>>>jatkuu>>>
Kahden kulmauksen jälkeen Kake pysähtyi. Katselimme kirkon siluettia.
”Paavalin kirkko”, Kake esitteli. ”Miten on, menemmekö kolkuttamaan ovelle?”
”Ei mennä”, nipotin.
”Ei sitten”, Kake virnuili. ”Raamatussa sanotaan, että kolkuttavalle avataan. Eikö sun tee mieli kokeilla onko näin?”
”Ei tee mieli”, vastasin.
Jatkoimme taivallusta. Pari miestä tai oikeammin hahmoa näkyi jossain katuvälissä ja nämä hahmot panivat varmaan merkille meidät, mutta siitä kohtaamisesta ei seurannut mitään.
Vasta kun olimme astelleet jonkin matkaa kirkon ohi, pysähdyin katsomaan taivaalle.
”Mikä iski?” Kake kysyi.
”Ei mikään. Katsoin taivaalle.”
”Näkyykö komeettaa?”
Se mistä ei puhuta, ajattelin. Eli Kake ajatteli sitä, mutta ei puhunut niin tylsästä aiheesta.
”Ei näy.”
Taivas oli entisellään. Maailma oli entisellään ja kaikki muu sen ohessa. Ei kuulunut pelottavaa kumua, lähestyvien vankkureiden kolinaa ja kirskunaa. Sotaväki ei ajanut ylitsemme eikä jyrännyt meitä maan tasalle. Oli vain tähtien syvä rauha. Syvä rauha tänään ja iäti.
Seuraavaksi näimme jättiareenan, minä ensimmäisen kerran. Oikaisen: En muista tarkkaan, mitä olen kirjoittanut aiheesta aiemmin, mutta olen nähnyt Kumpula-Areenan jättikolossin ennen ainakin ratikan ikkunasta. Iso rakennus näkyy helpommin kuin pieni. Iso valtaa maiseman.
Siitä oli vasta kaksi tai kolme päivää, kun luin Siskoveikko Suomen kesken jääneen Vuosikymmenen päiväkirjan. Ensikohtaamisemme. Siinä Siskoveikko kertoo muun muassa olleensa yöllä parvekkeella ja katsoneensa kuun nousua Vallilan kattojen päälle. Eli hän katsoi silloin, kahdeksan vuotta sitten, tähän suuntaan, Vallilan vanhoja rakennuksia ja niiden takana notkossa olevan siirtolapuutarhan suuntaan. Siskoveikon aikaan ei ollut olemassa vielä Kumpula-Areenaa. Hänen aikanaan oli uimahalli isoin rakennelma tällä suunnalla. Nyt voisin kirjoittaa: Ikävä uimahallia. Se toimii yhä, kyllä, mutta se on yksityistetty ja vain Helsinki Football Clubin omistuksessa ja käytössä, pelaajien ja muun organisaatioväen kuntoilu-, uinti- ja virkistyskäytössä. Hyvässä käytössä, mutta ei vapaasti kaupunkilaisten hyödynnettävissä niin kuin ennen. Helsingin kaupungilla ei ole enää mitään tekemistä sen kanssa eikä osaa siinä. Helsinki on antanut vain nimensä käyttöön tarpeelliselta osin.
Toivon, että oikeaan hintaan.
Tiesin sen verran, vaikka en seuraa aktiivisesti urheilu-uutisia, että Euroopassa toimii ammattilaisjalkapalloliiga, jonne on kerätty kaikki nimekkäimmät futaajat. Big Football Club. BFC. Suomesta mukana on HFC, Helsinki Football Club, Ruotsista mukana ovat Tukholman ja Malmön uudet, isot jalkapallojoukkueet, Norjasta löytyy yksi mukaan mahtuva joukkue Oslo Football Club. Tiesin myös muutamia muita joukkueita, Tallinna, Pietari, Moskova, Berliini, Lontoo, Pariisi. Näitä oli. Kaupungin nimi ja FC. Tuntui siltä, että mikään muu ala ei ole yhtä kannattava eikä ainakaan kannattanut sijoittaa muualle. Urheilu oli hyvä sijoitus, sekä jääkiekko että jalkapallo. Joukkueurheilu, johon on yhdistetty iso liigakierros ja ottelut parhaaseen katseluaikaan, tietenkin maksullisina.
Esimerkiksi jalkapallossa oli näin Suomen horisontista katsottuna vähintään kolmen tason jalkapalloa varsinaisen maajoukkue-edustuksen rinnalla. Jalkapalloa tuli nykyisin joka päivä live-lähetyksinä, kun vielä vuosikymmen sitten, kahdeksan vuotta sitten, tarjonnan sekaan mahtui kokonaan jalkapallottomia päiviä ja jopa kolmen peräkkäisen jalkapallottoman ajattomuuden kokonaisuuksia.
Kumpula- Areena oli näyttävä näky. En kieltänyt sitä, mutta toisaalta Kumpulan siirtolapuutarhan notko, se ennen ollut, oli vähintään yhtä vaikuttava minun silmissäni ja muistoissani.
Sanoin sen ääneen: ”Tiedätkö, mä kaipaan niitä pieniä siirtolapuutarhamökkejä alhaalla notkossa ja vanhoja puita rinteellä.”
Vanhoja puita oli yhä, huomasin, mutta ne näyttivät harvalukuisemmilta kuin ennen tai muistissani. Joko niitä oli kaadettu, harvennettu tai iso areena niiden taustana sai vuosisataiset puut näyttämään pienemmiltä? Areena mitätöi muut rinnallaan.
Kake seisoi vieressäni. Hän oli kietonut käsivartensa uumalleni. Seisoimme vastatusten, kylki kyljessä kiinni eikä mies sanonut mitään.
”Etkö ole samaa mieltä?” kysyin.
”Kyllä ja ei”, Kake vastasi.
”Kuinka voi olla samaan aikaan kyllä ja ei?”
”Helposti. Myönnän, että siirtolapuutarha oli upea ja upea näky, mutta sitä ei ole.”
”Ei ole”, sanoin kiireesti väliin.
”Ei ole enää”, Kake jatkoi. ”Sen muisteleminen, siinä muistossa eläminen on turhaa. Tulevaisuus on nyt.”
Ajattelin, että en halua elää siinä tulevaisuudessa. En halua jakaa sitä Kaken enkä kenenkään muunkaan kanssa. Tunsin, että tämä lopullinen niitti, jonka Rangers järjestää meille typerille ihmisille, on vain aivan oikein ja kohtuullista meitä kohtaan. Näin se piti käydä ja päättyä. Ihmisellä on paskainen loppu.
”Nyt sä et puhu mitään?” Kake huomautti vuorostaan.
”En”, vastasin. ”Sä et halua kuulla mitä mä sanon päässäni.”
”Haluan. Kuuntelen.”
”Mä toivon, että se pirun asteroidi tulee ja osuu maapalloon ja tuhoaa kaiken.”
Olisin voinut lisätä, että olen kuin edesmennyt tätini Siskoveikko Suomi. Vai olenko? Oliko Siskoveikko itsetuhoinen? Ei ainakaan kuolinsyynsä perusteella.
”Synkkiä puheita.”
”Synkkää aikaa.”
Kake saattoi minut kotiin. En pyytänyt häntä ylös asunnolleni. Yömyssyille. Teelle. Teetä minulla olisi ollut, mutta ei mitään väkevää, vain olutta jääkaapissa.
Emme rakastelleet porrasedessä. Emme menneet rappukäytävään tekemään temput. Suutelimme eron hetkellä. Kake veti minut itseään vasten, hapuili huulillaan kiinni huuliini ja suutelimme. Eri romanttista.
”Oletko sä kylmä nainen?” Kake kysyi.
Tarkalleen siihen asti kaikki oli sujunut mallikelpoisesti. Tai riittävän hyvin. Ei erinomaisesti, mutta käypäisesti, välttävästi. Kysymys, jonka Kake päästi suustaan, pilasi kuitenkin kaiken. Kaiken mahdollisen ja mahdollisuuden. Se teki pesäeron meidän välillemme. Käsitin, että en voisi koskaan edes kuvitella ryhtyväni mihinkään tämän Kaken kanssa. Hän oli ääliö.
Sitä paitsi tarvitsiko minun miettiä mitään? Rangers miettii puolestani.
Palasin lopulta omaan asuntooni, Siskoveikko Suomen viihtyisään kaksioon, aika pettyneenä ja allapäin. Menin siinä tilassa nukkumaan ja vedin sikeitä pitkälle aamuun. Ja kun avasin silmäni, ajattelin ensimmäiseksi - en suinkaan Kakea enkä edellisiltaa - vaan avaruuden lähettilästä.
Viisi päivää, sanoin mielessäni.
Vieläkö Kake huolii tehtävän? oli seuraava ajatukseni. Mistä tiedän, että voin luottaa häneen? En tiedä. Kake oli olemassa sivupersoonana, siinä osassa.
Aukaisin television. Ajattelin jälleen kerran miten upeaa olisi, jos avaruudessa olisi ihmiskunnan käytössä sopiva liikkuva kamera, joka telakoituisi asteroidikauhistuksen kantaan tai pystyisi muulla tavoin pysyttelemään sen vauhdissa ja lähettäisi meille maan kamaralle ajantasaista kuvaa?
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti