Alamaailma

    

Alamaailma

Alamaailma on Don DeLillon romaani, baseballpallon piirtämä historian kaari, jonka pallon Branca syötti ja Thomson löi New Yorkin Polo-stadionin katsomoon tavoittamattomiin ja juoksi kentällä kunnarin ja toi Giantsille voiton Giantsin ja Dodgersin välisessä ottelussa lokakuun kolmantena päivänä vuonna 1951. Samana päivänä Neuvostoliitto teki omalla maaperällään ydinkoeräjäytyksen.

Alamaailma ilmestyi Yhdysvalloissa 1997 eli melkein kolmekymmentä vuotta sitten ja suomeksi kaksi vuotta myöhemmin. Muistan itse lukeneeni kirjan melko pian sen julkaisemisen jälkeen. Muistan lainanneeni sen Lappeenrannan pääkirjastosta ja minulla on utuinen muistikuva siitä hetkestä ja tunnelmasta, kun löysin tämän kirjan, mutta en pysty sanomaan tarkkaa aikaa enkä hetkeä, en edes vuotta.

Don DeLillon Alamaailman alussa on omistus: ”Äitini ja isäni muistolle.” Kirjan etuliepeessä on lyhyt historiikki kirjailijasta: ”Don DeLillo syntyi 1936 Bronxissa italialaissiirtolaisten perheeseen ja työskenteli collegen jälkeen mainostoimistossa. Koko 1970-luvun ajan hän oli pienten kirjallisten piirien suosikki; vasta hänen kahdeksas romaaninsa Valkoinen kohina (1985) teki hänet laajalti tunnetuksi…” Tämä historiikki hersyttää mielikuvitustani ja panee kysymään minkälaisia DeLillon vuodet mainostoimistossa olivat?

En muistanut etukäteen mitään tästä kirjasta, mutta siinä tuli vastaan tuttuja asioita, sellaisia, jotka tiesin lukeneeni ennen ja joista teksteistä olin myös nauttinut. Ai, ne muistumat ovat täältä.

Hauskoina piirteinä Alamaailmassa mainitaan myös moneen kertaan World Trade Centerin kaksoistornit, niiden rakentaminen ja Grönlanti, jossa lentäjät ovat olleet tukikohdassa tai harjoituksissa. Ikään kuin Don DeLillo olisi aavistanut tulevia tapahtumia.

Kirja etenee nurinperisenä historiikkinä: Prologin ottelun kuvauksen jälkeen on tämä hetki eli kirjan kirjoitusajankohta ja siitä laskeudutaan portaittain takaisin vuoteen 1951. Alussa kirjan henkilöhahmot, joita siinä seurataan, ovat vanhoja, elämänsä jälkipuoliskolla ja lopussa pääosassa on New Yorkin italialaiskorttelin yhteisö ja kaduilla viihtyvät lapsikatraat. Tämä etenemistyyli tuntui jonkinlaisena solmuna päässä, mutta kun kirja päättyi, kertojan valinta tuntui aivan oikealta. Kronologisesti esitettynä draama olisi ollut verettömämpi.

Epilogissa palataan kirjan kirjoittamisajankohtaan. Jätteiden parissa elämäntyönsä tehnyt päähenkilö on seuraamassa ydinlaukaisua Kazakstanissa ja jossa hävitetään vaarallisia jätteitä. Bisnestä. Samassa yhteydessä venäläinen alan yrittäjä vie vieraansa katsomaan säteilyn vaurioittamia sikiöitä ja tutustumaan paikalliseen sairaalaan, jossa on eläviä säteilyvaurioisia potilaita. Kannanotto DeLillolta.

Kauttaaltaan kirja on Don DeLillon huimaa tekstiä ja kerrontaa, niin kuin aina.

 

Helena: En ole lukenut Don DeLillon Alamaailmaa aikaisemmin. Seuraavassa kuunnellun kokemuksia: Pidän DeLillon tekstistä, tarinan kerronnasta tässäkin kirjassa. Amerikkalaista tarinankerrontaa, välillä tuli mieleen William Faulkner. Tarina alkaa baseball pelistä New Yorkissa 1951 jossa Bobby Thomson löi Chiantsille voittojuoksun. Peli josta puhutaan paljon ja pallo, joka oli lyönnissä, kulkee koko kirjan ajan mukana seikkailemassa. Olin taas tekemässä isoäidin neliöitä, tehdään paloja ja sitten ne yhdistetään. Niin kirjakin jakautui 50-luvulla, 60-luvulla Bronxin italialaisella alueella. Paljon ihmisiä, kohtaloita. Hyvin kerrottua tarinaa. Politikkaa, Kuuban kriisi, Vietnamin sota, ydinsodan pelkoa, Tshernobyl. Mukana 50-60-luvun henkilöitä, poliitikkoja, näyttelijöitä ja musiikkialan nimiä, jazzia. Kun kirjassa kuvattiin Mia Farrow, muistot veivät Peyton Placeen, jota suomessakin katsottiin. Numero kolmetoista pyörii mukana, monella tavalla saa sen numeron mukaan. Virtuaalitodellisuutta, mainostauluja. Kirja on tullut suomeksi 1999. Nyt olen kuunnellut, mutta jonain päivänä luen Don DeLillon Alamaailman.