Kaunis kesäpäivä

perjantai 19. kesäkuuta 2020

Makeaa lupiinia(3)

>>>jatkuu>>>  




TÖISSÄ Jorge kertoi pomolleen, että oli menossa viikonloppuna pikaisesti käymään Pariisissa.

Muuten vain?” pomo kysyi. Lievästi kiinnostuneena.

Lupiininviljelijöiden kokoukseen.”

Vai sellaiseen.”

Jo mielenkiintonsa menettäneenä.

Kahvitunnilla Jorge mainitsi asian ohimennen omalle työtiimilleen. Heitä istui viisi henkeä pöydän ympärillä. Tavallinen kahvitauko. Tavallista jutustelua. Arkisia asioita.

Voi että”, huokaisi nuori, hoikka laboratorioharjoittelija, Piritta, joka oli ollut puoli vuotta Merentutkimuslaitoksessa töissä. Hän katsoi Jorgea ihaillen tai kadehtien. Jorge ei tiennyt kumpaa enemmän?

Mä olen aina toivonut pääseväni Pariisiin. Enemmän kuin mitään muuta.”

Ylisanoja, Jorge ajatteli. Hän katsoi alas pöydän pintaa ja kahvikuppiaan. Hänen povitaskussaan oli kahdet lentoliput Helsingistä Pariisiin ja takaisin. Jotenkin hän tuli nyt erityisen tietoiseksi niistä. Hän ajatteli, että tietäisitpä vain, mutta varoi samalla vilkaisemasta Pirittaan.

Vanhempi tutkija, Saara, jonka kanssa Jorge teki päivittäin töitä yhdessä, alkoi tarinoida, että hän on päässyt viettämään yhden kivan, ikimuistoisen kaupunkiloman Pariisissa. Hieno reissu. Hän kertoi missä kaikkialla kannattaa käydä siellä.

Luulen, että käyn vain siellä lupiininviljelijöiden kokouksessa. En missään muualla”, Jorge täsmensi. ”Lauantaina meno ja sunnuntaina paluu.”

Älä nyt. Kai sä otat kaiken irti siitä reissusta?”

Saara katsoi häntä.

Minkä kaiken? Jorge ajatteli. Hän tunsi ja oli tuntenut oikeastaan koko ajan olevansa outo tyyppi tässä seurassa. Erilainen kummajainen. Häntä kiinnostivat ja innostivat erilaiset asiat kuin näitä hänen työtovereitaan.

Et saanut sattumalta kaksia lippuja?” Saara kysyi yllättäen.

Miten niin?”

Jorge nosti katseensa. Hän kohtasi Saaran tietävän ilmeen: ”Sä olet sen näköinen, että sulla on ylimääräiset liput piilossa. Älä yritä huijata mua.”

Tuota”, Jorge epäröi. Hän ei halunnut valehdella. Hän ei ollut valehdellut aamulla Marjolle. Hän oli puhunut lipuista monikossa ja jos Marjo olisi kysynyt häneltä oliko hänellä liput myös seuralaista varten, hän olisi vastannut myöntävästi.

Olisiko?

Jäit kiinni”, Saara sanoi. ”Anna ne toiset liput Piritalle. Tai ota Piritta mukaasi. Ne ovat varmaan rinnakkaiset istuinpaikat koneessa. Näytä.”

Jorge veti kuuliaisesti liput taskustaan ja Saara alkoi tutkia niitä.

Lähteekö vaimo mukaan?” hän kysyi ja vilkaisi samalla Jorgea.

En tiedä, Jorge aikoi vastata. Hän jätti sen kuitenkin sanomatta. Hän ei sanonut mitään, ei myöntänyt eikä kieltänyt.

Ei lähde?” Saara tivasi.

Ei.”

Muita kiireitä?”

Sinne päin.”

Niinhän niitä tuppaa olemaan.”

Saara ojensi liput takaisin Jorgelle.

Miten sanotaan?” hän kysyi.

Suomalainen sanonta, Jorge tiesi. Hän oli kuullut sen ennen erinäisissä yhteyksissä, mutta ei tiennyt, mitä sillä tarkoitettiin milloinkin?

Ai, miten?” Jorge kysyi. Hän katsoi Saaraa silmiin.

Sun kuuluu sanoa Piritalle, että jos haluat toteuttaa unelmasi ja lähteä viikonlopuksi Pariisiin, se onnistuu. Tässä on lentoliput, ole hyvä. Teet ihmisen ikionnelliseksi.”

Jorge veti henkeä. Miten tämä näin meni? Missä välissä?

Sä menet sinne haistelemaan lupiineja ja Piritta pääsee viettämään samaan aikaan unohtumattoman päivän ja illan Pariisissa”, Saara selitti. ”Ajattele. Eikö ole hienoa? Kaikki ovat onnellisia.”

Niin kai”, Jorge sanoi innostumatta. ”Tämä tuli niin äkkiä.”

Niinkö?”

Saaran ääni ja ilme oli huvittunut. Jorge huomasi, että kaikki koko hankkeessa tuntui huvittavan Saaraa. Hän ei nähnyt siinä varmaan mitään huonoa, sopimatonta tai väärää?

Lähteekö rakastajattaresi sinne sun kanssasi?”

Jorge ei vastannut. Kaikkiin typeriin kysymyksiin ei kannattanut eikä tarvinnut vastata.

Hän pudisti päätään, ei millekään.

Toiset liput jää käyttämättä, jos ei joku lähde sun matkaan?” Saara jatkoi.

Jorge ymmärsi, että Saara odotti häneltä yhä vastausta, mutta hän ei tiennyt mitä olisi sanonut?

Miten on?” Saara peräsi.

Jorge selitti asiaa ja asian vierestä. Hän huomautti, että nämä liput ovat, niin kuin näkyy, pelkät lentoliput ja että hänellä ei ole tietoa esimerkiksi mistään hotellista tai missä on tarkoitus yöpyä. Hän ei ollut perillä siitä puolesta.

Erikoista”, Saara hymähti. ”Lähdet noin vain sokkona?”

En aivan”, Jorge kiisti. Hänet on kutsuttu. Tietty nimeltä mainittu henkilö, E. Holopainen, on kutsunut hänet ja hän oletti ja piti selvänä ja annettuna, että tämä herra Holopainen on huolehtinut myös yöpymisestä ja kaikesta muusta vierailuun ja kutsuun liittyvästä. Kuinka voisi olla muuten? Hänen, Jorgen on tarkoitus vain luennoida, lentää Pariisiin, pitää luentonsa ja mitä sen jälkeen on mahdollisesti ohjelmassa, yöpyminen tietenkin jossain ja seuraavana päivänä lento takaisin Helsinkiin.

Eli sinua ei haittaa millään tavalla, jos vaikka Piritta lähtee pitämään sulle seuraa lennon ajaksi ja muuten menette eri teitä?”

Niinkö sinusta”, Jorge vastasi, vaikka hän ei ollut samaa mieltä. Hänet oli väsytetty.

Hyvä”, Saara sanoi. ”Mä tiesin, että sä olet reilu ja kunnon mies.”


Vajaa tunti myöhemmin, kun Saara ja Jorge olivat molemmat omilla tietokoneillaan, Piritta tuli heidän vastakkaisten pöytiensä viereen. Jorge näki heti nuoren naisen päältä, että tämä tuli perumaan sen löyhän matkasuunnitelman, joka oli puoliksi päätetty tai jäänyt päättämättä edellisellä kahvitunnilla.

Hienoa, Jorge ajatteli.

Tulin vain ilmoittamaan, että siitä ei taida tulla mitään”, Piritta sanoi silmät surullisina. ”Kiitos kuitenkin.”

Ei mitään”, Jorge vastasi. ”Ei haittaa.”

Hän yritti pitää ilmeensä mahdollisimman neutraalina, vaikka tunsi sisimmässään silkkaa huojennusta.

Saara, joka istui siinä vieressä ja kuuli tietenkin heidän puheensa, puuttui toistamiseen asiaan: ”Soititko ja kysyit kullalta luvan etkä saanut?”

En”, Piritta vastasi kipakasti. Hymyttömänä. Hänen ei tarvinnut kysyä keltään lupaa, koska hän oli sattumoisin vapaa nainen.

Se ei pysäyttänyt Saaraa.

Ahaa. Sulla ei ole rahaa”, hän arvasi.

Nero”, Piritta vastasi kuivasti.

Siinä vaiheessa Jorge alkoi aavistella, että oli huokaissut helpotuksesta liian aikaisin.

Kai sä lainaat työtoverille sen verran, että tämä pääsee mukaan?” Saara kääntyi Jorgen puoleen.

Minä?” Jorge älähti.

Miksi minä? Mikset sinä riennä apuun? Hän katsoi vuorotellen kumpaakin naiskollegaansa.

Kehuinko sua liian aikaisin hyväksi mieheksi?” Saara kysyi.

En pidä itseäni minään erityisen hyvänä”, Jorge vastasi.

Sovitaan, että Piritta lähtee”, Saara esitti. Hänestä näki ja kuuli, että hän oli päättänyt asian, päättänyt sen kaikkien puolesta ja kaikesta huolimatta ja että hän pysyisi päätöksessään, vaikka tulisi mikä.

Jos ei Jorge ole tarpeeksi varoissaan, että voi antaa sulle tippiä, mä panen tuulemaan ja kerään täällä töissä kolehdin.”

Jorge huokaisi: ”Ei tarvitse.”

Näetkö, noin helppoa se on”, Saara hymähti.

Jorge ei tiennyt kummalle hän osoitti sanansa?

Sinuna mä olisin innoissani”, Saara virnisti leveästi. Tällä kertaa hän katsoi suoraan Jorgeen ja kohdisti sanansa tälle. Jorge ei ollut mielissään. Hän ei pitänyt siitä, että Saara puuttui asiaan. Hän ei pitänyt yhtään enempää vanhan rouvan merkitsevästä ilmeestäkään.

Sinä et ole minä, hän ajatteli. Hän laski katseensa takaisin tietokoneen näppäimistölle. Hänen pitäisi ottaa asia uudelleen puheeksi kotona Marjon kanssa. Mitä hän selittäisi tälle? Totuudenko?

Anteeksi, mä en halua tyrkyttää itseäni mitenkään mukaan, jos se on vastenmielistä”, Piritta huomautti, mutta Saara ei hyväksynyt niin typerää vastaväitettä: ”Sinä lähdet Pariisiin tuulettumaan. Se on sovittu. Helvetti, jo on kumma, liput on valmiina ja kaikki. Ei muuta kuin menoksi.”


Marjo oli lähtenyt jo töihin, kun Jorge ehti illalla kotiin.

Jorge avasi tietokoneen, meni saamaansa sähköpostiosoitteeseen ja vahvisti, että molemmat lentoliput tulivat käyttöön. Vahvistus hyväksytty. Hän lähetti tiedon asiasta myös E. Holopaisen sähköpostiin. Siihen tuli palautteena OK ja naurava hymiö.

Jorge tutki hetken aikaa vanhoja, eri yhteyksissä pitämiään esitelmiä ja luentoja. Niitä ei tarvinnut päivittää. Asia ja tilanne oli entisellään. Lupiinien viljely ei ollut suosiossa. Sitä vierastettiin yhä. Uusia kokeilijoita rekisteröitiin, mutta samaan aikaan aiemmat lopettivat ja palasivat viljelemään helpompia kasveja. Työnsarkaa riitti.

Marjolla vei tyypillisen myöhään. Hän ei jaksanut nousta seuraavana päivänä aamiaiselle samaan aikaan kuin Jorge, joten Jorgen ennakoima keskustelu jäi käymättä.

Aamupäivällä töissä Piritta kysyi käytännön seikkana millä kyydillä Jorge oli menossa Helsinki-Vantaan lentoasemalle? Bussilla? Omalla autolla? Piritta asui Kotkassa. Jorge tiesi sen, vaikka ei tarkkaa osoitetta.

En ole päättänyt vielä”, Jorge vastasi.

Oikeastaan hän oli kuvitellut kaiken aikaa, että menisi bussilla, mutta älysi vasta nyt, että heitä on kaksi menossa samaan suuntaan. Se puolsi vaihtoehtoa, että he lähtisivät yhdessä omalla autolla. Mikä tarkoitti puolestaan, että Jorgen pitäisi kysyä sitä Marjolta, sillä heillä oli vain yksi auto. He olivat luulleet aina, että yksi auto riittäisi heidän kahden aikuisen taloudessaan.

Bussilla”, Jorge sanoi kuitenkin.

Päätit sen nyt?” Piritta tajusi.

Kyllä. Oletan, että Marjo vie auton.”

Aivan. Sitä vain, että tiedän hankkia bussilipun.”

Jorge laittoi tekstiviestin vaimolleen ja kysyi siinä, että hän menee kai bussilla lentoasemalle?

Marjo soitti takaisin: ”Kuule. Mä suunnittelin, että lähden viemään sut autolla lentokentälle. Sopiiko?”

Sopiiko? toistui Jorgen päässä.

Sopii. Totta kai.”

Marjo kertoi, että hän on ilmoittanut töissä pitävänsä tulevana perjantaina etätyöpäivän, joten hän on riittävän virkeä ajamaan lauantaina varhain mennen tullen Helsinkiin ja takaisin.

Käyt samalla ostoksilla?” Jorge arvasi.

Sä luet mua liian helpolla. Hyvää työpäivää. En häiritse sua kauempaa.”

Ennen kuin Jorge ehti kertoa enempää tai päättää kertoa, että Piritta pitäisi koukata mukaan Kotkasta, Marjo oli katkaissut puhelun.

Jorge nousi ja käveli laboratorion puolelle.

Piritta kohotti kysyvänä katseensa.

Joko varasit bussilipun?”

En. En ehtinyt vielä.”

Jorge nyökkäsi: ”Älä varaa. Menemme sittenkin meidän autolla.”

Tämä on aikamoista säätämistä, hän ajatteli. Hän ei alkanut kuitenkaan selittää erikseen, että Marjo on kuskina.

Selvä. Käy”, Piritta vastasi. ”Mä ajattelin, että se on varmaan yksinkertaisinta.”

Olet oikeassa”, Jorge myönsi.

Sä haet mut Kotkasta?”

Me haemme.”  




>>>jatkuu>>>


keskiviikko 17. kesäkuuta 2020

Terveisiä Taavetista

17.6.2020   



Juhannus tulee ja näkyy. Kuvittelin etukäteen, että vuokraisimme auton pyhien yli tai vaikka viikoksi ja ajelisimme läpi kaikki pikkutiet Taavetin tuntumassa. Otin ensimmäiset tunnustelevat yhteydenotot, koska en tiedä harjoittaako kukaan paikallinen tällaista vuokraustoimintaa, mutta sitten tuli tämä Suomen oloissa poikkeuksellinen hellejakso ja luovuimme asiasta. Siirsimme sen tuonnemmaksi.

Aamun rantaelämä, lukeminen parvekkeella varjossa, ikkunat auki, saunominen illan tullen, siinä kelpo juhannus.

Auton tarve on ollut meikäläisillä varsin ajoittainen. Kävelemme, ajamme polkupyörällä, käytämme bussia tarvittaessa ja matkustamme junalla. Kun asuimme Urolla, kävimme muutaman kerran junakyydillä Helsingissä. Kävelimme Taavettiin, asemalle, odotimme junan tulon ja viiletimme hetkessä pääkaupunkiin. Junayhteys oli nopea ja matkustajalla oli tilaa ja mahdollisuus liikkua, käydä kahvilla ravintolavaunussa ja ihailla ohilipuvia maisemia.

Kun verestimme vanhoja muistoja ja patikoimme kesäkuun alussa Marttilantietä ja Kauppakatua sen jatkeena alas asemalle, sitä hämmästyi kuinka nopeasti asemarakennus oli rapistunut.  




18.6.2020

Laitan tähän kaksi lainausta kirjasta Finnegans Wake. Se on Penguin Modern Classics -sarjasta, painos vuodelta 2000. Sivulla 285: ”...kaksitoista volts yksitoista volts kymmenen volts yhdeksan volts kahdeksan volts seitseman volts kuusi volts viisi volts nelja volts kolme volts kaksi volts yksi, allahthallacamellated, caravan series to the finish...” Sähköisiä ihmisiä Suomessa. Toinen lainaus sivulta 325: ”...(Kiskiviikko, Kalastus. Torstaj, tanssia. Perjantaj, peleja. Lauvantaj ja Sunnuntaj, christianismus kirjallisuus, kirjallisuus christianismus.)...” Olen kirjassa sivulla 332.

Lainasimme toissapäivänä kirjastosta Hilkka Mattilan kirjan Tukkien matkassa. Siinä kerrotaan väliväylästä. Meille Rutolan rännin lähtöpää on monilta vuosilta tuttu. Parasta oli, että pääsimme näkemään tienoon ennen kuin kuutostien liittymä Mikkeliin linjautui siitä yli. Autokesäretkillämme olemme vierailleet toistuvasti Tirvassa ja Kannuskoskella. Tutustuminen jatkuu.  



Eilen ostimme kirjastosta Luumäen historia -kirjan, kivikansineen.

19.6.2020

Aloin eilen lukea Joycen rinnalla Hilkka Mattilan Tukkien matkassa -historiikkia. Mielenkiintoinen ja mielikuvitusta hersyttävä menneisyys. Sataviisikymmentä vuotta sitten Kotka ei ollut kaupunki, vaan muutaman talon kylä. Kuusikymmentä vuotta sitten uittoa tehtiin Lappeenrannan, Lemin, Luumäen ja Kouvolan välisellä vesireitillä. Kuusikymmentä vuotta sitten autoja liikkui Taavetin teillä ja junaraiteilla kulki rahtia ja henkilöliikennettä, mutta samaan aikaan tukkilaisporukat olivat kekseineen ja veneineen uittohommissa metsien keskellä puroissa, joissa ja pienillä järvillä. Erilainen elämän- ja arjen kuva. Maaseutu ennen.  



20.6.2020

Luontoretki aamulla. Hoidetun pihanurmikon laidasta alkaa hoitamattomampi niitty, entinen pelto. Eilen ja toissapäivänä jänis kyyhötti puolimetristen ruohonpiikkien keskellä ja nosti korviaan, kun kävelimme asvalttia pyörävaraston viertä. Tänään pitkäkorvaa ei näkynyt. Kissa oli entisellä paikallaan rivitalon pihalla, makasi oikosenaan raatona. Ajoimme Riihitieltä Linnalantielle. Ei ketään, ei autoja, ei ääniä. Juhannusaamu. Sitten alkoi kuulua etäistä hurinaa. Otin sen ensin moottoripyöränä, mutta kun ylitimme pyörätietä pitkin Pajatien, sieltä näkyi tulevan auto. Se oli iäkkäämpi, köhivä tapaus. Eli yksi ihminen, kulkija, oli liikkeellä meidän lisäksemme. Seuraava liikkeelle lähtenyt, auto sekin, tuli vastaan ennen koulua ja paloasemaa. Koulun jälkeen oli viisi metriä sivuun pihatiellä rusakko istumassa. Se katsoi meitä hievahtamatta. En ole metsämies enkä selvillä rusakoiden ja metsäjänisten keskinäisestä lukuisuudesta, mutta puhun rusakoista. Seuraava oli tien penkalla, kun ajoimme kuutostien alikulun läpi. Se puikki piiloon vuorimäntyistutusten sekaan. Käännös Niemeläntielle, mäkeä alas väistellen muutamaa päällysteeseen tullutta vauriota. Hiekkateitä laitettu malliksi oikealle ja vasemmalle, työkoneita, kaivantoa, pitkäksi viikonlopuksi tasoitettua, tienpenkat puna-ailakkia ja metsäkurjenpolvia ja käännös uimalan rantaan, pyörät parkkiin telineeseen puomin eteen. Ajattelen, että se on hevospuomi, vaikkei ole välttämättä. Itätuuli ei osu rannan poukamaan. Aurinko on yhä kuusten takana piilossa, mutta paistaa kapeana viiruna laiturin tyveen.  




maanantai 15. kesäkuuta 2020

Makeaa lupiinia(2)

>>>jatkuu>>>  


MARJO on toimittaja. Hänellä on työssään vakituisesti epäsäännölliset työajat. Marjo on yhtenään menossa ja liikkeessä, mutta lentämisestä hän kieltäytyy. Hän ei ole suostunut siihen ja hänen työnantajansa joutuu hyväksymään asian. Tai on hyväksynyt ainakin tähän asti.

Jorge näki tilanteessa ristiriidan, vaikka hän ei tuonut sitä julki ääneen eikä varsinkaan Marjolle. Koska muut toimittajat, Marjon kollegat, eivät kieltäytyneet matkustamasta lentäen, Marjo suhtautui heihin luopioina, piti heitä sellaisina, mutta Jorge oli mielessään eri kannalla: Koska muu toimittajakunta osoitti yhteistyökykyä ja -halua työnantajaa kohtaan, oli mahdollista, että yksi joukosta saattoi heittäytyä tämän ansiosta vastahankaiseksi individualistiksi.

Sarjassa toisenlainen luopio tai vapaamatkustaja. Lentokoneita välttelevä vapaamatkustaja, alan erikoisuus.

Jorge leikki teoreettisella ajatuksella, että jos koko toimittajakunta tekisi vastaavasti kuin Marjo, heidän työnantajansa joutuisi pahimmillaan lopettamaan toimintansa. Ei lentämiselle, ei toimitustyölle, ei sille ja tälle. Ketjureaktio.

Kuten sanottu Jorge ei ottanut kuitenkaan tätä näkemäänsä ristiriitaa esiin edes kuriositeettina. Siitä seuraisi vain paljon turhaa, joutavaa puhetta, päättymätöntä mielipiteenvaihtoa ja eripuraa. Jorge ei kaivannut sellaista. Hän nautti mieluummin tyynestä hiljaiselosta. Hänelle riitti se, että luovi kykyjensä mukaan tässä eteensä osuneessa ihmissuhde- ja tunnekarikossa.

Mistä heidän yhteiselämänsä sai alkunsa? Tietenkin Marjon toimittaja-ammatista. Marjolle osui arpa lähteä naapurimaahan, Venäjälle, tekemään haastattelua lupiinien viljelyyn perehtyneestä tutkijasta. Junalla ja taksilla pääsi. Marjo tuli, teki jutun, otti kuvat ja otti myös Karlovin Instituutin yhteystiedot ja arvoisan tutkijan yhteystiedot. Tietäen tai tietämättään hän vei myös Jorgen sydämen. Jorginhon sydämen. Marjo löysi sieltä piilosta Jorgen itselleen.

He tutustuivat toisiinsa.

Jorge tajusi vähän hämmästyen, että Marjo oli hänen ensimmäinen naisystävänsä. Hän oli pitänyt naiset kaukana itsestään ja elämästään. Ei minkään erityisen syyn takia, hänellä oli ollut vain kaikkea muuta yllin kyllin. Ensin opiskelu, sitten työ, perehtyminen siihen, vakavasti otettava tutkimustyö ja vapaa-ajalla, silloin hänelle riitti jalkapallo. Siksi kai häntä sanottiin Jorginhoksi. Hän oli saanut tämän korkonimen jo koulussa, koska intosi jalkapallosta ja nimi oli seurannut häntä myös Karlovin Instituuttiin. Neljäkymmentä vuotta elämää Jorginhona, kuvitteellisena jalkapalloilijana. Penkkiurheilua viimeisen päälle.

Jorge tiesi olevansa jalkapallofani. Hän fanitti Kiovaa, kaikkia kiovalaisia jalkapalloilijoita, pelasivat nämä itse Kiovassa tai Venäjällä tai missä tahansa muualla ympäri maailmaa. Hänen sydämensä oli näiden viheriön sankarien matkassa.

Kunnes Marjo tuli hänen elämäänsä ja vei jalkapallon paikan. Marjo anasti oman paikkansa ja oman tilansa vastustamattomasti. Marjosta tuli Jorgelle elämän tärkein asia ja jalkapallo jäi kakkoseksi. Ja työ. Se hiipui pelkäksi työksi, välttämättömyydeksi, jota tehdään elatuksen eteen. Työ hävisi Marjolle. Se ei ollut jäänyt jalkapallon alle, ei kokonaan, mutta Marjo oli sille liikaa. Marjo oli kaikkein isoin juttu.

Jorge ei ajatellut millaisena hänen elämänsä olisi jatkunut ja mitä hän tekisi kenties nykyään, jos ei olisi mennyt yksiin Marjon kanssa, mutta hän oletti, että olisi pysynyt siinä tapauksessa Karlovin Instituutissa loppuun asti ja siirtynyt ajastaan eläkeläisenä takaisin Kiovaan, kotikulmille. Selviö silloin, mutta ei enää. Ei enää pitkiin aikoihin. Nyt kotikulmat tarkoittivat Haminaa.

Suomalainen jalkapallo ei ollut muuttunut sentään Jorgen intohimoksi. Kiova päihitti sen yhä mennen tullen.

Jorge olisi ollut mielellään paikan päällä esimerkiksi silloin, kun Mestarien liigan loppuottelu pelattiin Kiovassa, koska se pelattiin juuri siellä, hänen lapsuutensa ja nuoruutensa kotikaupungissa. Hän näki ottelun kuitenkin korvauksena ja onneksi televisiosta kotisohvallaan yhdessä Marjon kanssa. He istuivat vieretysten kylki kyljessä kiinni koko koitoksen ajan. Marjo seurasi ottelua hiljaa ja miettien omiaan. Tai ehkä hän nautti ottelusta? Marjo tiesi, että hänen miehensä piti jalkapallosta ja että tämä oli ainoa urheilulaji, jota Jorge seurasi. Jorge oli hyvillään siitä, että Marjo soi hänelle tämän ilon. Heidän suhteessaan oli kirjoittamattomana tämä sopimus, että he saivat pitää ja nauttia kumpikin omasta tai omista harrastuksistaan ja mieltymyksistään. Ne eivät olleet mikään uhka kenellekään eikä mitään sellaista, joka olisi toiselta pois.

Heidän yhteiselämänsä oli tasapainossa. Heidän suhteensa toimi. Molemminpuolista rakkautta, kunnioitusta ja arvostusta. Hyväksyvää suhtautumista. Silti selvät pelisäännöt. Ehkä tärkeimpänä yksittäisenä seikkana Marjo teki miehelleen selväksi heti alkuun, että hän ei aikonut hankkia lapsia. Siinä kulki raja. Hänelle riitti ura. Niinpä sen tuli riittää myös Jorgelle. Jorge hyväksyi, että näin oli.

Jorge tarttui uudelleen kirjeeseen. Hän luki sen kokonaan läpi ja ymmärsi tärkeän ja olennaisen asian: Hän halusi mennä sinne kokoukseen, oli se mitä hyvänsä.


Aamulla Marjo nousi aamiaiselle yhtä aikaa Jorgen kanssa. Näin he tekivät usein, sillä aamut olivat heille kallisarvoista, yhteistä aikaa, enemmän kuin illat. Illat olivat toimittajan työn takia repaleisempia ja epäsäännöllisempiä. Niissä mellastivat ennaltalaskemattomat yllätykset, mutta aamut olivat onneksi heidän kahden.

Jorge odotti missä vaiheessa Marjo ottaisi kirjeen puheeksi?

Kun Marjon kahvikuppi oli vajentunut puolilleen, hän muisti asian. Jorge näki sen vaimonsa kasvoista. Niille nousi tietty ilme ja hän loi katseen mieheensä: ”Sait eilen kirjeen? Mitä jännää siinä oli?”

Sain”, Jorge vastasi. ”Kutsu kokoukseen Pariisiin.”

Marjo räpytti silmiään ennen seuraavaa kysymystä: ”Mihin kokoukseen?”

Lupiineja ja viiniä.”

Lupiineja ja viiniä?”  

Niiden rinnakkainviljelyä. Käsitin, että viininviljelijät tavoittelevat mahdollisimman suuressa mitassa luomuviljelyä.”

Ai”, Marjo vastasi. Hänen kuppinsa oli tyhjä. Hän nousi kaatamaan heille toiset kupilliset.

Jorge katsoi Marjon selkää, joka kapeni vyötäröllä ja leveni uudestaan lanteilla. Hän jäi kiinni siitä.

Marjo hymyili: ”Miltä näytti?”

Oikeat sanat. Se kävi Jorgen mielessä.

Hyvältä”, hän vastasi.

Valepukki.”

En koskaan.”

Milloin Jorge kuuli tästä kokouksesta?

Eilen. Siitä kirjeestä.”

Et ennen?”

En.”

Mikä kokous se on?”

Jorge kertoi, toisti saman, jonka oli sanonut jo äsken ja taustoitti sitä sopivasti: ”Kuoressa oli liput.”

Mitä?”

Lentoliput Helsingistä Pariisiin ja takaisin. Lauantaina meno ja sunnuntaina paluu.”

Joku, joka tiesi, että sä lähtisit sinne?”

Jorge oikaisi ja sanoi, että henkilö, joka lähetti kutsun ja liput, oli hänelle aivan tuntematon tai hän ei ainakaan muista sellaista nimeä.

Lentäen?” Marjo totesi uneliaasti.

Kyllä.”

Jorge odotti. Hän ei kyennyt ennustamaan mitä seuraavaksi?

Milloin?”

Ensi viikonloppuna.”

Jo ensi viikonloppuna?”

Lauantaina lähtö.”

Hyvä. Oikeastaan ihan hyvä. Sitten se on pois tieltä.”

Marjo katsoi kupin reunan yli miestään. Hän hymyili: ”Oletan, että sä olet menossa?”

Näin ajattelin.”

Marjon hymy syveni: ”Epäröit kuitenkin?”

En haluaisi jättää sua yksin.”

Älä nyt, mä olen iso tyttö. Taidan pitää hauskaa, kun saan tällaisen ennalta laskemattoman vapaaillan.”

Marjo ei irrottanut katsetta miehestään. Hän laski kätensä Jorgen kämmenselälle: ”Puhuin leikkiä. Pysyn kiltisti kotona ja vietän rauhallisen koti-illan itsekseni.”

Saat sä mennä jonnekin, jos haluat”, Jorge lupasi.

Marjo pudisti päätään: ”En mene. Ei tee mieli. Tiedätkö, mä olen aivan onnellinen näin. Mä olen onnellinen sun kanssasi.”

Ja mä sun kanssasi”, Jorge vastasi.

Marjo kurkotti pöydän yli. He suutelivat.


>>>jatkuu>>>


lauantai 13. kesäkuuta 2020

Terveisiä Taavetista

13.6.2020  




Olemme keskustelleet Taavetin K-kaupan sijainnista viimeisten kahdenkymmenenviiden vuoden ajalta. Toinen meistä muistelee, että K-kauppa on ollut koko ajan samassa rakennuksessa kuin nykyään ja toisen muistikuvassa K-kauppa on ollut välillä kirjakauppaa vastapäätä. Onko jompi kumpi oikeassa vai eikö kumpikaan?

Kuikat näkyivät taas, kun olimme aamu-uinnilla. Saimme kuulla eräältä uimarilta, että se on todennäköisesti sama pari, joka on nähty näillä vesillä myös aiempina kesinä.  



Kun poljimme takaisin rannalta, käki kukkui. Savun tuoksu kantautui vastaan ennen toria. Kalan savustaminen oli käynnissä ja torin kahvilakojujen pitäjät levittivät pöytiään ja tuolejaan. Lauantai ja keskiviikko ovat näemmä Taavetin torin vilkkaimmat päivät.


14.6.2020

Mitä kaikkea jää mainitsematta, kun aika kuluu. Katsoimme toissailtana kirjastosta lainaamani filmin Once upon a Time in Hollywood. Ensimmäisen kerran istuin television ääressä sen jälkeen, kun muutimme Taavettiin. Helena on katsonut telkkua jonkin verran, mutta hän piirtää samalla. Se on hänen tyylinsä.

Eilen katsoimme läppäriltä Yle areenan lähettämän Italian cup-ottelun, yhden osaottelun. Jalkapalloa vaihteeksi vajaan kolmen kuukauden tauon jälkeen. Elämä normalisoituu ja pallo pyörii.

Aiomme katsoa tänään uusiksi Once upon a Time in Hollywoodin. Ajankohdaksi sovitamme iltapäivän, ennen kuin aurinko kaartaa esiin talon päädyn yli ja alkaa paistaa olohuoneen ikkunaan ja rakennuksen sivuun ja parvekkeelle.

Parhaillaan on vasta aamuvarhainen. Sunnuntai. Läppärin kello on ajassa 8:19. Olemme tätä ennen juoneet puoli kuudelta teetä parvekkeella, nauttineet jugurttia sen kanssa, leivät ja olen kirjoittanut sivun verran Kaksi tiikerintaljaa -käsikirjoitusta – menossa sivulla 229. Varttia vaille seitsemän olimme polkemassa pyörillä rannalle, näimme pari autoa, yhden hiljaisen aamuvaeltajan – mieshenkilö – ja seuraavaksi uinti metsälammella, tunnelma kuin kesämökillä, paluu keskustaan ojanpenkkoja koristavien kukkien välistä, käki kukkui kaukana ja orava naksutti kuusen oksalla. 

 


Hämähäkki kiipesi dvd-levyn päälle oikomaan koipiaan. Se on kulttuurituliainen Afrikasta. Näimme sen kerran, kymmenen vuotta sitten näyteikkunassa Mannerheimintiellä Helsingissä. Helena totesi, että ”Ai, kun kiva.” Niinpä menin seuraavan kerran yksikseni varta vasten hämähäkkiostoksille, laitoin sen rasiaan, tein lahjapaketin ja annoin sen hänelle. Yllätys. 


15.6.2020

Aamulla kuunsirppi kuusen oksien lomasta pilkisti kun pyörää talutin ja maisemaa ihailin. 




16.6.2020

Aamu aamulta on helteisempää, kun pyöräilemme Ala-Kivijärven rantaan uimaan. Tyyni järvenselkä peilasi pilviä ja kalat puhkoivat veden pintaa.

Eilen laitoimme julki toisen osan Makeaa lupiinia -novellia. Se oli omasta mielestäni valmis aikaa sitten, yli vuosi takaperin, mutta kaksi hyvää lukijaa, jotka olivat tutustuneet siihen, halusivat molemmat, että jatkan tarinaa. Myönnyin yleisön pyynnöstä ja kirjoitin ja sepitin sitä toisen mokoman verran lisää. Alun perin tekstiä oli alle neljäkymmentä sivua, mutta toisessa vaiheessa sitä oli karttunut seitsemänkymmentä sivua. 




         Kuulemma se on nyt parempi. Tai näin sanoo toinen lukijaystävistäni, mutta toinen, makealupiinin viljelyyn oikeasti perehtynyt tiedemies, kaipaa yhä kunnon symposiumia aiheesta. Pelkään, että en pysty tyydyttämään vieläkään hänen toivettaan. Tekstillä on oma tahtonsa.

Siis vuosi sitten Makeaa lupiinia tyydytti minua ja pidin itse sitä valmiina. En kuitenkaan enää. Tuleeko ihminen kaiken aikaa kriittisemmäksi? Siltä vaikuttaa, sillä joudun tuuraamaan kustannustoimittajaa ja korjailen tätä uusinta versiota sitä mukaa kuin se ”menee painoon”. Onko se hauskaa? On. Kirjoittaminen on hauskaa. Kirjailijaoleminen? Siitä en tiedä mitään.



torstai 11. kesäkuuta 2020

Makeaa lupiinia(1)



 


MAKEAA LUPIINIA      

        


JORGE huomasi saaneensa postia. Iso, ruskea kirjekuori, jossa oli Pietarin leima, odotti keskellä keittiön pöytää. Marjo oli nostanut sen siihen näkyville ennen kuin lähti töihin. Hän ei ollut avannut kuorta. Marjo kunnioitti kirjesalaisuutta niin kuin kaikki kunnialliset ja tunnolliset suomalaiset. 

Ylitunnolliset, Jorge ajatteli. Ei ensimmäistä kertaa. 

Hän repäisi kuoren auki.

Siitä oli kahdeksan vuotta, kun hän jätti Pietarin, mutta nyt muistot palasivat hyökyen mieleen. Rajan takana, Suomessa, oli ollut tuolloin haussa tutkijan paikka Merentutkimuslaitoksella ja hän laittoi paperit vetämään, tuli valituksi ja erosi Karlovin Instituutista.

Hän lähti Instituutista asiallisesti, mutta se herätti silti pahennusta. Hän oli yksi Instituutin kantavia voimia ja ehti palvella siellä kokonaisen elämäniän. Hänestä ei olisi haluttu luopua.

Jorge meni naimisiin suomalaisen rakastettunsa, Marjon kanssa. He olisivat voineet perustaa kotinsa Venäjälle, se olisi ollut luonnollista, mutta Jorge asetti etusijalle sen, että hänen vaimonsa yhteydet lähisukulaisiin ja kotiseutuun säilyisivät. Ehkä ajatus juontui siitä, että Jorge oli joutunut lähtemään itse nuorena pois kotiseudultaan Kiovasta eikä hän ollut koskaan hyväksynyt täysin, että niin kävi.

He asettuivat Haminaan, historialliseen, pieneen ja uneliaaseen ympyräkaupunkiin. Siitä tuli heidän kotinsa.

Jorgella oli hyviä muistoja Karlovin Instituutista. Hän ei moittinut aikaansa siellä, mutta ei kieltänyt silti, että poti Instituutissa ollessaan jatkuvaa koti-ikävää. Naurettavaa, iso, aikuinen mies, joka oli tällainen herkkä nallekarhu.

Kaksikymmentä vuotta tutkimustoimintaa Instituutissa. Työ edistyi, siinä ei ollut vikaa, mutta vapaa-aikanaan Jorge suunnitteli enimmäkseen eläkkeelle jäämistä ja unelmoi siitä ajasta. Silloin hän palaisi Kiovaan, ehdottomasti.

Nämä suunnitelmat olivat olleet voimassa siihen asti, kunnes rakkaus astui kutsumatta ja yllättäen hänen elämäänsä, niin kuin rakkaus tekee yleensä ja monet Jorgesta ennen itsestäänselviltä tuntuneet ajatukset ja tavoitteet muuttuivat. Hän unohti kaukaiset eläkehaaveensa, päätti hakea töihin Suomeen ja muuttaa sinne, vaimonsa kotimaahan. He asuisivat jatkossa Suomessa, siellä olisi heidän kahden yhteinen koti, mutta kompromissina he kävisivät yhdessä lomilla Kiovassa.


Jorge jäi seisomaan aloilleen avoin kuori kädessä. Kannattiko hänen katsoa mitä siinä oli sisällä? Lähestyikö Karlovin Instituutti häntä täten ensimmäisen kerran kahdeksan vaiteliaan vuoden jälkeen? Jorge oli hämmästynyt. Hän ei tiennyt mitä odottaa? Mikä pyyntö kirjeessä oli? Halusiko Instituutin väki, että hän tulisi takaisin?

Yllätys. Kuoressa oli sisällä toinen kirje, suljettu, pienempi kirjekuori. Jorge katsoi tarkemmin alkuperäistä kuorta. Mitä tekstiä siinä oli päällä? Jälkitoimitus. Varsinaisessa kirjeessä oli kuoren päällä hänen nimensä, kauttaviiva ja Karlovin Instituutti, sen postiosoite ja kaupunkina Leningrad. Se oli väärin. Pietari siinä olisi pitänyt lukea. Hän oli saanut kirjeen Pietariin ja se oli käännetty sieltä hänen uuteen osoitteeseensa Haminaan. Toinen avaamista odottava kirjekuori. Sisäkkäisiä yllätyksiä kuin Maatuska-nukkeja.

Kirje oli postitettu Pariisista. Montmartre ja jotain. Se ei tullut siis Instituutilta. Huomionarvoista.

Jorge ei tuntenut ketään Ranskassa eikä Pariisissa. Ehkä silti joku tuttu? hän ajatteli. Kaukainen tai etäinen sellainen, joka oli muuttanut sinne kauas Euroopan ydinmaille ja lähetti nyt terveisiä. Lähettäjä oli joka tapauksessa kahdeksan vuotta myöhässä tai tämän tiedot olivat ainakin sen verran jäljessä.

Jorge katsoi lähettäjän nimen: E. Holopainen.

Hän veti tuolin pöydän alta ja istui alas. Sisällä asunnossa oli hiljaista. Kello raksutti seinällä. Sen kuuli. Ikkunasta näkyi Haminan keskustaa. Autoja liikkui harvakseltaan.

Jorginho. Sillä nimellä häntä kutsuttiin kouluaikana Kiovassa ja myöhemmin Karlovin Instituutissa. Vasta Marjo oli alkanut käyttää hänestä ristimänimeä, Jorgea. Hän oletti, että vierasperäinen Jorge-nimi oli lähtöisin joltain brasilialaiselta jalkapalloilijalta. Ehkä hänen äidillään oli ollut sen niminen nuoruuden rakastettu? Jorge ei tiennyt. Hän ei voisi kysyä sitä, sillä äiti oli kuollut vuosia sitten ja isä myös, ehkä. Kuollut hänelle. Isä oli mennyt maailman myötä ja äiti oli kasvattanut poikansa yksin. Lahjakas poika, joka sai stipendin, pääsi opiskelemaan yhteiskunnan tuella ja täytti häneen asetetut toiveet.

Jorge avasi kirjeen.

Päiväys oli reilun viikon vanha. Luonnollisesti. Se oli ymmärrettävää.

Hyvä Jorge, ystäväni.” Tuttavallinen toivotus ja aloitus. Kaksi arkkia, kirjoitettu koneella vain toiselle puolelle. Tai tulostettu.

Enemmän kuin varsinaista kirjettä Jorge mietti edelleen kuka ihmeen E. Holopainen? Kuka on tämä muka hänen hyvä ystävänsä? Hän ei muistanut ketään sen nimistä.

Kirjeessä E. Holopainen käsitteli makealupiinin viljelymahdollisuuksia viiniköynnösten rinnalla, maaperän parannukseksi: ”Koska viininviljely rasittaa ja köyhdyttää maaperää, Ranskassa on tutkittu viime vuosina mahdollisuutta päästä harjoittamaan ekologisesti kestävää viininviljelyä, luomuviljelyä sopivalla rinnakkainviljelyllä. Makealupiini on ollut esillä yhtenä mielenkiintoisena vaihtoehtona.”

Jorge luki katkelman sieltä ja täältä. Hän harppoi, haki asian rivien välistä ja sivuutti harhauttavat korulauseet.

Lähetän sinulle kaksi lentolippua, varauksena, edestakaiset matkat Helsingistä Pariisiin ja takaisin. Huomaat, että meillä on merkittäviä sponsoreita. Vahvistus on tehtävä viimeistään kaksi vuorokautta ennen lennon lähtöä. Ohessa sähköposti sitä varten. Liitän myös oman sähköpostiosoitteeni tähän mukaan. Tulen vastaan, jos, niin kuin kovasti toivon ja toivomme, olet tulossa ja pääset tulemaan. Ilmoittanet.

Helsinki oli hätäratkaisu. Aika meni ikävä kyllä täpärälle, mutta toivottavasti saat matkan järjestymään. Anteeksi, että tämä yhteydenotto on näin myöhässä. Toivottavasti näemme kuitenkin, pitkästä aikaa, tällä kertaa kaukana kotimaasta alan symposiumin merkeissä. Työskentelen nykyään viiniagentuurissa. Parhain ja odottavin terveisin E. Holopainen.”

Symposiumin päivämäärä oli alla. Neljä päivää lähtöön. Se osui viikonloppuun. Hyvä. Hänen ei tarvitsisi puhua töissä mitään, jos hän menisi sinne.

Jälkikirjoituksena oli täsmennys, että koska allekirjoittanut ei ollut selvillä Jorgen nykyisestä elämäntilanteesta, hän laittoi varmuuden vuoksi kahdet matkaliput. Jorge oli luonnollisesti tervetullut avecin kanssa, jos hän niin halusi, mutta pääasia oli, että hän pääsisi itse osallistumaan tilaisuuteen.

Toisena jälkikirjoituksena ja lisäyksenä oli, että allekirjoittanut tiesi Jorgen olevan nykyään yksi harvoja, ellei ainoa elossa oleva, tunnettu akateeminen tutkija, jolla on ainutlaatuista tietoa ja mittavaa perehtyneisyyttä makealupiinista, sen viljelemisestä ja hyödyntämisestä muun muassa rehuna ja maanparannusaineena. Siinä mielessä hänen, Jorgen, osallistuminen alan kokoukseen olisi erityisen toivottavaa ja suotavaa.

Toistoa. Inttää, Jorge ajatteli.

Uudelleen lämpimin terveisin E. Holopainen.”

Kirjearkit lepäsivät pöydällä hänen edessään. Hän katsoi ulos ikkunasta taivaan kaikkeuden pilviä. Hänen katseensa ei hakeutunut tällä erää maisemaan, taloihin eikä katunäkymään, vaan hän näki taivaan pilvineen. Hänen katseensa kurkotti jonnekin luotaamattomiin avaruuksiin. Sinne missä kaikki päätökset tehdään.

Marjo ei lähde Pariisiin. Siitä ei tule mitään. Se oli ensimmäinen ja välitön ajatus. Ensimmäinen artikla. Kysymättäkin selvä, kuolleena syntynyt, maho kuvitelma.

Marjo vastusti lentämistä. Hän kieltäytyi jyrkästi kaikesta lentämisestä. Hän ei osallistunut suoranaisiin mielenosoituksiin, joissa vastustettiin lentoliikennettä, mutta teki näin vain rakkaudesta aviomieheensä. Marjo pelkäsi, että aiheuttaisi osallistumisellaan turhia hankaluuksia miehelleen tämän työpaikalla ja työyhteisössä. Mutta sisimmässään Marjo oli se, joka seisoi ensimmäisenä valmiina barrikaadeilla ja jäi viimeisenä paikalle vaatimaan, että lentäminen on lopetettava ja että sellainen elämänmuoto on julistettava vahingollisena tykkänään pannaan.

Marjo oli ehdoton tässä asiassa. Jorgen oli turha toivoa hänen lähtevän itselleen seuraksi Pariisiin viinikokoukseen. Marjo ja lentokone eivät sopineet yhteen.

Viinikokous? Painottuiko kokous viiniin vai oliko pääasiana lupiinit ja niiden viljely, viljelyn ongelmakohdat ja edistäminen, hyödyt kontra haitat? Tämä ei selvinnyt pöydällä olevasta kirjeestä.

Antaisiko Marjon lukea sen? Tietenkin. Miksi hän sitten edes mietti sitä?

Jorge hämmästyi omia ajatuksiaan.

Marjo kieltäytyisi kutsusta ja mahdollisuudesta. Jorge ei epäillyt sitä. Mutta kieltäisikö Marjo myös häntä lähtemästä? Tähän asti he olivat kunnioittaneet kaikessa toistensa itsemääräämisoikeutta, mutta tulisiko tässä kohtaa poikkeus?

Kuinka hyvin hän tunsi Marjon?

Joka tapauksessa tarvittiin näemmä kahdeksan vuoden yhteiselon aika ennen kuin tällainen kysymys ja epäily saattoi edes viritä.

Voisiko hän lähteä reissulle ilman, että kertoisi siitä Marjolle?

Vielä hurjempi ajatus.

Jorge kuuli mielessään Marjon kysyvän, ääni ihmetystä täynnä, mitä tekemistä hänen aviomiehellään oli viinin ja viininviljelyn kanssa? Mistä alkaen mies oli laajentanut kiinnostuksena kohdistumaan myös viiniin? Miksi juuri viiniin?

Marjo on terävä ja älykäs. Hän huomauttaisi, että vaikka Jorge tiesi lupiinin ja siitä kutakuinkin kaiken tarpeellisen ja kuviteltavissa olevan ja hallitsi tieteellisesti tutkitun ja kerätyn aineiston lupiineista etu- ja takaperin, viinistä, viiniköynnöksistä ja jalosta viininviljelystä hän ei tiennyt mitään.


>>>jatkuu>>>         


tiistai 9. kesäkuuta 2020

Terveisiä Taavetista

9.6.2020

Vieras, joka tulee paikkakunnalle, näkee Taavetista vain Linnalantien, ajaa sitä pitkin – kuvitelmissani tulossa lännen puolelta – ohi Linnoituksen vallien, kunnantalon ja urheilukentän, muutaman kerrostalon, kauppojen tien kahtapuolen, joitain omakotitaloja ja rivitaloja tulee vielä vastaan, kuski vilkaisee sivulle ja toteaa, että mäntyjen välissä pilkottaa lisää rivitalojen tiiliseiniä, mutta vieras ei usko eikä arvaa, että rakennuksia on kymmenittäin ja että vallien päällä on lisää, myös kerrostaloja ja että Taavetin taajama jatkuu Linnalantien eteläpuolelle, jossa on näkösällä vanhaa Taavettia oman aikansa arkkitehtuurina. Taavetti on enemmän kuin yksi vilkaisu. 



Vaikka olemme asuneet aiemmin Urolla, Taavetin tuntumassa ja Taavetin keskusta oli siltä osin ennestään tuttu, se ylläti silti. Uusia rivitaloja on rakennettu viime vuosina urakalla harjulle mäntyjen keskelle. Uusi asuinalue valtaa alaa, vanhat hylätyt rakennukset korvautuvat uusilla ja olemassaolevat tontit täyttyvät. Se kertoo toimeliaisuudesta ja vireydestä, alueen elinvoimaisuudesta.

10.6.2020



Pilvinen aamu kääntyi kesän lämmöksi. Kävelimme kauppareissulla Taavetin hautausmaalle. Siellä aisti muurien takana rauhan, kun taas toisella puolen, harvan mäntyrivistön takana kiirehti kuutostien levoton arkipäiväliikenne. Päivänkakkarat kukkivat maantienpenkalla.


Kun lähdimme uudelleen liikkeelle, torille, piti vaihtaa shortsit ja sandaalit. Olimme ulkona syömässä. Gourmeeta.

Iltapäivällä kiersimme pururadan kautta, kun etsimme maston paikkaa. Linkkimasto on osa parvekemaisemaamme. Pari päivää sitten luonto taikoi sen pois usvaan.

11.6.2020

Aamu-uinnilla Ala-Kivijärven Sorosenselän rannassa. Pilviä. Polkupyöränkumit suhisevat asvaltilla. Jokin ratisee ketjuissa.

Kirjoitin eteenpäin käsikirjoitusta Kaksi tiikerintaljaa. Se on sivulla 224. Joycen Finnegans Wake on sivulla 280. Etsin yhä sen kadonnutta juonta? Miksi kirjailija on kirjoittanut kirjan? Luulen, että pitää olla älykkäämpi lukija oivaltaakseen asian.

Julkaisen kohta nämä mietteeni jatkona päiväkirjaan Terveisiä Taavetista. Sen lisäksi aloitan uutena blogitekstinä kesäjatkokertomuksen. Sen nimi on Makeaa lupiinia, novelli, josta kirjoitin yhden version pari vuotta sitten, vuosi sitten toisen ja nyt muokkaan sitä blogia varten. Huomaan, että tällainen julkaisematon tarina elää ja muuttaa muotoa. Ehkä se on vain hyväksi.

12.6.2020

Koulutiellä on hevoskastanja. Huomasimme sen eilen iltapäivällä, kun kävelimme siitä Patoaltaalle. Niin, virallinen nimi taitaa olla Palolampi.



Illalla, kun aurinko oli jo laskenut, näimme rusakon tien toisella puolella. Se istui hiekalle ja rapsutti takajalalla korvaansa ja nuuski perään koipeaan. Seuraavaksi se siirtyi leikatulle nurmikentälle ja valikoi ilmeisesti voikukan lehtiä puputettavaksi.

Tämän aamun luontoretkellä näimme räkättirastaita, kuulimme lintujen konserttia notkelmassa ennen uimarantaa ja viimein kuikan Sorosenselällä. Se oli vaihteeksi kauempana, sukelsi välillä ja nousi taas pintaan.



sunnuntai 7. kesäkuuta 2020

Isien maa

Galleria Contempon kirjoituskilpailussa, kaksi vuotta sitten, piti kirjoittaa Janne Jääskeläisen esillä olevan maalauksen pohjalta lyhyt tarina. Isien maa sai kunniamaininnan



ISIEN MAA


Pakolaisilla oli nuori munkki oppaanaan vaikeakulkuisella, jyrkällä polulla, jota pitkin he nousivat aamun harmaudessa vuoren harjanteelle. He olivat jättäneet taakseen isiensä maan ja kulkivat nyt tietään väsyneinä, apeina, raskain mielin ja askelin. He olivat pelastaneet vain henkensä, kalleimman aarteensa. Ilman kantamuksia, karkeat, ruskeat viitat harteilla ainoana suojanaan he kulkivat jonossa hiljaisena, murheellisena saattueena ja ohittivat matkallaan kaatuneitten, muinaisten hautakivien lailla muotoonsa rapautuneita basalttipaasia. Eloton, kivinen maa levittäytyi samanlaisena, loputtomana kivirakkana kaikkialla heidän ympärillään. Lohduton, kuiva ylätasanko, jolla vain kotkat saalistivat korkeudestaan. Se oli heitä vastassa. Se odotti heitä edessäpäin.

Parempi olisi ollut jäädä ja kuolla, masentuneimmat heistä ajattelivat katkerina. He olivat kylän viimeiset nuoret miehet ja joukossa oli vain muutama nainen, ainoat selvinneet. Heidän matkassaan ei ollut vanhuksia hidastamassa kulkua eikä sylilapsia kannettavana. He olivat jättäneet kaiken sellaisen lopullisesti taakseen niin kuin kaiken muunkin entisen. Menneisyys, kaikki mitä se sisälsi, oli otettu heiltä pois. Heidät oli leikattu irti siitä ja heitetty turvattomina outoon, uuteen maailmaan, jota he vartoivat aroin, pelokkain silmänluonnein.

Taivas pysyi tasaisen harmaana heidän yllään. Viimeiset pystyyn kuolleet puut jäivät kauas vuoren alatasanteille ojentelemaan koukeroisia oksiaan kuin ne olisivat haamuja, jotka itkivät heidän jälkeensä. Kivi maan pinnassa vaikersi heidän paljaiden jalkojensa alla. Kohta se polttaisi kylmänä tai hohkaisi kuumana. Ajatukset kurkottivat eteenpäin toivoa vailla. Kohta tuuli nousisi ja alkaisi riepotella heidän viittojaan ja panisi ne lepattamaan kuin pahojen henkien säikäyttämät sielut.

Vuoren harjanteella heidän oppaansa, munkki väistyi sivuun ja he pysähtyivät.

Mitä nyt?”, munkin takana kulkenut parrakas nuorukainen kysyi.

Tähän asti”, munkki vastasi. ”Tästä eteenpäin teidän joukkonne on omillaan.”

Hän erkaantui muitten seasta ja siirtyi vanhan luostarin ikiaikaisille, puunuijin ja taltoin tasoitetuille luonnonkiviportaille.

Siunaan teidän kulkunne ja rukoilen puolestanne”, munkki toivotti. ”Kohtalon huomaan. Olkoon onni kanssanne.”

Parrakas nuorukainen katsoi munkkia surullisena ja pahoilla mielin. Munkki aikoi jäädä tänne. Koko heidän yhteisönsä jäisi.

Hetkeksi munkki loi katseensa alas laaksoon, yli isien maan. Joki kimalsi uomassaan hopeisena. Aamun harmaassa autereessa nousi savua sieltä, missä kylä sijaitsi, sen monet rakennukset, kaikki arvokas, kallis ja rakas maailmassa. Munkki tiesi ja he kaikki tiesivät, että savu ei noussut liesistä, se ei ujunut ilmaan savupiippujen nokeentuneista piipuista, vaan se oli tuhon tuli, jonka nimi oli vaino ja hävityksen kauhistus.

Munkki”, parrakas nuorukainen puhutteli uudelleen pyhää miestä. ”Minulla on pyyntö, joka tulee meidän kaikkien raukkojen pakolaisten sydämistä: Ole luonamme. Ole oppaanamme vielä tämän vihamielisen maaston yli. Ole mukanamme taivaanrantaan saakka.”

Hyvä veli”, munkki vastasi. ”Minun sydämeni on tukenanne. Minun rukoukseni kantavat teitä kunhan uskotte horjumatta kaitselmukseen sisimmässänne.”

Parrakas nuorukainen kiitti munkkia hänen sanoistaan ja teoistaan, mutta vetosi häneen yhtä kaikki: ”Munkki. Olemme kiitollisia, että autoit ja opastit meitä vaarallisella taipaleella. Tovoisimme silti, että tulisitte koko luostarikunta mukanamme pois näiltä vaarallisilta ja turvattomilta seuduilta.”

Hyvät ystävät”, munkki kohdisti sanansa heille kaikille yhteisesti. ”Turvaton on hän, jonka sisin vapisee pelossa. Me kaikkivaltiaan palvelijat olemme suojassa kaikkialla ja kaikelta pahalta. Me katsomme kauemmas. Me katsomme ohi pienten, hetkellisten vaikeuksien ja vaivojen ja avaamme sydämemme suuremmalle valolle, onnelle ja yhtenäisyydelle.”

Sen sanottuaan munkki siunasi vaeltajat toistamiseen ja painoi päänsä rukoukseen heidän puolestaan.

Pakolaiset katsoivat toisiaan, osa yhä munkkia. He olivat ravisuttavan epätietoisuuden ja epävarmuuden tilassa. He tarvitsivat ja kaipasivat johtajaa joukolleen tänä tärkeänä ja vaikeana hetkenä. He olivat juuri nyt kuin lauma ilman kellokasta, joka on hajaantunut vuoren rinteelle. Lopullisen hajaannuksen esti toistaiseksi vain sitä vahvemmat pelko ja arkuus. Ne olivat viimeiset ja ainoat kiinnikkeet, jotka sitoivat heidät yhteen.

He odottivat, jokainen vavisten hillittömästi kuin teuraaksi tuotu vuona kuolemanpelossa. Oliko tämä aamu viimeinen? Näkisivätkö he enää aamun sarastusta? Olisiko se onni viety heiltä? Toivottomina heidän katseensa kääntyivät isien maille. He kuolisivat se maisema viimeisenä silmissään. He rukoilivat menneisyyden henkiä ja aikoja palaamaan ja muuttamaan kaiken.

Olkaa levolliset”, munkki sanoi. Hänen äänensä erottui tyynenä vuoriston kuulaassa ilmassa. ”Ihmiselle on kaikki annettu mitä hän tarvitsee. Ei enempää eikä vähempää.”