Terveisiä Taavetista

 

Ajatuksia Leena Krohnin kirjasta Mitä en koskaan oppinut: Oumuamua -nimen saanut avaruuden kulkija vieraili aurinkokunnassa, lähimmillään kahdeksankymmenen miljoonan kilometrin päässä maasta. Vakavasti otettava tiedeyhteisö löysi tapahtumalle selittäviä, luonnollisia selityksiä, mutta rohkeimmat esittivät sen olevan merkki avaruuden vieraista. Krohn mainitsee kunnioittavansa Avi Loebia, joka on uskaltanut yhtenä esittää tällaisia yleisestä tietämyksestä poikkeavia oletuksia. Leena Krohn mainitsee kunnioittavansa samoin Brigitte Bardotia, joka on uskaltanut asettua julkisesti eläinten oikeuksien puolustajaksi. Mutta siitä Oumuamuasta: Se havaittiin neljä vuotta sitten, arviolta neljänsadan metrin pituinen sikari, joka kävi, painoi kaasua ja häipyi. Sain kaksi vuotta sitten kirjoitusidean, jossa on muun muassa joko jokin asteroidi tai muu outo avaruuden kulkija ja naputin pienen romaanin nimeltä Kun kuu kääntää kasvot, joka kävi yhdessä kilpailussa, palautettiin ja jota aloin julkaista jatkokertomuksena Kaunis kesäpäivä -kulttuuriblogissamme. Kun luin Leena Krohnin uusimmasta esseekirjasta Mitä en koskaan oppinut Oumuamuasta, ensimmäinen ajatukseni oli, että olin aikaani edellä. Seuraavaksi aloin epäillä, että minun on täytynyt kuulla tuosta avaruuden kulkijasta. Olen kuullut siitä, lukenut siitä, niin kuin lööpeistä luetaan, unohtanut asian ja sitten se pulpahtaa yhtäkkiä mielen pintaan kuin jokin uusi ja itse oivaltamani asia. Lainaa kaikki. 

 

Terveisiä Taavetista

 

 

Leena Krohnin Mitä en koskaan oppinut on oppinutta esseismiä valikoiduin sanoin. Saimme sen lainaan kirjastosta ja tartuin siihen kesken Simonin Vinden -teoksen. Kolmaskymmenesneljäs tänä vuonna lukemani kirja. Talvella vai oliko se toissa talvena katsoimme televisiosta sarjaa, jossa esiteltiin suomalaisia kirjailijoita. Osan, jossa Krohn näkyi ja kuului, katsoimme useamman kerran. Olimme hänen matkassaan myös kesämökin kasvihuoneessa, joka on olennaisena mukana Mitä en koskaan oppinut -esseekirjassa ja samoin olivat tuttua jo näkemästämme dokumentista Krohnin kertomat muistumat lapsuudesta ja kouluajoista. Nyt samat asiat olivat luettavina tekstinä. Toisto ei haittaa. Lukuelämys oli vaikuttava, maailmaa hahmottava, kirjallinen ja armoton. Leena Krohn veti verhon pois peiteltyjen ja salattujen asioiden edestä, näytti yhteiskunnan ja maailmamme kipupisteet. Eilen vietimme Bloomin päivää juomalla Guinnessit James Joycen mielikuvitushahmon kunniaksi. Näitä virtuaalihahmoja on, Sherlock Holmes, Neiti Marple, Poirot, Maigret, Raskolnikov, Anna Karenina, Rokka, Sinuhe, kuolemattomia. Eilen Suomi ja Venäjä kohtasivat jalkapallon em-turnauksessa ja Suomi koki nolla yksi tappion. Suomen joukkue pelasi hyvin ja pystyi luomaan monta hyökkäystä.

Kun kuu kääntää kasvot(35)

>>>jatkuu>>>  

Ajattelin myös kuinka monta muuta henkilöä mahtaa olla parhaillaan maassa, jotka ajattelevat ja suunnittelevat lähettävänsä viimeisen viestin tältä planeetalta avaruuden syövereihin? Ihmisiä, jotka kurkottavat ajatuksin ja teoin tulevaisuuteen. Tämä idea ei voi olla vain minun oma keksintöni. Keksinnöt ovat yhteisiä. 

>Sinä jälkeentuleva 3> 

Viisi. Kirjoitinko jossain aiemmin, että nämä aikamäärät voivat olla häilyväisiä. Äsken ylin tiedeinstanssi tarkensi tuoreinta virallista ennustetta: Rangers ei ole viiden päivän päässä, vaan todennäköisempi lukema on neljä. Sama tiedeguru, -neuvosto, viisaiden miesten, anteeksi henkilöiden klubi, jatkoi lohdutonta viestiään sillä oletuksella, että suurella todennäköisyydellä maa on ottanut Rangers -asteroidiin vetovoimayhteyden ja päinvastoin ja joka vaikutus ilmenee lähinnä näiden vetovoimakappaleiden keskinäisen etäisyyden nopeampana kutistumisena.

Tarkoittaa, että se, mikä oli aamulla vielä viiden päivän etäisyys ja nyttemmin, muutama tunti myöhemmin, päiväpituudella mitattuna neljä päivää, voi olla illalla vaikka kolme. Kutistunut kolmeksi. Kuinka paljon ja kuinka nopeasti tämä lyhenemä, ero, mikä onkaan, kutistuu? Varoajat paukkuvat. Ennusteet menevät uusiksi. Roskakorit täyttyvät päivityksissä tähteiksi jääneistä paikkansapitämättömistä ennusteista. Meillä ei ole enää niin paljon aikaa. Mitä jos heitetään yksi porukasta reestä pois perässäjolkottavien susien syötäväksi? Minkä osan maapallosta pystyisi kampeamaan irti?

Ymmärsin, että Rangers on nopeammassa liikkeessä kuin Maa. Muuten ei olisi tietenkään mitään ongelmaa. Toisessa tilanteessa maa ehtisi nopeampana paeta asteroidin alta. Mutta maa liikkuu verkkaisemmin kuin Rangers, joka saavuttaa maata, on saanut sen tähtäimeensä ja kirii välimatkaa umpeen. Kappaleiden väliset ja välille muodostuneet vetovoimakentät toimivat niin, että maan vauhti hidastuu kaiken aikaa hieman ja Rangersin puolestaan kiihtyy.

Eikö tämä tarkoita samalla, että viimeinenkin toive siitä, että maa välttyisi tuholta, on menetetty. Turha elätellä katteettomia toiveita.

Aloin eilen lukea ääneen tallennukseen ja samalla luenta tulostui. Nyt iltapäivällä olen saanut täytettyä tarinan alkuosan aukon. Olen siirtänyt tekstin ja äänitykseni, molemmat, lähetysaineistoni, -koosteeni alkuun ja siitä jatkuu luontevasti kaikki mitä eilen puhuin ja sain aikaan samalla tekstinä päiväkirjatyyppistä pakinointia.

Tarkastelin juuri tuottamaani ja kirjoittamaani. Ymmärrettävää vai ei? Oli tai ei, en aio enkä välitä hioa sitä.

Olen juonut kahvia yllin kyllin ja mietin yhtenä vaihtoehtona lähteä ulos syömään? Olisin sillä tuulella. Nälkä on joka tapauksessa ja se vaatii huomion.

Ennakoin tässä aiemmin, että mistä tietää, vaikka päivän päättyessä maan ja Rangersin välimatka olisi kutistunut kolmeen päivään, mutta ainakin vielä tiedotusvälineet puhuvat neljästä päivästä. Oikeastaan puhe taitaa olla vuorokausista, mutta mitä tarvitsee kenenkään piitata siitä aikaosasta, joka on nukkumista, yötä? Sen verran sillä on merkitystä, että toiset nukkuvat pitempiä yöunia ja toiset lyhempiä, mutta suuressa kuviossa tämä on kai tyhjää spekulaatiota.

Mietin edelleen yhtenä mennäkö ulos syömään vai kokkaisinko jotain? Mietin toisena mitä minun pitäisi ja kuuluisi kirjoittaa ja puhua tähän mikrofoniin ja tallennukseen? Onko tässä järkeä, että kerron päivittäisiä askareitani? Onko minun asiani pohtia asioiden järkevyyttä tai järjettömyyttä? Mitä tietoa jälkeentulevat mahtaisivat kaivata? Mille olisi heille eniten käyttöä?

Samat kysymykset ja seikat askarruttavat, palaavat ja palaavat.

Rajalliset resurssit määrittävät aihealueen rajat.

Mietin kaksi sekuntia. Olin hiljaa toiset kaksi ja tiedotin: ”Viesti maan päältä: Maapallolla, joka on planeetta Maa Aurinkokunnassa ja osa Linnunradan galaksia elää vuonna 2028 noin kahdeksan miljardia ihmistä, jotka ovat osa luontoa, mutta eivät enää saumattomasti sen osia.”

Kuuntelin tämän henkäyksen. Huokaisin. Mitä tarkoittaa 2028? Heikäläisten korvissa, jos heillä on ne? Ajanlasku alkaa Kristuksen syntymästä. Minkä Kristuksen? Entä miljardi? Miljardi on tuhat miljoonaa. Mikä on miljoona? On mikä on.

Ymmärsin lohduttoman selvästi kuinka mahdottomaan urakkaan olin sotkeutunut, ottanut vaivoikseni ja kuinka mahdotonta on kuvitella, että kukaan maapallon ulkopuolinen voisi ymmärtää meidän käsitteistöämme? Me olemme luoneet ne itsellemme ja itseämme varten. On vain syntynyt vuosituhansien kuluessa sanoja ja käsitteitä ja merkityksiä. Mikä on luonto? Selitäpä se?

Taidan tarvita aikalisän. Laitan menemään viestin Rangersiin: Odottakaa hetki. Eli tämä uusin viesti tarkoittaisi sitä, että uskon Rangersin olevan muuta kuin kivinen, älytön asteroidi. Kivelle voi puhua ja viestiä, mutta ei kannata luulla, että kivi ymmärtää. Onko meidän ihmisten osa jäädä ymmärryksen ulkopuolelle? Meillä oli viesti, mutta ennen kuin edes sanallistimme sen, tiesimme, että kukaan muu ei voi ymmärtää jorinoitamme. Voimme puhua korkeintaan jumalille. Jäävätkö jumalat viimeiseksi?

Jumalat, nuo vieraista aurinkokunnista tulleet muukalaiset.

Aa niin kuin Andromeda, tuli juuri mieleen. Ehkä se tuli siitä, kun määrittelin sijaintimme avaruudessa, planeetta aurinkokunnassa, joka on osa Linnunrata -nimistä galaksia. Naapurigalaksimme, yksi niistä, on Andromeda. Vastoin kaavamaista, ilmeisesti vanhentunutta käsitystä tai tietoa, jonka mukaan oli alkuräjähdys ja siitä lähtien avaruus on alkanut laajeta ja kaikki loittonee kaikesta, tämän vastaisesti Andromeda ja meidän Linnunratamme lähestyvät toisiaan. Sillä ei ole merkitystä kumpi lähestyy kumpaa eikä väliä ole muutenkaan koko asialla kuin siinä mielessä, että voi kysyä onko Rangers peräisin kenties Andromedasta?

Väittäisin, että siitä on kahdeksan vuotta - tämä sama lukema kahdeksan toistuu - kun luin lehtiartikkelin, avaruusaiheisen artikkelin, jossa esitettiin arvio tai arvaus, että ehkä nämä kaksi galaksia ovat jo alkaneet törmätä ja lomittua ja vaikuttaa toisiinsa. Galaksien varsinaiset, tiheät ytimet ovat vielä varmaan miljoonien valovuosien päässä toisistaan, mutta niiden etäisimmät haarat saattavat yltää silti naapurigalaksin ja -galaksien reviireille ja tehdä siellä väistämätöntä muutostyötään. Soluttautua.

Eli Rangers voi olla tällainen kaukotuliainen. Edelleen pysyn mahdollisuudessa, että Rangers voi olla miehitetty avaruusplaneetta, joka on peräisin muualta omalta Linnunradaltamme, mutta lisään, että yhtä hyvin Andromedasta tai mistä päin hyvänsä. Mistä kaukaa muukalainen on? Mistä kaukaa muukalaiset ovat tulossa? Pitäisikö meidän tietää jotain siitä avaruudellisesta kohteesta?

Alkoi sataa. Sen kuuli, vaikka luurit olivat päässä korvilla ja lisäksi näin ikkunasta sateen vihmovan harmaana, harmaina viiruina ja yksittäisten pisaroiden mutkittelevan ja juovittelevan ikkunalasia alas. Sade oli ennallaan. Television sääuutisissa erottui kartalla, että Suomi kuului laajaan, yhtenäiseen matalapaineen rintamaan. Vei pienen tovin ennen kuin käsitin, mitä se tarkoitti: Emme nähneet taivasta, taivaalle tällä hetkellä sen paremmin yöllä kuin päivällä. Meiltä meni paras ohi. Olimme taivaspimennossa. Kahden seuraavan vuorokauden aikana taivas tulisi olemaan ennusteen pohjalta näillä leveysasteilla paksun pilvipeiton kattama. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

  

Jäimme tänä aamuna lasitetulle parvekkeelle pitämään tuulta ja katsomaan pilvien kiitoa taivaalla. Minulla on takavuosilta muutamia kisavihkoja jalkapallon suurturnauksista, joihin olen kirjannut ottelutuloksia ja väliin omia mietteitäni ja toisinaan ennustuksia, miten pelissä käy. Tänä vuonna ja näissä em-kisoissa on lisälatinkia, kun Suomen miesten jalkapallojoukkue on ensimmäisen kerran mukana, joten aloin tehdä jälleen tätä seurantaa. Perjantaina ostimme Ilta-Sanomat, kun kuvittelin, että siellä olisi vanhaan malliin hienoja kaavioita ja taulukoita. Kovin niukkaa oli, mutta sain kuitenkin sopivia oheiskuvia liimattavaksi mukaan. Sunnuntaina ostimme varta vasten hesarin, koska saattoi olettaa, että ensikertalaisen Suomen otteissa olisi ollut paljon mainittavaa. Sattuma järjesti kuitenkin niin, että Christian Eriksen sai päähuomion. Siitä sairauskohtauksesta muistamme vastaisuudessa tätä kisaa. Muistamme todennäköisesti myös Tshekin Schickin eilen lähes puolikentästä lähettämän kaukolaukauksen, joka upposi kauas maaliltaan kentän puolelle edenneen maalivahdin taakse maalivahdin juostessa maalia kohti, kurottaessa epätoivoisesti kättään torjuntaan ja paiskautuessa verkon perille.

Terveisiä Taavetista

 

Eilen luonto sai kaipaamaansa vettä. Lupiinit kukkivat parhaimmillaan. Jalkapallo täyttää television ja lisänä ovat asiantuntijoiden studiolähetykset. Kaipaan kuitenkin niitä tuttuja naamoja, joita olemme katselleet ja kuunnelleet kevään lähetyksissä, mutta he ovat nyt väärällä kanavalla. Palasimme aamu-uinnilta. Ilmanala oli luvatusti viileämpi ja taivaalla oli ohutta harsopilveä. Olen puolivälissä Claude Simonin kirjaa Vinden. Piristävää lukea Simonin monimutkaisen koukeroista tekstiä. Allen Ginsbergin elämänkertarunoelmassa on kuvauksessa nyt ihmisen ensimmäiset askeleet kuussa. Helena kertoi, että joku fiksu amerikkalainen on ideoimassa, että kuun kiertokulkua muuttamalla voidaan vaikuttaa maan ilmastotilanteeseen. Satua toivottavasti.

 

Terveisiä Taavetista

  

Suomen miesten jalkapallomaajoukkue otti kolme pistettä voittaessaan eilen Tanskan em-kisoissa yksi nolla. Peli keskeytyi yli tunniksi, kun Christian Eriksen lyyhistyi tiedottomana pelikentälle ja jossa miestä elvytettiin joukkuetoverien muurin takana näkösuojassa ennen kuin hoidettava voitiin kiidättää sairaalaan. Ottelu oli tällöin ensimmäisen puolijakson loppuhetkillä tasatilanteessa nolla nolla. Toisella puolijaksolla Tanska hyökkäsi Suomen puolustusta vasten, mutta ei saanut palloa maaliin. Suomi iski kuitenkin tuloksellisesti. Pukki oli tarkoin pidettynä rangaistusalueella saadessaan pallon, syötti takaisin laidalle, josta tuli Urosen keskitys maalille ja Joel Pohjanpalo sai kunnian puskea pallon verkon perille. Tanskalle tuomittiin myöhemmin rangaistuspotku mitättömästä tilanteesta, mutta Höjbergin laukaus jäi kevyeksi ja Lukas Hradescky torjui sen. Historiallisesta jalkapallo-ottelusta tuli historiallinen tulos ja historiaa kaikkenaan.

Kun kuu kääntää kasvot(34)

>>>jatkuu>>>  

Kahden kulmauksen jälkeen Kake pysähtyi. Katselimme kirkon siluettia. 

”Paavalin kirkko”, Kake esitteli. ”Miten on, menemmekö kolkuttamaan ovelle?” 

”Ei mennä”, nipotin. 

”Ei sitten”, Kake virnuili. ”Raamatussa sanotaan, että kolkuttavalle avataan. Eikö sun tee mieli kokeilla onko näin?”

”Ei tee mieli”, vastasin.

Jatkoimme taivallusta. Pari miestä tai oikeammin hahmoa näkyi jossain katuvälissä ja nämä hahmot panivat varmaan merkille meidät, mutta siitä kohtaamisesta ei seurannut mitään.

Vasta kun olimme astelleet jonkin matkaa kirkon ohi, pysähdyin katsomaan taivaalle.

”Mikä iski?” Kake kysyi.

”Ei mikään. Katsoin taivaalle.”

”Näkyykö komeettaa?”

Se mistä ei puhuta, ajattelin. Eli Kake ajatteli sitä, mutta ei puhunut niin tylsästä aiheesta.

”Ei näy.”

Taivas oli entisellään. Maailma oli entisellään ja kaikki muu sen ohessa. Ei kuulunut pelottavaa kumua, lähestyvien vankkureiden kolinaa ja kirskunaa. Sotaväki ei ajanut ylitsemme eikä jyrännyt meitä maan tasalle. Oli vain tähtien syvä rauha. Syvä rauha tänään ja iäti.

Seuraavaksi näimme jättiareenan, minä ensimmäisen kerran. Oikaisen: En muista tarkkaan, mitä olen kirjoittanut aiheesta aiemmin, mutta olen nähnyt Kumpula-Areenan jättikolossin ennen ainakin ratikan ikkunasta. Iso rakennus näkyy helpommin kuin pieni. Iso valtaa maiseman.

Siitä oli vasta kaksi tai kolme päivää, kun luin Siskoveikko Suomen kesken jääneen Vuosikymmenen päiväkirjan. Ensikohtaamisemme. Siinä Siskoveikko kertoo muun muassa olleensa yöllä parvekkeella ja katsoneensa kuun nousua Vallilan kattojen päälle. Eli hän katsoi silloin, kahdeksan vuotta sitten, tähän suuntaan, Vallilan vanhoja rakennuksia ja niiden takana notkossa olevan siirtolapuutarhan suuntaan. Siskoveikon aikaan ei ollut olemassa vielä Kumpula-Areenaa. Hänen aikanaan oli uimahalli isoin rakennelma tällä suunnalla. Nyt voisin kirjoittaa: Ikävä uimahallia. Se toimii yhä, kyllä, mutta se on yksityistetty ja vain Helsinki Football Clubin omistuksessa ja käytössä, pelaajien ja muun organisaatioväen kuntoilu-, uinti- ja virkistyskäytössä. Hyvässä käytössä, mutta ei vapaasti kaupunkilaisten hyödynnettävissä niin kuin ennen. Helsingin kaupungilla ei ole enää mitään tekemistä sen kanssa eikä osaa siinä. Helsinki on antanut vain nimensä käyttöön tarpeelliselta osin.

Toivon, että oikeaan hintaan.

Tiesin sen verran, vaikka en seuraa aktiivisesti urheilu-uutisia, että Euroopassa toimii ammattilaisjalkapalloliiga, jonne on kerätty kaikki nimekkäimmät futaajat. Big Football Club. BFC. Suomesta mukana on HFC, Helsinki Football Club, Ruotsista mukana ovat Tukholman ja Malmön uudet, isot jalkapallojoukkueet, Norjasta löytyy yksi mukaan mahtuva joukkue Oslo Football Club. Tiesin myös muutamia muita joukkueita, Tallinna, Pietari, Moskova, Berliini, Lontoo, Pariisi. Näitä oli. Kaupungin nimi ja FC. Tuntui siltä, että mikään muu ala ei ole yhtä kannattava eikä ainakaan kannattanut sijoittaa muualle. Urheilu oli hyvä sijoitus, sekä jääkiekko että jalkapallo. Joukkueurheilu, johon on yhdistetty iso liigakierros ja ottelut parhaaseen katseluaikaan, tietenkin maksullisina.

Esimerkiksi jalkapallossa oli näin Suomen horisontista katsottuna vähintään kolmen tason jalkapalloa varsinaisen maajoukkue-edustuksen rinnalla. Jalkapalloa tuli nykyisin joka päivä live-lähetyksinä, kun vielä vuosikymmen sitten, kahdeksan vuotta sitten, tarjonnan sekaan mahtui kokonaan jalkapallottomia päiviä ja jopa kolmen peräkkäisen jalkapallottoman ajattomuuden kokonaisuuksia.

Kumpula- Areena oli näyttävä näky. En kieltänyt sitä, mutta toisaalta Kumpulan siirtolapuutarhan notko, se ennen ollut, oli vähintään yhtä vaikuttava minun silmissäni ja muistoissani.

Sanoin sen ääneen: ”Tiedätkö, mä kaipaan niitä pieniä siirtolapuutarhamökkejä alhaalla notkossa ja vanhoja puita rinteellä.”

Vanhoja puita oli yhä, huomasin, mutta ne näyttivät harvalukuisemmilta kuin ennen tai muistissani. Joko niitä oli kaadettu, harvennettu tai iso areena niiden taustana sai vuosisataiset puut näyttämään pienemmiltä? Areena mitätöi muut rinnallaan.

Kake seisoi vieressäni. Hän oli kietonut käsivartensa uumalleni. Seisoimme vastatusten, kylki kyljessä kiinni eikä mies sanonut mitään.

”Etkö ole samaa mieltä?” kysyin.

”Kyllä ja ei”, Kake vastasi.

”Kuinka voi olla samaan aikaan kyllä ja ei?”

”Helposti. Myönnän, että siirtolapuutarha oli upea ja upea näky, mutta sitä ei ole.”

”Ei ole”, sanoin kiireesti väliin.

”Ei ole enää”, Kake jatkoi. ”Sen muisteleminen, siinä muistossa eläminen on turhaa. Tulevaisuus on nyt.”

Ajattelin, että en halua elää siinä tulevaisuudessa. En halua jakaa sitä Kaken enkä kenenkään muunkaan kanssa. Tunsin, että tämä lopullinen niitti, jonka Rangers järjestää meille typerille ihmisille, on vain aivan oikein ja kohtuullista meitä kohtaan. Näin se piti käydä ja päättyä. Ihmisellä on paskainen loppu.

”Nyt sä et puhu mitään?” Kake huomautti vuorostaan.

”En”, vastasin. ”Sä et halua kuulla mitä mä sanon päässäni.”

”Haluan. Kuuntelen.”

”Mä toivon, että se pirun asteroidi tulee ja osuu maapalloon ja tuhoaa kaiken.”

Olisin voinut lisätä, että olen kuin edesmennyt tätini Siskoveikko Suomi. Vai olenko? Oliko Siskoveikko itsetuhoinen? Ei ainakaan kuolinsyynsä perusteella.

”Synkkiä puheita.”

”Synkkää aikaa.”

Kake saattoi minut kotiin. En pyytänyt häntä ylös asunnolleni. Yömyssyille. Teelle. Teetä minulla olisi ollut, mutta ei mitään väkevää, vain olutta jääkaapissa.

Emme rakastelleet porrasedessä. Emme menneet rappukäytävään tekemään temput. Suutelimme eron hetkellä. Kake veti minut itseään vasten, hapuili huulillaan kiinni huuliini ja suutelimme. Eri romanttista.

”Oletko sä kylmä nainen?” Kake kysyi.

Tarkalleen siihen asti kaikki oli sujunut mallikelpoisesti. Tai riittävän hyvin. Ei erinomaisesti, mutta käypäisesti, välttävästi. Kysymys, jonka Kake päästi suustaan, pilasi kuitenkin kaiken. Kaiken mahdollisen ja mahdollisuuden. Se teki pesäeron meidän välillemme. Käsitin, että en voisi koskaan edes kuvitella ryhtyväni mihinkään tämän Kaken kanssa. Hän oli ääliö.

Sitä paitsi tarvitsiko minun miettiä mitään? Rangers miettii puolestani.

Palasin lopulta omaan asuntooni, Siskoveikko Suomen viihtyisään kaksioon, aika pettyneenä ja allapäin. Menin siinä tilassa nukkumaan ja vedin sikeitä pitkälle aamuun. Ja kun avasin silmäni, ajattelin ensimmäiseksi - en suinkaan Kakea enkä edellisiltaa - vaan avaruuden lähettilästä.

Viisi päivää, sanoin mielessäni.

Vieläkö Kake huolii tehtävän? oli seuraava ajatukseni. Mistä tiedän, että voin luottaa häneen? En tiedä. Kake oli olemassa sivupersoonana, siinä osassa.

Aukaisin television. Ajattelin jälleen kerran miten upeaa olisi, jos avaruudessa olisi ihmiskunnan käytössä sopiva liikkuva kamera, joka telakoituisi asteroidikauhistuksen kantaan tai pystyisi muulla tavoin pysyttelemään sen vauhdissa ja lähettäisi meille maan kamaralle ajantasaista kuvaa? 

>>>jatkuu>>>