukisin ääneen tämän tekstin suorassa, yksityisessä radiolähetyksessä ja signaali lähtisi leviämään täältä maapallon pohjoiskolkalta siihen suuntaan avaruutta, joka avartuu eteemme. Jos lukemiseen menee vaikka puoli vuorokautta, signaali levenee jo alkuunsa maapallon puolen pyörähdyskierroksen matkan. Se leviää myös siinä matkassa ja matka-ajassa, jonka pyörivä maapallo kyntää näkymätöntä rataansa auringon ympäri.
Hurjia ajatuksia. Mahdottomia ajatuksia.
Kävin asioilla. Tapasin vanhempani ja olin puheissa heidän kanssaan. Luulisi, että jäljellä on vain yksi aihe ja jossa ei ole erityisempää puhumista: Missä olet ajatellut viettää iäisyytesi? Lähdemmekö uuteen olomuotoon käsi kädessä vai käperrymmekö jokainen itseksemme omaan nurkkaamme? Istummeko lokoisasti parvekkeella seuraamassa miten taivaanrannan väri muuttuu, kun tuho lähestyy?
Maanpäällinen tuho voi olla tornado tai jättiaalto, maanjäristys, tulivuorenpurkaus, mutta mikä olisi tämän totaalisen tuhon nimi? Räjähdys. Jos tai kun Rangers ja maa kolaroivat, siinä kivi murskaantuu kiveä vasten ja kuuma laava roiskahtaa pitkin avaruutta.
Toinen aihe oli olemassa: Radiolähetin.
”Radiolähetin?” isä kysyi. Hänen äänessään oli ihmetystä. Hän melkein hymyili. Kuolleessaankin tai ennen sitä ihminen voi hymyillä. Se, että ei hymyile, ei auta asiaa. Kuolema ei välitä ihmisen ilmeistä. Kosto ei ole sen rankempi, vaikka ihminen virnuilisi kuinka. Rukoukset ja kiroukset ovat yhtä mitättömiä.
Isä on, oli Siskoveikon veli.
”Mihin sä sitä tarvitset?”
”Lähetän radiokuunnelman avaruuteen. Sellaisen kuunnelman, jota ei ole ennen kuultu.”
Isä hymyili yhä. Minusta oli rauhoittavaa ja levollista, että hän käyttäytyi ja suhtautui näin. Äiti keskittyi omiin askareisiinsa. Oletan, että hän pakeni niihin, piiloutui kaiken epäolennaisen taakse. Tahallaan, jotta hänen ei tarvitsisi ottaa kantaa ja jotta ei tarvitsisi alkaa murehtia. Hän tyytyi kohtaloonsa.
Naismainen ajatus. Oikeastaan taidan ymmärtää Siskoveikko -tätiä. Ehkä minäkin lämpenisin ajatukselle sukupuolenvaihdoksesta tai innostuisin, jos siihen eivät liittyisi siitin ja kivekset. Miten ne mahtuvat ylipäätään olemaan siinä puoliksi reisien välissä? Eivätkö ne ole todella hankalat ulokkeet menossa mukana?
No, Siskoveikko teki siirroksen pojasta tytöksi, miehestä naiseksi. Niin päin. Hän vähensi, ei lisännyt.
”Kerro lähetystaajuus, niin me kuuntelemme äidin kanssa”, isä ehdotti ja lupasi.
”Onko tässä jotain, mitä minä en ole ymmärtänyt?” kysyin.
”Mitä tarkoitat?”
Isä lopetti hetkeksi hymyilemisen.
”Se juuri”, sanoin. ”Mitä syytä sulla on hymyillä? Alan epäillä, että tässä on menossa valtava pila ja vedätys. Niitä on tehty ja yritetty maailmassa ennenkin. Pila, jota en ole tajunnut vielä.”
”Itkeäkö pitäisi?” isä kysyi.
”Ei”, vastasin. ”Haluan vain kuulla olenko minä ymmärtänyt ja tajunnut jotain vikaan? Tai onko tiedotusvälineissä ilmoitettu sillä välillä, kun mä olen ollut poissa telkun äärestä, että se, mistä on kohistu viikkojen ja päivien ajan, oli jonkin nörtin luoma harhakuva? Tiedotus, jossa kerrotaan, että uhka on väistynyt ja poissa päiväjärjestyksestä. Miten on? Kerro? Sen mä haluan kuulla.”
Isä otti vakavamman ilmeen ja sanoi, että hän ei tiedä muusta kuin, että Rangers on tulossa ja saa tiedemiesten arvioiden ja laskelmien mukaan maan kiinni.
”Tai niiden kulkuradat osuvat toisiinsa, risteävät”, isä täsmensi. ”Tämän verran tiedän ja haluaisin itkeä, valittaa ja raastaa hiuksiani, en välttämättä itseni vuoksi, mutta sinun takiasi, kaikkien nuorten ja lasten takia, koko maailman takia, mutta mitä se auttaisi?”
”Niin”, myönsin.
Kirjoitan tätä keskustelua jälkikäteen kotona, Siskoveikon luona, hänen koneellaan - myös tädin tietokone toimii yhä - ja muistan, että sanoin muutama tunti sitten isälleni tuon yhden sanan, en muuta: ”Niin.” Kuulen sen yhä tavallaan korvissani. Mitä muuta olisin voinut vastata? Mitä varsinaista ja todellista kukaan voi ja voisi sanoa tai tehdä?
Kuusi päivää, ajattelen. Siskoveikko laski myös taaksepäin. Aavistiko hän tulevan menetyksensä, että hänen aurinkonsa laski lopullisesti? Oliko hän niin täysi noita, että näki oman tulevaisuutensa?
Toki sain vanhempieni luona myös toisen ajatuksen, oivalluksen, mutta en sanonut sitä ääneen. Halusin ajatella sitä ensin itsekseni, kaikessa rauhassa.
Ensimmäinen osio: Miten Rangers onnistui hiipimään vuosi sitten Maan lähelle niin, ettei sitä huomattu hyvissä ajoin? Mistä se tuli?
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti