>>>jatkuu>>>
TÖISSÄ Jorge kertoi pomolleen, että oli menossa viikonloppuna pikaisesti käymään Pariisissa.
”Muuten vain?” pomo kysyi. Lievästi kiinnostuneena.
”Lupiininviljelijöiden kokoukseen.”
”Vai sellaiseen.”
Jo mielenkiintonsa menettäneenä.
Kahvitunnilla Jorge mainitsi asian ohimennen omalle työtiimilleen. Heitä istui viisi henkeä pöydän ympärillä. Tavallinen kahvitauko. Tavallista jutustelua. Arkisia asioita.
”Voi että”, huokaisi nuori, hoikka laboratorioharjoittelija, Piritta, joka oli ollut puoli vuotta Merentutkimuslaitoksessa töissä. Hän katsoi Jorgea ihaillen tai kadehtien. Jorge ei tiennyt kumpaa enemmän?
”Mä olen aina toivonut pääseväni Pariisiin. Enemmän kuin mitään muuta.”
Ylisanoja, Jorge ajatteli. Hän katsoi alas pöydän pintaa ja kahvikuppiaan. Hänen povitaskussaan oli kahdet lentoliput Helsingistä Pariisiin ja takaisin. Jotenkin hän tuli nyt erityisen tietoiseksi niistä. Hän ajatteli, että tietäisitpä vain, mutta varoi samalla vilkaisemasta Pirittaan.
Vanhempi tutkija, Saara, jonka kanssa Jorge teki päivittäin töitä yhdessä, alkoi tarinoida, että hän on päässyt viettämään yhden kivan, ikimuistoisen kaupunkiloman Pariisissa. Hieno reissu. Hän kertoi missä kaikkialla kannattaa käydä siellä.
”Luulen, että käyn vain siellä lupiininviljelijöiden kokouksessa. En missään muualla”, Jorge täsmensi. ”Lauantaina meno ja sunnuntaina paluu.”
”Älä nyt. Kai sä otat kaiken irti siitä reissusta?”
Saara katsoi häntä.
Minkä kaiken? Jorge ajatteli. Hän tunsi ja oli tuntenut oikeastaan koko ajan olevansa outo tyyppi tässä seurassa. Erilainen kummajainen. Häntä kiinnostivat ja innostivat erilaiset asiat kuin näitä hänen työtovereitaan.
”Et saanut sattumalta kaksia lippuja?” Saara kysyi yllättäen.
”Miten niin?”
Jorge nosti katseensa. Hän kohtasi Saaran tietävän ilmeen: ”Sä olet sen näköinen, että sulla on ylimääräiset liput piilossa. Älä yritä huijata mua.”
”Tuota”, Jorge epäröi. Hän ei halunnut valehdella. Hän ei ollut valehdellut aamulla Marjolle. Hän oli puhunut lipuista monikossa ja jos Marjo olisi kysynyt häneltä oliko hänellä liput myös seuralaista varten, hän olisi vastannut myöntävästi.
Olisiko?
”Jäit kiinni”, Saara sanoi. ”Anna ne toiset liput Piritalle. Tai ota Piritta mukaasi. Ne ovat varmaan rinnakkaiset istuinpaikat koneessa. Näytä.”
Jorge veti kuuliaisesti liput taskustaan ja Saara alkoi tutkia niitä.
”Lähteekö vaimo mukaan?” hän kysyi ja vilkaisi samalla Jorgea.
En tiedä, Jorge aikoi vastata. Hän jätti sen kuitenkin sanomatta. Hän ei sanonut mitään, ei myöntänyt eikä kieltänyt.
”Ei lähde?” Saara tivasi.
”Ei.”
”Muita kiireitä?”
”Sinne päin.”
”Niinhän niitä tuppaa olemaan.”
Saara ojensi liput takaisin Jorgelle.
”Miten sanotaan?” hän kysyi.
Suomalainen sanonta, Jorge tiesi. Hän oli kuullut sen ennen erinäisissä yhteyksissä, mutta ei tiennyt, mitä sillä tarkoitettiin milloinkin?
”Ai, miten?” Jorge kysyi. Hän katsoi Saaraa silmiin.
”Sun kuuluu sanoa Piritalle, että jos haluat toteuttaa unelmasi ja lähteä viikonlopuksi Pariisiin, se onnistuu. Tässä on lentoliput, ole hyvä. Teet ihmisen ikionnelliseksi.”
Jorge veti henkeä. Miten tämä näin meni? Missä välissä?
”Sä menet sinne haistelemaan lupiineja ja Piritta pääsee viettämään samaan aikaan unohtumattoman päivän ja illan Pariisissa”, Saara selitti. ”Ajattele. Eikö ole hienoa? Kaikki ovat onnellisia.”
”Niin kai”, Jorge sanoi innostumatta. ”Tämä tuli niin äkkiä.”
”Niinkö?”
Saaran ääni ja ilme oli huvittunut. Jorge huomasi, että kaikki koko hankkeessa tuntui huvittavan Saaraa. Hän ei nähnyt siinä varmaan mitään huonoa, sopimatonta tai väärää?
”Lähteekö rakastajattaresi sinne sun kanssasi?”
Jorge ei vastannut. Kaikkiin typeriin kysymyksiin ei kannattanut eikä tarvinnut vastata.
Hän pudisti päätään, ei millekään.
”Toiset liput jää käyttämättä, jos ei joku lähde sun matkaan?” Saara jatkoi.
Jorge ymmärsi, että Saara odotti häneltä yhä vastausta, mutta hän ei tiennyt mitä olisi sanonut?
”Miten on?” Saara peräsi.
Jorge selitti asiaa ja asian vierestä. Hän huomautti, että nämä liput ovat, niin kuin näkyy, pelkät lentoliput ja että hänellä ei ole tietoa esimerkiksi mistään hotellista tai missä on tarkoitus yöpyä. Hän ei ollut perillä siitä puolesta.
”Erikoista”, Saara hymähti. ”Lähdet noin vain sokkona?”
”En aivan”, Jorge kiisti. Hänet on kutsuttu. Tietty nimeltä mainittu henkilö, E. Holopainen, on kutsunut hänet ja hän oletti ja piti selvänä ja annettuna, että tämä herra Holopainen on huolehtinut myös yöpymisestä ja kaikesta muusta vierailuun ja kutsuun liittyvästä. Kuinka voisi olla muuten? Hänen, Jorgen on tarkoitus vain luennoida, lentää Pariisiin, pitää luentonsa ja mitä sen jälkeen on mahdollisesti ohjelmassa, yöpyminen tietenkin jossain ja seuraavana päivänä lento takaisin Helsinkiin.
”Eli sinua ei haittaa millään tavalla, jos vaikka Piritta lähtee pitämään sulle seuraa lennon ajaksi ja muuten menette eri teitä?”
”Niinkö sinusta”, Jorge vastasi, vaikka hän ei ollut samaa mieltä. Hänet oli väsytetty.
”Hyvä”, Saara sanoi. ”Mä tiesin, että sä olet reilu ja kunnon mies.”
Vajaa tunti myöhemmin, kun Saara ja Jorge olivat molemmat omilla tietokoneillaan, Piritta tuli heidän vastakkaisten pöytiensä viereen. Jorge näki heti nuoren naisen päältä, että tämä tuli perumaan sen löyhän matkasuunnitelman, joka oli puoliksi päätetty tai jäänyt päättämättä edellisellä kahvitunnilla.
Hienoa, Jorge ajatteli.
”Tulin vain ilmoittamaan, että siitä ei taida tulla mitään”, Piritta sanoi silmät surullisina. ”Kiitos kuitenkin.”
”Ei mitään”, Jorge vastasi. ”Ei haittaa.”
Hän yritti pitää ilmeensä mahdollisimman neutraalina, vaikka tunsi sisimmässään silkkaa huojennusta.
Saara, joka istui siinä vieressä ja kuuli tietenkin heidän puheensa, puuttui toistamiseen asiaan: ”Soititko ja kysyit kullalta luvan etkä saanut?”
”En”, Piritta vastasi kipakasti. Hymyttömänä. Hänen ei tarvinnut kysyä keltään lupaa, koska hän oli sattumoisin vapaa nainen.
Se ei pysäyttänyt Saaraa.
”Ahaa. Sulla ei ole rahaa”, hän arvasi.
”Nero”, Piritta vastasi kuivasti.
Siinä vaiheessa Jorge alkoi aavistella, että oli huokaissut helpotuksesta liian aikaisin.
”Kai sä lainaat työtoverille sen verran, että tämä pääsee mukaan?” Saara kääntyi Jorgen puoleen.
”Minä?” Jorge älähti.
Miksi minä? Mikset sinä riennä apuun? Hän katsoi vuorotellen kumpaakin naiskollegaansa.
”Kehuinko sua liian aikaisin hyväksi mieheksi?” Saara kysyi.
”En pidä itseäni minään erityisen hyvänä”, Jorge vastasi.
”Sovitaan, että Piritta lähtee”, Saara esitti. Hänestä näki ja kuuli, että hän oli päättänyt asian, päättänyt sen kaikkien puolesta ja kaikesta huolimatta ja että hän pysyisi päätöksessään, vaikka tulisi mikä.
”Jos ei Jorge ole tarpeeksi varoissaan, että voi antaa sulle tippiä, mä panen tuulemaan ja kerään täällä töissä kolehdin.”
Jorge huokaisi: ”Ei tarvitse.”
”Näetkö, noin helppoa se on”, Saara hymähti.
Jorge ei tiennyt kummalle hän osoitti sanansa?
”Sinuna mä olisin innoissani”, Saara virnisti leveästi. Tällä kertaa hän katsoi suoraan Jorgeen ja kohdisti sanansa tälle. Jorge ei ollut mielissään. Hän ei pitänyt siitä, että Saara puuttui asiaan. Hän ei pitänyt yhtään enempää vanhan rouvan merkitsevästä ilmeestäkään.
Sinä et ole minä, hän ajatteli. Hän laski katseensa takaisin tietokoneen näppäimistölle. Hänen pitäisi ottaa asia uudelleen puheeksi kotona Marjon kanssa. Mitä hän selittäisi tälle? Totuudenko?
”Anteeksi, mä en halua tyrkyttää itseäni mitenkään mukaan, jos se on vastenmielistä”, Piritta huomautti, mutta Saara ei hyväksynyt niin typerää vastaväitettä: ”Sinä lähdet Pariisiin tuulettumaan. Se on sovittu. Helvetti, jo on kumma, liput on valmiina ja kaikki. Ei muuta kuin menoksi.”
Marjo oli lähtenyt jo töihin, kun Jorge ehti illalla kotiin.
Jorge avasi tietokoneen, meni saamaansa sähköpostiosoitteeseen ja vahvisti, että molemmat lentoliput tulivat käyttöön. Vahvistus hyväksytty. Hän lähetti tiedon asiasta myös E. Holopaisen sähköpostiin. Siihen tuli palautteena OK ja naurava hymiö.
Jorge tutki hetken aikaa vanhoja, eri yhteyksissä pitämiään esitelmiä ja luentoja. Niitä ei tarvinnut päivittää. Asia ja tilanne oli entisellään. Lupiinien viljely ei ollut suosiossa. Sitä vierastettiin yhä. Uusia kokeilijoita rekisteröitiin, mutta samaan aikaan aiemmat lopettivat ja palasivat viljelemään helpompia kasveja. Työnsarkaa riitti.
Marjolla vei tyypillisen myöhään. Hän ei jaksanut nousta seuraavana päivänä aamiaiselle samaan aikaan kuin Jorge, joten Jorgen ennakoima keskustelu jäi käymättä.
Aamupäivällä töissä Piritta kysyi käytännön seikkana millä kyydillä Jorge oli menossa Helsinki-Vantaan lentoasemalle? Bussilla? Omalla autolla? Piritta asui Kotkassa. Jorge tiesi sen, vaikka ei tarkkaa osoitetta.
”En ole päättänyt vielä”, Jorge vastasi.
Oikeastaan hän oli kuvitellut kaiken aikaa, että menisi bussilla, mutta älysi vasta nyt, että heitä on kaksi menossa samaan suuntaan. Se puolsi vaihtoehtoa, että he lähtisivät yhdessä omalla autolla. Mikä tarkoitti puolestaan, että Jorgen pitäisi kysyä sitä Marjolta, sillä heillä oli vain yksi auto. He olivat luulleet aina, että yksi auto riittäisi heidän kahden aikuisen taloudessaan.
”Bussilla”, Jorge sanoi kuitenkin.
”Päätit sen nyt?” Piritta tajusi.
”Kyllä. Oletan, että Marjo vie auton.”
”Aivan. Sitä vain, että tiedän hankkia bussilipun.”
Jorge laittoi tekstiviestin vaimolleen ja kysyi siinä, että hän menee kai bussilla lentoasemalle?
Marjo soitti takaisin: ”Kuule. Mä suunnittelin, että lähden viemään sut autolla lentokentälle. Sopiiko?”
Sopiiko? toistui Jorgen päässä.
”Sopii. Totta kai.”
Marjo kertoi, että hän on ilmoittanut töissä pitävänsä tulevana perjantaina etätyöpäivän, joten hän on riittävän virkeä ajamaan lauantaina varhain mennen tullen Helsinkiin ja takaisin.
”Käyt samalla ostoksilla?” Jorge arvasi.
”Sä luet mua liian helpolla. Hyvää työpäivää. En häiritse sua kauempaa.”
Ennen kuin Jorge ehti kertoa enempää tai päättää kertoa, että Piritta pitäisi koukata mukaan Kotkasta, Marjo oli katkaissut puhelun.
Jorge nousi ja käveli laboratorion puolelle.
Piritta kohotti kysyvänä katseensa.
”Joko varasit bussilipun?”
”En. En ehtinyt vielä.”
Jorge nyökkäsi: ”Älä varaa. Menemme sittenkin meidän autolla.”
Tämä on aikamoista säätämistä, hän ajatteli. Hän ei alkanut kuitenkaan selittää erikseen, että Marjo on kuskina.
”Selvä. Käy”, Piritta vastasi. ”Mä ajattelin, että se on varmaan yksinkertaisinta.”
”Olet oikeassa”, Jorge myönsi.
”Sä haet mut Kotkasta?”
”Me haemme.”
>>>jatkuu>>>
