Galleria Contempon kirjoituskilpailussa, kaksi vuotta sitten, piti kirjoittaa Janne Jääskeläisen esillä olevan maalauksen pohjalta lyhyt tarina. Isien maa sai kunniamaininnan
Pakolaisilla oli nuori munkki oppaanaan vaikeakulkuisella, jyrkällä polulla, jota pitkin he nousivat aamun harmaudessa vuoren harjanteelle. He olivat jättäneet taakseen isiensä maan ja kulkivat nyt tietään väsyneinä, apeina, raskain mielin ja askelin. He olivat pelastaneet vain henkensä, kalleimman aarteensa. Ilman kantamuksia, karkeat, ruskeat viitat harteilla ainoana suojanaan he kulkivat jonossa hiljaisena, murheellisena saattueena ja ohittivat matkallaan kaatuneitten, muinaisten hautakivien lailla muotoonsa rapautuneita basalttipaasia. Eloton, kivinen maa levittäytyi samanlaisena, loputtomana kivirakkana kaikkialla heidän ympärillään. Lohduton, kuiva ylätasanko, jolla vain kotkat saalistivat korkeudestaan. Se oli heitä vastassa. Se odotti heitä edessäpäin.
Parempi olisi ollut jäädä ja kuolla, masentuneimmat heistä ajattelivat katkerina. He olivat kylän viimeiset nuoret miehet ja joukossa oli vain muutama nainen, ainoat selvinneet. Heidän matkassaan ei ollut vanhuksia hidastamassa kulkua eikä sylilapsia kannettavana. He olivat jättäneet kaiken sellaisen lopullisesti taakseen niin kuin kaiken muunkin entisen. Menneisyys, kaikki mitä se sisälsi, oli otettu heiltä pois. Heidät oli leikattu irti siitä ja heitetty turvattomina outoon, uuteen maailmaan, jota he vartoivat aroin, pelokkain silmänluonnein.
Taivas pysyi tasaisen harmaana heidän yllään. Viimeiset pystyyn kuolleet puut jäivät kauas vuoren alatasanteille ojentelemaan koukeroisia oksiaan kuin ne olisivat haamuja, jotka itkivät heidän jälkeensä. Kivi maan pinnassa vaikersi heidän paljaiden jalkojensa alla. Kohta se polttaisi kylmänä tai hohkaisi kuumana. Ajatukset kurkottivat eteenpäin toivoa vailla. Kohta tuuli nousisi ja alkaisi riepotella heidän viittojaan ja panisi ne lepattamaan kuin pahojen henkien säikäyttämät sielut.
Vuoren harjanteella heidän oppaansa, munkki väistyi sivuun ja he pysähtyivät.
”Mitä nyt?”, munkin takana kulkenut parrakas nuorukainen kysyi.
”Tähän asti”, munkki vastasi. ”Tästä eteenpäin teidän joukkonne on omillaan.”
Hän erkaantui muitten seasta ja siirtyi vanhan luostarin ikiaikaisille, puunuijin ja taltoin tasoitetuille luonnonkiviportaille.
”Siunaan teidän kulkunne ja rukoilen puolestanne”, munkki toivotti. ”Kohtalon huomaan. Olkoon onni kanssanne.”
Parrakas nuorukainen katsoi munkkia surullisena ja pahoilla mielin. Munkki aikoi jäädä tänne. Koko heidän yhteisönsä jäisi.
Hetkeksi munkki loi katseensa alas laaksoon, yli isien maan. Joki kimalsi uomassaan hopeisena. Aamun harmaassa autereessa nousi savua sieltä, missä kylä sijaitsi, sen monet rakennukset, kaikki arvokas, kallis ja rakas maailmassa. Munkki tiesi ja he kaikki tiesivät, että savu ei noussut liesistä, se ei ujunut ilmaan savupiippujen nokeentuneista piipuista, vaan se oli tuhon tuli, jonka nimi oli vaino ja hävityksen kauhistus.
”Munkki”, parrakas nuorukainen puhutteli uudelleen pyhää miestä. ”Minulla on pyyntö, joka tulee meidän kaikkien raukkojen pakolaisten sydämistä: Ole luonamme. Ole oppaanamme vielä tämän vihamielisen maaston yli. Ole mukanamme taivaanrantaan saakka.”
”Hyvä veli”, munkki vastasi. ”Minun sydämeni on tukenanne. Minun rukoukseni kantavat teitä kunhan uskotte horjumatta kaitselmukseen sisimmässänne.”
Parrakas nuorukainen kiitti munkkia hänen sanoistaan ja teoistaan, mutta vetosi häneen yhtä kaikki: ”Munkki. Olemme kiitollisia, että autoit ja opastit meitä vaarallisella taipaleella. Tovoisimme silti, että tulisitte koko luostarikunta mukanamme pois näiltä vaarallisilta ja turvattomilta seuduilta.”
”Hyvät ystävät”, munkki kohdisti sanansa heille kaikille yhteisesti. ”Turvaton on hän, jonka sisin vapisee pelossa. Me kaikkivaltiaan palvelijat olemme suojassa kaikkialla ja kaikelta pahalta. Me katsomme kauemmas. Me katsomme ohi pienten, hetkellisten vaikeuksien ja vaivojen ja avaamme sydämemme suuremmalle valolle, onnelle ja yhtenäisyydelle.”
Sen sanottuaan munkki siunasi vaeltajat toistamiseen ja painoi päänsä rukoukseen heidän puolestaan.
Pakolaiset katsoivat toisiaan, osa yhä munkkia. He olivat ravisuttavan epätietoisuuden ja epävarmuuden tilassa. He tarvitsivat ja kaipasivat johtajaa joukolleen tänä tärkeänä ja vaikeana hetkenä. He olivat juuri nyt kuin lauma ilman kellokasta, joka on hajaantunut vuoren rinteelle. Lopullisen hajaannuksen esti toistaiseksi vain sitä vahvemmat pelko ja arkuus. Ne olivat viimeiset ja ainoat kiinnikkeet, jotka sitoivat heidät yhteen.
He odottivat, jokainen vavisten hillittömästi kuin teuraaksi tuotu vuona kuolemanpelossa. Oliko tämä aamu viimeinen? Näkisivätkö he enää aamun sarastusta? Olisiko se onni viety heiltä? Toivottomina heidän katseensa kääntyivät isien maille. He kuolisivat se maisema viimeisenä silmissään. He rukoilivat menneisyyden henkiä ja aikoja palaamaan ja muuttamaan kaiken.
”Olkaa levolliset”, munkki sanoi. Hänen äänensä erottui tyynenä vuoriston kuulaassa ilmassa. ”Ihmiselle on kaikki annettu mitä hän tarvitsee. Ei enempää eikä vähempää.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti