Terveisiä Taavetista

  

Eilen tapahtui: Helena sai yhden isoäidin neliöistä kootun peiton valmiiksi. Nämä peitteet ja torkkupeitot ovat aina tarpeen. Ensimmäinen chilipippuri on poimittu ja käytetty. Se tuli pizzaan. Toinen pippureista on pakkasessa. Ikkunasta näimme puolilta päivin tiiviin pikkulintuparven tekevän kaarroksia viereisen rivitalon vaiheilla ja ne päätyivät punaisena marjoista loistavaan pihlajaan. Kaukaa ei nähnyt, olivatko ne tilhiä, mutta voi olettaa niin. Aloin tarkastella Me puhallamme kynttilöitä -käsikirjoitusta. Luen sen tarkoituksella pienissä pätkissä eli teen niin, että keskeytän lukemisen, kun huomaan keskittymisen herpaantuvan. Päivällä teimme kävelylenkin. Luin ääneen Rikos ja rangaistus -draamaa ja jossain välissä itsekseni muutaman sivun Kalle Päätalon Pato murtuu -teosta. Tyypillistä sunnuntain viettoa. Illemmalla katsoimme jalkapalloa. Pelit vaihtelevat, koska joukkueet eivät ole aina tasaväkisiä. Evertonin ja West Hamin välinen ottelu oli vauhdikasta ja nautittavaa jalkapalloa ja samoin iltaviimeisenä tullut Juventuksen ja Rooman kamppailu. Taivas selkeni niin, että lommollaan oleva kuu näkyi.

Terveisiä Taavetista

 

Katsoimme perjantaina myöhäiselokuvan, Robert Altmanin 1970 -luvun version Raymond Chandlerin kirjasta Pitkät jäähyväiset. Tämä taisi olla kolmas kerta, kun näin sen. Pidän siinä varsinkin kamerankäytöstä, esimerkiksi kuvataan ikkunan läpi riitelevää pariskuntaa, joka jää osin ikkunassa olevan heijastuksen peittoon ja jossa heijastumassa erottuu pehmeästi rantaa, meren aaltoja ja auringon kiloa. Luumäen pääkirjastossa on jatkunut viikon ajan poistokirjatempaus, varaston tyhjennys ylimääräisestä, paikalleen juuttuneesta materiaalista ja joita poistoja saa poimia vapaasti mukaansa. En ole laskenut, kuinka monta uutta nimikettä olemme roudanneet kotiin, ehkä kaksikymmentä. Kirjahyllyissämme on yli yhdeksänsataa teosta. Hyllyjä on olo- ja makuuhuoneessa ja keittiössä. Käymme melkein päivittäin ohimennessämme kirjastossa, vilkaisemme uutuushyllyä ja nykyisin siis myös poistokirjanurkkausta, onko sinne tullut kellarin kätköistä uusia aarteita? Patinoituneita, mutta aarteita yhtä lailla.

 

Tiikerintalja(14)

>>>jatkuu>>>   

   

Yksinpuhelua. En osallistu siihen. Kokki tuo meille oluet ja kaataa laseihin. Sitten hän palaa heiluriovesta takatilaan valmistamaan annoksiamme. Ajattelen, että meidän olisi pitänyt nukkua autossa, mutta hytti on siihen liian ahdas. Paluumatkalla se ei käy senkään takia, että meillä on mukana se nainen. En muista ihmisen nimeä. En kysy sitä ja Teppo tekee parhaansa pysyäkseen hereillä. Hänen suunnitelmansa mennä lääkäriin on ilmeisesti jäädytetty ja poissa pelistä. Enää ei ehdi, ei ole sopivaa saumaa. Hänen olisi pitänyt kokeilla laivan lääkäriä, mutta ehkä hän pelkäsi, että tämä olisi määrännyt hänet karanteeniin?

Tällaisia sekavia, erilaisia mietteitä käy mielessä.

”Paljon ei nähdä nähtävyyksiä”, Teppo sanoo.

”Ei”, vastaan. Ei ole tarkoitus.

Annokset ovat valmiina ja kokki kantaa ne pöytään. Näen paikaltani respan osittain. Nainen istuu tuolilla ja lukee jotain lehteä tai kirjaa. Tai virkkaa tai kutoo. Ei sentään, sillä sillloin hänen käsi- ja olkavartensa liikkuisivat. Kokki nostaa maustekorin lähemmäs. Ripottelen oreganoa pihville, sen jälkeen sinappia ja ketsuppia paistetuille perunoille.

”Otan toisen”, Teppo sanoo.

”Ota vaan.”

Teppo napsuttelee sormia. Respan nainen tulee salin puolelle.

”Toinen olut”, Teppo tilaa ja nainen hakee sen. Saman tien Teppo maksaa.

Yöllä herään siihen, että Teppo kompuroi ryskyen vessaan. Hän ei ehdi vetää kunnolla ovea kiinni perässään ja kuulen laatan lentävän. Unisena luulen ensin, että Teppo on ryypännyt, tyhjentänyt huoneen jääkaapin pikkupullot, kun olen vetänyt sikeitä, mutta seuraavaksi muistan, että mies ei ollut täysin kunnossa eilen, kun olimme laivalla eikä välttämättä sen jälkeenkään. Katson kännykästä mitä kello on? Neljä. Nousen istumaan sängyn laidalle. Ennakoin. Kuulen yhä Tepon yökkäilevän vessassa. Hetkeä myöhemmin vessan ovi sulkeutuu ja valokiila häviää eteisen seinältä. Vesi kohisee. Kallistan uudelleen pitkäkseni, mutta tunnen itseni virkeäksi. Auki jääneiden verhojen välistä näkyy jonkin radiomaston punaiset varoitusvalot pimeässä.

Teppo tulee vessasta ja sammuttaa samalla valot takanaan.

”Heräsitkö?” hän kysyy.

”Kyllä, jos tarkoitus oli.”

”Toivottavasti tämä ei ole mitään tarttuvaa”, Teppo jatkaa. Hän astelee ikkunaan. ”Meikäläinen taitaa jättää aamiaisen väliin tai vähälle.”

”Me voidaan lähteä saman tien tien päälle”, ehdotan.

”Nytkö?”

”Niin. Tunnen itseni aivan virkeäksi.”

”Mitä kello on?” Teppo kysyy ja katsoo samalla omaa kännyään. ”Hyvä ajatus, muuten. Jos sä pystyt ja voit lähteä ilman aamupalaa, aletaan painua. Pysähdytään johonkin sopivaan paikkaan kahville ja saat tankata samalla.”

Ymmärrän, että Teppo tarkoittaa tankkaamisella syömistä, aamiaista. 

>Länsi>

Joe kuulee hevosen hirnahduksen. Ääni tulee ohuen seinän toiselta puolelta. Raudoitetut kaviot kuopivat maata. Rattaat kitisevät. 

Hän kuuntelee sitä silmät kiinni, tajuaa olevansa hereillä, terve ja kurkottaa katsomaan sängyn alle, onko yöastia siellä? Se on tyhjä. Hyvä, Joe ajattelee ja antaa pään painua takaisin pielukselle.

Hän luulee ja olettaa, että joku vieras ajoi pihaan, mutta vähitellen äänet loittonevat, vaimenevat ja hiljenevät. Hän haistaa ruuan. Muhennos odottaa valmiina etuhuoneen kamiinan laidalla. Hän kuvittelee ja näkee sen silmissään. Hän tuntee nälkää, mutta myös heikotusta. Hänellä on hauras olo ja hän pelkää liikahtaakaan.

Kyljittäin sängyssä hän avaa silmät ja on samassa täysin hereillä. Lattialla seinustalla on kaksi luukalloa, tiikerien kallot. Siiseli on tuonut ne siihen. Siinä on pienempi kallo, naaraan ja sen takana uroksen luupää asetettuna niin, että se astuu narttua edessään.

Kentucky-Joelta pääsee naurun kähähdys. Ainakin hän kuvittelee nauravansa. Hän sysää peiton sivuun ja sen päällä olevan raskaamman tiikerintaljan ja kääntyy istumaan jalat lattialla. Hän odottaa Siiselin sanovan jotain minä hetkenä hyvänsä toisesta huoneesta, siirtävän oven tilalla olevaa verhoa ja tulevan kamarin puolelle. Ei mitään. Niinpä Siiseli on ulkona. Vieras on ollut lähdössä ja Siiseli on mennyt kuistille tämän perässä.

Joella ei ole kuitenkaan mitään mielikuvaa kenestäkään vieraasta. Rattaiden ääni on ainoa. Muu on syvää hiljaisuutta. Se vallitsee ja ympäröi. Keskipäivä, Joe ajattelee ja päättelee.

Hän huomaa siinä istuessaan, että kallot on koristeltu. Naaraalle on laitettu letit. Siiseli on punonut ne jostain nauhasta. Pieni kivi lepää kallon päällä painona ja pitää lettejä paikoillaan. Kallon hampaiden välistä pilkistää kimppu kuivia korsia. Uroskallolla on kaarnanpala hattuna. Niin varmaan, Joe ajattelee ja hymyilee taas.

Hän nousee jalkeille ja katsoo ulos pienestä ikkunasta. Auringonvalo häikäisee ja sumentaa lasin. Hän sulkee silmät kirkkailta säteiltä, kääntyy, sysää kädellä verhon tieltään ja astuu etuhuoneen puolelle. Kamiina hohkaa lämpöä. Siiseli on tehnyt muhennoksen vastikään. Kentucky-Joe kohottaa padan kantta. Murmelin liha tuoksuu. Maissia ja papuja.

Lankunpätkä on pöydällä valmiina lautasen vieressä. Hänelle on katettu. Joe tarttuu varoen kaksin käsin padan puukahvoista ja nostaa sen pöydälle. Hän kokeilee kämmenselällä pöydälle jätettyä peltikannua. Se on kylmä. Siiseli on hakenut vastikään vettä kaivolta. Joe kaataa mukin puolilleen, siirtää penkin ja istuu. Hän juo veden, kaataa mukiin lisää ja ottaa lusikalla muhennosta lautaselle.

Syödessään hän kuuntelee samalla kaiken aikaa. Hän varautuu siihen, että minä hetkenä hyvänsä kuuluu tutuksi tullut mokkasiinien suihke kuistilla ja pitkän mekon kahina. Tosin toistaiseksi erottuu yksin heinäsirkkojen siritys, ei muuta.

Joen mielessä herää kysymyksiä. Ensimmäisenä hän haluaisi tietää kuinka kauan on ollut sairaana? Hän tuntee, ettei ole enää sairas tai että on tervehtynyt melkein täysin, mutta olo on luonnollisesti vielä hutera.

Hän nousee pöydästä. Tänään ja tästedes hän käy jatkossa ulkona kepillisellä ja tarpeillaan. Se on päätetty ja varmaa. On noloa kyykkiä kamarissa yöastian päällä. Hän tuntee itsensä likaiseksi. Hänen on peseydyttävä. Siiseli saa auttaa häntä siinä.

Joe raahustaa ovelle, aukaisee sen ja tulee ulos keskipäivän kirkkauteen. Katos suojaa oven edustan, mutta pihatanner hohtaa leimuavana sen takana. Hän siristää silmiään, palaa sisälle ja ottaa hatun naulasta.

Kaukana lännessä etääntyy pölypilvi. Se on niin kaukana, että liikettä ei erota kunnolla. Pölypilvi voi olla tulossa tai menossa. Se vaikuttaa hevosen tai hevosen ja rattaiden nostattamalta. Tuulenviri pakottaa ja painattaa sitä sivullepäin kallelleen. Joe toteaa siinä myös, että ilmanala on jäähtynyt kesäisestä. Häntä kylmää lämpimän sisätilan jälkeen.

Joe tuijottaa yhä pölypilveä. Hänestä tuntuu, että se on Siiselin jättämä. Outoa tai oudointa on, että hevonen ja rattaat loittonevat länteen. Se käy vähin erin selville. Suunta on outo. Sille taholle ei vie yhtään varsinaista tietä, vain eläinten muinaisilla vaelluksillaan talloma, puolittainen painanne. Joe ei tiedä sitäkään, kuinka kauas pitää ratsastaa siihen suuntaan tai ajaa vankkureilla ennen kuin vastassa on jokin useamman talon muodostama asutus tai käytetty tienpohja? Länsi ei ole täkäläiselle väelle se suunta, jonne lähdetään. Joki vetää puoleensa ennemmin. Jokea pääsee kulkemaan sekä ylä- että alavirtaan. Se on luonnollinen reitti.

Kentucky-Joe siirtyy ladon nurkalle, avaa housut ja vetää molon esiin. Hän hämmästyy, sillä Siiseli on tervannut sen. Tai se ei ole pelkkää tervaa tai ainoastaan tervaa, vaikka tervainen haju onkin voimakkain. Kamfertti on lisänä, Joe tajuaa. Kamfertin ja tervan sekainen lääketuoksu nousee nenään, kun hän laskee vetensä. Siiseli on ollut yöllä hänen vieressään. Joe uskoo sen nyt ja muistaa, vaikka on luullut nähneensä unta. He olivat yhdynnässä. Sen haistaa ja aktin päälle Siiseli on voidellut hänet pahaa vastaan. Lukenut intiaaniloitsuja.

Joe napittaa housut. Ladon, tallin ovi retkottaa auki. Rattaat ovat poissa ja hevonen. Joe ei hämmästy. Hän ei jaksa tuntea eikä miettiä mitään turhaa. Tietäminen on kuin utuisen harson takana. Hän ymmärtää tajunneensa monta minuuttia sitten, kokonaan tai puolittain, että Siiseli on lähtenyt. Kokonaan ja kertakaikkiaan. Taivaanrannassa etelään verkalleen hajoava ja lankeava pölypilvi on Siiselin jättämä. Tämän jäljiltä. Tuulen suunta käy pohjoisesta.

Vaikka Joe ei jaksa ajatella, hän yrittää silti ymmärtää, mitä tämä tarkoittaa? Miksi nainen on lähtenyt ja jättänyt hänet? Onko tämä lähtenyt lopullisesti tiehensä? Miksi ihmeessä?

Tuuli puhaltaa vaatteiden läpi ja vilu värisyttää Joen harteita. Hän palaa sisään pukemaan lisää vaatetta päälle. Päästyään mökin lämpimään ja tuulensuojaan, hän menee suoraan seinäkaapille ja aukaisee sen, ottaa peltitölkin hyllyltä ja vääntää kannen auki. Rahat ovat poissa. Kaikki setelit. Paperit ovat jäljellä, Kentucky-Joen nimellä olevat pahvinkankeat omistuspaperit tästä maa-alasta, jolla hänen mökkinsä on ja tulevan baseball-areenan maaläntistä.

Hän laittaa tölkin takaisin kaappiin, ottaa naulasta karvaliivin, pukee sen päälle ja nahkatakin päällimmäiseksi, istuu penkille ja vaihtaa varrettomat saappaat pitkävartisiin. Kun hän nousee, häntä alkaa pyörryttää ja hän pudottaa takamuksen takaisin penkin päähän.

Täytyy pestä itsensä. Se on tehtävä ensin. Hän haisee. Joe kurkottaa kamiinan puoleen, vetää pesäluukun auki ja näkee siellä kytevän vielä hiilloksen. Hän nousee seisomaan, tällä kertaa varovaisemmin ja hakee puulaatikosta muutaman kalikan, asettaa ne hiilille ristiin, puhaltaa varovasti kytyyn, puhaltaa uudelleen, hitaasti ja tasaisesti, sulkee suuluukun ja säätää vetoluukut auki. Tuli hulmahtaa ja puut alkavat palaa. Hän säätää vedon pienemmälle.

Kävellessään mökkinsä kahdessa huoneessa Kentucky-Joe toteaa, että Siiseli on ottanut mukaan kaikki vähät vaatteensa. Hän on ottanut myös peilin seinältä, joten Joe ei voi katsoa siitä, minkä näköinen on?

Joe lähtee toistamiseen ulos ja katsoo pitkin preeriaa, jossa ei näy enää pölypilveä eikä mitään muutakaan erikoista. Jos hän olisi noussut myöhemmin, hän ei olisi nähnyt naisesta vilaustakaan. Hän olisi voinut vain arvailla mihin suuntaan tämä on kadonnut? Tai hän olisi olettanut silloin, että tämä on palannut kotiinsa Intiaanikylään. Joe puhuu siitä mielessään Intiaanikylänä. Hänestä se ei täytä kaupungin vaatimuksia. Hän käsittää, että kaupungista puhuminen on pelkkää pilkkaa ja rienaa, mutta hän on itse niin totinen ja leikitön mies, että kieltäytyy osallistumasta sellaisiin turhiin puheisiin.

Tuuli ajaa hiekkaa pitkin louhikkoa ja harvaa heinikkoa. Talven alku. Hevosen ja rattaiden jättämät jäljet erottuvat vielä, mutta ne peittyisivät tällä säällä pian näkymättömiin. Tunnissa ne olisivat tietymättömissä. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

  

Olemme lukeneet vähitellen Dostojevskin Rikos ja rangaistus -romaanin puoliväliin. Olen lukenut ohessa myös melkein neljänneksen Kalle Päätalon kirjasta Pato murtuu. Jälkimmäistä en ole lukenut ennen. Hienoa kuvausta viisikymmentäluvun alun rakennusmaan töistä, työmatkoista, asumisoloista ja askarruksista puulämmitteisessä omakotitalossa. Rikos ja rangaistus on tuttu. Luen sitä nyt neljättä tai viidettä kertaa. Edellisestä kerrasta on kolme vuotta. Luin sen silloin ääneen, 2018, samana Hollon suomennoksena, jota luen nytkin. Vuonna 2016 olen lukenut Konkan suomennoksen. Noin viisikymmentä vuotta sitten luin Rikos ja rangaistus -klassikon ensimmäisen kerran. Se oli Hollon käännös. Voin sanoa varmuudella, että olen lukemassa nyt tätä vaikuttavaa suurromaania ainakin neljättä kertaa ja toisen kerran ääneen. Huomioin aina uusia ja uusia asioita tästä teoksesta. Siinä on muun muassa tavaton määrä eri henkilöitä, joita kirjailija tuo sopivasti päivänvaloon. Samoin kuin Kalle Päätalo, Fedor Dostojevski osaa myös luoda tunnelmaa, elävöittää tekstiään, mutta sehän oli tiedossa jo ennestään.

Terveisiä Taavetista

 

Pakkasaamu. Kolme astetta miinusta. Viiden aikaan aamulla näkyivät tähdet. Toissapäivänä sain valmiiksi toisen kirjoituskerran uudesta Me puhallamme kynttilöitä -käsikirjoituksesta. Eilen luin sen läpi ja korjailin samalla lyöntivirheitä ja muutaman kohdan. Me puhallamme kynttilöitä -käsikirjoituksen ensimmäinen versio lähti liikkeelle noin neljä vuotta sitten. Olin tyytyväinen siihen silloin, kun sain sen valmiiksi. Se ei ollut kuitenkaan niin hyvä, että kustantamot olisivat innostuneet. Otin tekstin uudelleen esiin vuosi sitten, luin sen, en ollut enää niin varauksettoman tyytyväinen siihen, joten muokkasin tekstiä kevyesti ja laitoin julki Kaunis kesäpäivä -blogiin. Tänä vuonna syyskuun alussa, kuusi viikkoa sitten, tartuin taas Me puhallamme kynttilöitä -fiktioon. Pidän sen nimestä ja olen mielissäni tarinasta. Se ei anna minulle rauhaa. Aloin nyt ensimmäisellä kirjoituskerralla järjestellä sitä, hakea tekstiin kronologista ryhtiä. Siirtelin kokonaisia kappaleita ja monien sivujen pituisia tekstiosia oikeille kohdille. Tein kolme viikkoa töitä käsikirjoituksen parissa. Luin aikaansaannokseni. Totesin, että se vaatii kirjoittamaan tekstin läpi. Otin uuden kopion ja aloin taas töihin, jatkoin sitä, tein poistoja, mutta huomattavasti enemmän lisäyksiä. Eilen luin tekstin tuoreeltaan alusta loppuun ja päätin, että tässä on lisäajan paikka, teen välillä jotain muuta ja palaan sen jälkeen lukuhommiin. Ehkä käsikirjoitus on valmis? Ehkä se on melkein valmis ja vaatii vain parantamaan joitain kohtia?

 

Tiikerintalja(13)

>>>jatkuu>>>    

  

Sivullinen voisi luulla hänen puhuvan huoneelle tai jollekin yliluonnolliselle oliolle, mutta Siiseli tietää miehen tarkoittavan häntä. Potilas tuskin kuulee, mitä naapurinmies kysyy. Potilas on kuoleman leimaama, puoliksi jo sen oma. Siiseli ajattelee itseään, mitä on sitten, kun hän menee takaisin isänsä hökkeliin? Hän päättää, että sitä hän ei tee. 

”Haenko tohtorin?” Larry kysyy nyt suoraan tytönkokoiselta intiaaninaiselta. Tämä katsoo permantolautoja, sängynvierustaa ja pikaisesti tiikerintaljalla peitettyä sairasta suomalaismiestä.

”Taisit nyökätä?” Larry toteaa. Hän astuu oviverhon toiselle puolelle, etuhuoneeseen. Tiikerintalja, toinen niistä, on jonkinmoisen keinutuolin pehmikkeenä. Tuoli on isompi kuin Larry on nähnyt koskaan missään ennen. Siinä on pitkät, kaarevat jalakset alla. Sellaisia tuoleja ei saa taatusti mistään eli suomalaismies on tehnyt sen itse.

Hän menee taakseen katsomatta ulos. Hevonen kääntää pään häneen päin korvat pystyssä. Larry ajattelee, että hänen pitää hakea kotoaan hattu ja ratsastaa sieltä tohtorin luo. Toivottavasti tämä on paikalla eikä ole millään sairaskäynnillä maakunnassa. Jos on, hän jättäisi sanan.

Kentucky-Joen kamarin pienestä ikkunasta Siiseli näkee miehen ja ratsun lähtevän liikkeelle. Hän kuulee hevosen kavioiden kumisevan kovaa maata vasten. Sängystä erottuu raskas hengitys, läähätys. Joe kuolee.

Siiseli hiipii toiselle puolelle. Hän istuutuu omalle paikalleen, keinutuoliin tiikerin syliin ja sulkee silmät. Tauti, joka on löytänyt Joen, on sama, joka on vienyt tätä ennen monta miestä, naista ja lasta hänen heimoväkeään. 

>Itä>

Esikaupunkia tai ehkä tämä on uutta Tallinnaa, kaupunkia, kaupunkikuvaa ja sitä riittää. Omakotitaloja niin kuin lahden pohjoispuolella missä hyvänsä taajamien laitamilla. Katuverkosto, tiestö on samanlaista kuin kotikulmilla ja ylipäänsä Suomessa. Standardia tai rauhoittavaa tai tylsistyttävää. Ajattelen valmistetaanko kestopäällyste samoista materiaaleista ja reseptillä joka puolella maailmaa? Harmaampaa öljysoraa ja tummempaa, kiiltävämpää ja liukkaampaa asvalttia. Tarkkailen liikenneopasteita, mutta kiinnitän huomion myös kestopäällysteen pintaan ja mahdollisiin pintavaurioihin siinä. Vältän ja ennakoin roukut. Rekkakuski kiinnittää huomiota kaikkeen. Pidän itseäni tulevana rekkakuskina. Tulevaisuudenkuvani on ajaa rekkaa nimenomaan ulkomaille. Siinä mielessä tämä on ensimmäinen reissuni, päänavaus.

Kaupungin ohi maaseudulle. Peltoja, mustia kynnöspeltoja ja keltaista sänkeä, metsää, alavaa maisemaa. Suota tai niittyä. Lehmiä laitumella. Niitä näkee Suomessa harvemmin. Ehkä lehmien ulkolaiduntaminen on kannattamatonta ja joka tapauksessa vaivalloista ja työlästä.

”Lehmiä”, sanon.

Teppo on aikonut sanoa samaa. Hän korjaa ja parantelee huomiotani ja väittää, että ne ovat lihakarjaa, joka selviää ja jota pidetään ulkona vuoden ympäri.

”Pitääkö ajaa takaisin tarkistamaan?”

”Varokin kääntymästä.”

”Sanotaan seuraavasta risteyksestä?”

”Lampaita”, Teppo huomaa seuraavaksi ensimmäisenä. Hän jatkaa: ”Hevosia.”

”Koira”, sanon. Nainen taluttamassa jotain newfoundilaista. En ole varma rodusta.

”Hyvin huomattu.”

”Variksia”, sanon. Muutama varis ylittämässä tietä ja peltoja. Siirtymässä parempaan ja otollisempaan paikkaan jatkamaan tien onnettomuuspäivystystä. Jokapäiväinen ja jokapaikkainen näky: Varikset päivystämässä vilkasliikenteisen ajoreitin varrella. Sopeutuva lintu, joka hyötyy yhteiselosta ihmisen kanssa.

”Varis osaa laskea”, Teppo aloittaa.

”Olet kertonut”, katkaisen hänet alkuunsa.

”Toistoa joo. Sitä on”, Teppo myöntää. Hän taittelee kartan kasaan.

”Riikassa yötä?” kysyn. Tarkoitukseton kysymys, puhetta sen itsensä vuoksi. Teppo on varannut ennakoiden kahden hengen huoneen jonkin maailmanlaajuisen ketjun keskitason hotellista.

”Niin.”

Autoja karauttaa ohitse. Kiireisemmät menossa. Seuraan takaa lähestyviä autoja ja annan tilaa, kun näen, että ohittaminen on turvallista. Vastaantulevat rekat ja kuorma-autot päästävät humahduksen ollessaan kohdalla. Renkaat jytisevät. Pilviä kerääntyy taivaalle lännen puolelle. Iltapäivä kääntyy vähitellen alkuillaksi. Sade alkaa. Se erottuu sadeverhona edessä etelässä.

”Hyvä, ettei ole kesä”, Teppo sanoo.

”Aivan”, vastaan, vaikka en ole varma, mitä Teppo meinaa? ”Sopiva ajokeli.”

”Jos olisi kesä ja lämmin, harmittaisi, kun meillä ei ole aikaa poiketa Pärnun uimarannoille.”

Odotan Tepon jatkavan, mutta hän sulkee suunsa. Vastaan vasta, kun olen ajanut kilometrin eteenpäin: ”Niinpä. Siitä ei osaisi nauttia.”

”Ei.”

Vilkaisen vaivihkaa sivulleni. Teppo istuu ryhdikkäänä. Päättelen, että hänen olonsa on kohentunut.

”Pidämmekö yhden tauon ennen Pärnua vai ajammeko suoraan?” hän kysyy.

”Mieluummin niin”, vastaan.

”Miten?”

”Jos sopii, ajetaan suoraan Pärnuun asti.”

”Sopii. Mulle sopii.”

Tankkaamme ensin, siirrän auton sivuun parkkilaanille ja kävelemme huoltoaseman kahvioon. Siellä on sama, vanha porukka niin kuin aina. Tulee sellainen olo ja tunnelma. Autoilijoiden keitaat ovat kaikkialla samanlaisia. En tiedä voiko sen yleistää koskemaan koko maailmaa, mutta ainakin täällä Virossa, sen länsirannalla vallitsee perinteinen, kotoinen huoltistunnelma. Äänten sorinaa, leveää eestiä, joka on kuin pilkantekoa suomen kielestä. Sukulaisuus tuntuu vahvalta, kielellinen sukuyhteys.

Otamme burgerit ja cokikset sen kanssa. Ikkunatiskillä on muutamia lehtiä nipussa. Löydän sieltä sanomalehtien alta värikkään mainoslehtisen, jossa on kuvia paikallisesta hiekkarannasta ja leirintäalueesta, merenrantaa, lokkeja, aurinkolasit päässä hymyileviä lomailijoita nuolemassa jäätelötötteröitä. Näytän lehteä Tepolle ja hän pudistaa päätä.

Saamme burgerit ja ranskalaiset tarjottimille, Teppo maksaa ja pumppaamme ketsuppia kippoihin ja asetumme aterioimaan. Annos on sitä itseään. Sokkotestissä ei voisi tietää, mikä on tämän paikan nimi, ei voisi tietää, olemmeko Suomessa jossain burgeripaikassa vai mahdollisesti missä muualla?

Käymme vuoron perään vessassa, tankkaus ja tyhjennys ja palaamme Scanialle. Katuvalot palavat. Moottori murahtaa käyntiin. Vapautan seisontajarrun. Kierrämme tankkauspisteen ohi takaisin Eurooppa 67 -tielle, Pärnu jää taakse ja tumma kestopäällyste alkaa lappautua auton valoihin. Se on märkää ja mustaa aluksi, vesi kohisee alustaan, lentää renkaista kurasuojia vasten, mutta muutaman kilometrin päästä tie alkaa kuivua.

”Tulee kylmä yö”, Teppo ennustaa.

Poppamies, ajattelen.

”Niinkö? Mistä päättelet?”

”Ajankohdasta. Sateen jälkeen on yleensä kylmempää. En sano, että tienpinta vetäisi jäähän, mutta yöllä voi olla lähellä nollaa. Ja aamulla.”

Muistan, että aiemmin oli puhetta siitä, että Teppo kävisi lääkärissä Pärnussa. Vai oliko? En ole enää varma. Päätän olla ottamatta asiaa esiin. Minusta näyttää, että mies on toipunut aika hyvin. Hän on jaksanut istua tässä penkillä vieressäni Tallinnasta asti.

Aikaa palaa. Maisemat ovat jääneet pimeään. Meren läheisyys on pelkkä aavistus ja tietoisuus siitä. Raja välissä venyttää päivää lisää, vaikka se on pelkkä muodollisuus. Yö on käsillä, kun saavumme Riikaan. Toinen hansakaupunki, ajattelen. Odotan, että Teppo mainitsisi siitä jotain, mutta ei. Hänellä on riittävästi puuhaa siinä, että saamme etsittyä kuorma-autolle parkkitilan ja sen jälkeen kävelemme ainakin kilometrin matkan ennen kuin tulemme hotellille. Panemme molemmat merkille kadut, joita pitkin kuljemme, jotta löydämme aamulla takaisin autolle. Tietenkin, kun pääsemme majapaikkaan, huomaamme, että sopivasti hotellin takana piilossa on parkkilaani. Lasken siellä kolme rekkaa rinnatusten. En sano mitään.

Teppo harmittelee kuitenkin asiaa: ”Tyhmä juttu. No, joudumme kävelemään aamulla taas aika kauas.”

”Sopii minulle. Ei haittaa.”

Respassa on hiljaista. Mielessään odottaa ja kaipaa aina musiikkia ja menoa, vaikka tietää, ettei se edes kävisi meille tässä tilanteessa. Ravintolasali on respan vieressä ja siellä näkyy muutama ihminen.

”Täältä saa jotain iltapalaa?” Teppo kysyy.

”Kyllä”, vastaanoton nainen vastaa. Hän kertoo mihin asti keittiö on auki ja monelta saa aamiaista. Saamme huonelätkämme ja ajamme hissillä ylös. Jätämme reput purkamatta ovipieleen. Teppo heittäytyy selälleen toiseen sängyistä. Hän sulkee silmät.

”Keittiö menee kohta kiinni”, muistutan.

”Muistan”, kuuluu käsivarren alta. Kuluu minuutti tai kaksi ja seuraava jurahdus: ”Okei. Palaan.”

”Palaat?” kysyn.

Teppo ei vastaa. Hän kääntyy istumaan sängyn laidalle, katselee huonetta.

”Ei eroa tavallisesta hotellihuoneesta Suomessa.”

”Ei”, myönnän. ”Joko mennään?”

Teppo ponnistaa seisovilleen, aukaisee vessan oven, sytyttää valon, jättää oven auki ja peilaa kasvojaan.

Alhaalla soi hiljainen musiikki. Olemme ainoat asiakkaat. Oskarinleike löytyy. Teppo ottaa oopperaleivän. Hän ottaa keskioluen sen kanssa ja minä teen samoin.

”Yksi”, Teppo sanoo.

”Yksi”, toistan.

”Luulen, että olemme vasta iltapäivällä Vilnassa.” 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

  

Eilen siirtyivät sienikorit talvikäyttöön, korkean lasivitriinin päälle, joka vitriini on lankakomero ja koreihin tuli myös lankoja muovipusseissa. Kuljemme nykyisin metsässä niin, että taskussa on varalta muovipussi, mutta emme kerää mitään. Salpausselän hiekkaisella harjanteella, nummella, ei tapaa suppilovahveroita, joten sienilöydöt ovat pelkkiä maatuvia, mätäneviä itiöemiä. Valokuvaamme metsän syksyn värejä, kun luonto valmistautuu talveen. Helenalla on kamera kännykän lisäksi ja minä tyydyn ottamaan kuvan omalla kännykälläni, jos jokin kohde tai kuvakulma tai piirre maisemakokonaisuudessa vaatii sitä. Pääsemme aamuisin liikkeelle vasta puolen kahdeksan maissa. Vasta silloin metsässä on riittävän valoisaa. Kohtaamme siellä pururadalla ja hyvin tallatuilla poluilla muitakin kulkijoita ja läheltä kuuluu ja näkyy välillä kuutostien liikenne.