Tiikerintalja(13)

>>>jatkuu>>>    

  

Sivullinen voisi luulla hänen puhuvan huoneelle tai jollekin yliluonnolliselle oliolle, mutta Siiseli tietää miehen tarkoittavan häntä. Potilas tuskin kuulee, mitä naapurinmies kysyy. Potilas on kuoleman leimaama, puoliksi jo sen oma. Siiseli ajattelee itseään, mitä on sitten, kun hän menee takaisin isänsä hökkeliin? Hän päättää, että sitä hän ei tee. 

”Haenko tohtorin?” Larry kysyy nyt suoraan tytönkokoiselta intiaaninaiselta. Tämä katsoo permantolautoja, sängynvierustaa ja pikaisesti tiikerintaljalla peitettyä sairasta suomalaismiestä.

”Taisit nyökätä?” Larry toteaa. Hän astuu oviverhon toiselle puolelle, etuhuoneeseen. Tiikerintalja, toinen niistä, on jonkinmoisen keinutuolin pehmikkeenä. Tuoli on isompi kuin Larry on nähnyt koskaan missään ennen. Siinä on pitkät, kaarevat jalakset alla. Sellaisia tuoleja ei saa taatusti mistään eli suomalaismies on tehnyt sen itse.

Hän menee taakseen katsomatta ulos. Hevonen kääntää pään häneen päin korvat pystyssä. Larry ajattelee, että hänen pitää hakea kotoaan hattu ja ratsastaa sieltä tohtorin luo. Toivottavasti tämä on paikalla eikä ole millään sairaskäynnillä maakunnassa. Jos on, hän jättäisi sanan.

Kentucky-Joen kamarin pienestä ikkunasta Siiseli näkee miehen ja ratsun lähtevän liikkeelle. Hän kuulee hevosen kavioiden kumisevan kovaa maata vasten. Sängystä erottuu raskas hengitys, läähätys. Joe kuolee.

Siiseli hiipii toiselle puolelle. Hän istuutuu omalle paikalleen, keinutuoliin tiikerin syliin ja sulkee silmät. Tauti, joka on löytänyt Joen, on sama, joka on vienyt tätä ennen monta miestä, naista ja lasta hänen heimoväkeään. 

>Itä>

Esikaupunkia tai ehkä tämä on uutta Tallinnaa, kaupunkia, kaupunkikuvaa ja sitä riittää. Omakotitaloja niin kuin lahden pohjoispuolella missä hyvänsä taajamien laitamilla. Katuverkosto, tiestö on samanlaista kuin kotikulmilla ja ylipäänsä Suomessa. Standardia tai rauhoittavaa tai tylsistyttävää. Ajattelen valmistetaanko kestopäällyste samoista materiaaleista ja reseptillä joka puolella maailmaa? Harmaampaa öljysoraa ja tummempaa, kiiltävämpää ja liukkaampaa asvalttia. Tarkkailen liikenneopasteita, mutta kiinnitän huomion myös kestopäällysteen pintaan ja mahdollisiin pintavaurioihin siinä. Vältän ja ennakoin roukut. Rekkakuski kiinnittää huomiota kaikkeen. Pidän itseäni tulevana rekkakuskina. Tulevaisuudenkuvani on ajaa rekkaa nimenomaan ulkomaille. Siinä mielessä tämä on ensimmäinen reissuni, päänavaus.

Kaupungin ohi maaseudulle. Peltoja, mustia kynnöspeltoja ja keltaista sänkeä, metsää, alavaa maisemaa. Suota tai niittyä. Lehmiä laitumella. Niitä näkee Suomessa harvemmin. Ehkä lehmien ulkolaiduntaminen on kannattamatonta ja joka tapauksessa vaivalloista ja työlästä.

”Lehmiä”, sanon.

Teppo on aikonut sanoa samaa. Hän korjaa ja parantelee huomiotani ja väittää, että ne ovat lihakarjaa, joka selviää ja jota pidetään ulkona vuoden ympäri.

”Pitääkö ajaa takaisin tarkistamaan?”

”Varokin kääntymästä.”

”Sanotaan seuraavasta risteyksestä?”

”Lampaita”, Teppo huomaa seuraavaksi ensimmäisenä. Hän jatkaa: ”Hevosia.”

”Koira”, sanon. Nainen taluttamassa jotain newfoundilaista. En ole varma rodusta.

”Hyvin huomattu.”

”Variksia”, sanon. Muutama varis ylittämässä tietä ja peltoja. Siirtymässä parempaan ja otollisempaan paikkaan jatkamaan tien onnettomuuspäivystystä. Jokapäiväinen ja jokapaikkainen näky: Varikset päivystämässä vilkasliikenteisen ajoreitin varrella. Sopeutuva lintu, joka hyötyy yhteiselosta ihmisen kanssa.

”Varis osaa laskea”, Teppo aloittaa.

”Olet kertonut”, katkaisen hänet alkuunsa.

”Toistoa joo. Sitä on”, Teppo myöntää. Hän taittelee kartan kasaan.

”Riikassa yötä?” kysyn. Tarkoitukseton kysymys, puhetta sen itsensä vuoksi. Teppo on varannut ennakoiden kahden hengen huoneen jonkin maailmanlaajuisen ketjun keskitason hotellista.

”Niin.”

Autoja karauttaa ohitse. Kiireisemmät menossa. Seuraan takaa lähestyviä autoja ja annan tilaa, kun näen, että ohittaminen on turvallista. Vastaantulevat rekat ja kuorma-autot päästävät humahduksen ollessaan kohdalla. Renkaat jytisevät. Pilviä kerääntyy taivaalle lännen puolelle. Iltapäivä kääntyy vähitellen alkuillaksi. Sade alkaa. Se erottuu sadeverhona edessä etelässä.

”Hyvä, ettei ole kesä”, Teppo sanoo.

”Aivan”, vastaan, vaikka en ole varma, mitä Teppo meinaa? ”Sopiva ajokeli.”

”Jos olisi kesä ja lämmin, harmittaisi, kun meillä ei ole aikaa poiketa Pärnun uimarannoille.”

Odotan Tepon jatkavan, mutta hän sulkee suunsa. Vastaan vasta, kun olen ajanut kilometrin eteenpäin: ”Niinpä. Siitä ei osaisi nauttia.”

”Ei.”

Vilkaisen vaivihkaa sivulleni. Teppo istuu ryhdikkäänä. Päättelen, että hänen olonsa on kohentunut.

”Pidämmekö yhden tauon ennen Pärnua vai ajammeko suoraan?” hän kysyy.

”Mieluummin niin”, vastaan.

”Miten?”

”Jos sopii, ajetaan suoraan Pärnuun asti.”

”Sopii. Mulle sopii.”

Tankkaamme ensin, siirrän auton sivuun parkkilaanille ja kävelemme huoltoaseman kahvioon. Siellä on sama, vanha porukka niin kuin aina. Tulee sellainen olo ja tunnelma. Autoilijoiden keitaat ovat kaikkialla samanlaisia. En tiedä voiko sen yleistää koskemaan koko maailmaa, mutta ainakin täällä Virossa, sen länsirannalla vallitsee perinteinen, kotoinen huoltistunnelma. Äänten sorinaa, leveää eestiä, joka on kuin pilkantekoa suomen kielestä. Sukulaisuus tuntuu vahvalta, kielellinen sukuyhteys.

Otamme burgerit ja cokikset sen kanssa. Ikkunatiskillä on muutamia lehtiä nipussa. Löydän sieltä sanomalehtien alta värikkään mainoslehtisen, jossa on kuvia paikallisesta hiekkarannasta ja leirintäalueesta, merenrantaa, lokkeja, aurinkolasit päässä hymyileviä lomailijoita nuolemassa jäätelötötteröitä. Näytän lehteä Tepolle ja hän pudistaa päätä.

Saamme burgerit ja ranskalaiset tarjottimille, Teppo maksaa ja pumppaamme ketsuppia kippoihin ja asetumme aterioimaan. Annos on sitä itseään. Sokkotestissä ei voisi tietää, mikä on tämän paikan nimi, ei voisi tietää, olemmeko Suomessa jossain burgeripaikassa vai mahdollisesti missä muualla?

Käymme vuoron perään vessassa, tankkaus ja tyhjennys ja palaamme Scanialle. Katuvalot palavat. Moottori murahtaa käyntiin. Vapautan seisontajarrun. Kierrämme tankkauspisteen ohi takaisin Eurooppa 67 -tielle, Pärnu jää taakse ja tumma kestopäällyste alkaa lappautua auton valoihin. Se on märkää ja mustaa aluksi, vesi kohisee alustaan, lentää renkaista kurasuojia vasten, mutta muutaman kilometrin päästä tie alkaa kuivua.

”Tulee kylmä yö”, Teppo ennustaa.

Poppamies, ajattelen.

”Niinkö? Mistä päättelet?”

”Ajankohdasta. Sateen jälkeen on yleensä kylmempää. En sano, että tienpinta vetäisi jäähän, mutta yöllä voi olla lähellä nollaa. Ja aamulla.”

Muistan, että aiemmin oli puhetta siitä, että Teppo kävisi lääkärissä Pärnussa. Vai oliko? En ole enää varma. Päätän olla ottamatta asiaa esiin. Minusta näyttää, että mies on toipunut aika hyvin. Hän on jaksanut istua tässä penkillä vieressäni Tallinnasta asti.

Aikaa palaa. Maisemat ovat jääneet pimeään. Meren läheisyys on pelkkä aavistus ja tietoisuus siitä. Raja välissä venyttää päivää lisää, vaikka se on pelkkä muodollisuus. Yö on käsillä, kun saavumme Riikaan. Toinen hansakaupunki, ajattelen. Odotan, että Teppo mainitsisi siitä jotain, mutta ei. Hänellä on riittävästi puuhaa siinä, että saamme etsittyä kuorma-autolle parkkitilan ja sen jälkeen kävelemme ainakin kilometrin matkan ennen kuin tulemme hotellille. Panemme molemmat merkille kadut, joita pitkin kuljemme, jotta löydämme aamulla takaisin autolle. Tietenkin, kun pääsemme majapaikkaan, huomaamme, että sopivasti hotellin takana piilossa on parkkilaani. Lasken siellä kolme rekkaa rinnatusten. En sano mitään.

Teppo harmittelee kuitenkin asiaa: ”Tyhmä juttu. No, joudumme kävelemään aamulla taas aika kauas.”

”Sopii minulle. Ei haittaa.”

Respassa on hiljaista. Mielessään odottaa ja kaipaa aina musiikkia ja menoa, vaikka tietää, ettei se edes kävisi meille tässä tilanteessa. Ravintolasali on respan vieressä ja siellä näkyy muutama ihminen.

”Täältä saa jotain iltapalaa?” Teppo kysyy.

”Kyllä”, vastaanoton nainen vastaa. Hän kertoo mihin asti keittiö on auki ja monelta saa aamiaista. Saamme huonelätkämme ja ajamme hissillä ylös. Jätämme reput purkamatta ovipieleen. Teppo heittäytyy selälleen toiseen sängyistä. Hän sulkee silmät.

”Keittiö menee kohta kiinni”, muistutan.

”Muistan”, kuuluu käsivarren alta. Kuluu minuutti tai kaksi ja seuraava jurahdus: ”Okei. Palaan.”

”Palaat?” kysyn.

Teppo ei vastaa. Hän kääntyy istumaan sängyn laidalle, katselee huonetta.

”Ei eroa tavallisesta hotellihuoneesta Suomessa.”

”Ei”, myönnän. ”Joko mennään?”

Teppo ponnistaa seisovilleen, aukaisee vessan oven, sytyttää valon, jättää oven auki ja peilaa kasvojaan.

Alhaalla soi hiljainen musiikki. Olemme ainoat asiakkaat. Oskarinleike löytyy. Teppo ottaa oopperaleivän. Hän ottaa keskioluen sen kanssa ja minä teen samoin.

”Yksi”, Teppo sanoo.

”Yksi”, toistan.

”Luulen, että olemme vasta iltapäivällä Vilnassa.” 

>>>jatkuu>>>