Terveisiä Taavetista

25.6.2020  

Neljä ilmiötä eilen illalla Taavetin lännen ja luoteen taivaalla: Pilvet tietenkin. Iltapäivästä oli poutapilviä, sen jälkeen muhkeita poutapilviä ja myöhemmin pilvien jäänteitä, riekaleita ja harsoja, osa tummia, osa vaaleita. Oletan, että tumma pilvi on alempana eikä aurinko osu siihen ja vaaleampiin, korkealla oleviin paistaa vielä pitkään auringonlaskun jälkeen.

Toinen ilmiö oli kuu. Etsimme sitä silmiimme jo ennen auringonlaskua. Kuu löytyi. Ennen kuin aurinko painui mailleen, näimme kolmannen ilmiön – halon. Se näkyi ensin vain vasemmalla sivulla, mutta myöhemmin erottui toinen halo oikealla. Otin kännykällä kaksi kuvaa, mutta halo oli niin vaatimaton, ettei siitä saanut kunnon kuvaa.

Neljäs ilmiö oli odotettu lentokone pakokaasuvanoineen. Tällä kertaa vana oli pitkä. Se jäi elämään taivaankannelle omaa elämäänsä. Koneen mentyä ja kadottua taivaanrannan utuun, istuimme kuuta katsellen, kuuta ja verkkaan muotoaan muuttavia pilviriepuja katsellen puoleen yöhön.

Muina luontohavaintoina olivat räkättirastaat nurmikolla ruuanhakupuuhissa ja äänekkäämmät harakat, jotka säksättivät näkymättömissä puiden siimeksessä.

Lainasimme eilen kirjastosta Outi Nyytäjän kirjan Heinäpaali roihuaa. Siinä kirjailija kertoo toisesta kotiseudustaan Bretagnesta. Outi Nyytäjä on ollut kirjalistallamme odottamassa sen jälkeen, kun katsoimme hänestä tehdyn vanhan haastattelun teemadokumentissa Suomalaisia kirjailijoita. Outi Nyytäjä on ollut minun mielestäni paras koko sarjassa. Hän ihmettelee tasapäistämistä. Hänestä hyvää kirjallisuutta ei ole eikä pääse syntymään, jos ei ole toista ääripäätä, roskakirjallisuutta. Siihen väliin jää se mitäänsanomaton, harmaa alue. Se, mikä ei ole kuumaa eikä kylmää. Mitä se on? Se on haaleaa.

26.6.2020

Luin eilen illalla loppuun Outi Nyytäjän kirjan Heinäpaali roihuaa. Dramaturgi, kolumnisti hallitsee sanankäytön. Muuten kirja oli päiväkirjamainen. Siitä tuli mieleen Patti Smithin kirjat.

James Joycen Finnegans Wake on sivulla 410. Hankin sen netistä Ad Libriksestä kaksi kuukautta sitten. Olemme eläneet tätä aikaa yhdessä, myrskyistä aikaa, sillä muutto ja muutos on aina ravistelevaa ja ankarimmillaan myrskynpuhureita.  

Käsikirjoitukseni Kaksi tiikerintaljaa on tämänaamuisen kirjoitusrupeaman jälkeen sivulla 254.

Aurinko paistaa. Tiedossa on ennusteiden mukaan kuumin päivä koko tällä hellejaksolla, mutta sitä seuraa lämpötilan lasku ja sateisemmat kelit.

27.6.2020

Näin pari päivää sitten illansuussa parvekkeelta siilin menevän kauempaa tien yli. Oletan, että se oli siili? Eilen näin saman tienylityksen kahteen suuntaan. Pidin vahtia ja odotin milloin jänis ilmestyy pihalle. Yhtäkkiä se oli siinä, haisteli ruohoa, meni tien poikki hiekkaiselle ojanpenkalle, söi siinä jotain, katseli varoen koristepensasaidan takana olevaa rivitalon pihaa ja loikkasi sinne.  

Aikaa myöten tapahtuu jotain, kun pitää silmänsä auki. Suihkulentokone lensi kauempana taivaanrannassa. Onko se lähtenyt Helsingistä ja lentää Kajaaniin vai onko se noussut ilmaan Lontoon Heathrow'lta ja suuntaa napaseutujen yli Japaniin? Myöhemmin, siihen aikaan, kun oletimme ja ennakoimme, toinen suihkari alkoi piirtää valkoista vanaa lounaisten puunlatvojen yllä ja suoritti sen jälkeen verkkaisen ylilennon. Se kestää kymmenen minuuttia. Tämä jälkimmäinen kone oli tulossa Frankfurtista ja kaarsi Souliin. Kohta on varmaan pakko hankkia maapallo, jotta voi seurata lentoreittejä.

Tapahtuu myös maan tasalla. Viimeiset päivät liikenne on ollut vilkkaampaa, koska Linnalantien rakennustoimet katkovat teitä ja ohjaavat liikennettä uusille reiteille. Eilen jarrut kirskuivat ja kumi vinkui. Kohottauduin parveketuoliltani katsomaan: Liikenneruuhka, nainen liikkeellä rollaattorilla, auto ohittamassa häntä ja toinen auto tulossa vastaan. Näin tämän vaiheessa kaksi eli siinä vaiheessa, kun täpärä törmäys oli vältetty onnellisesti, autot pysähtyneet ja lähtivät uudelleen liikkeelle.  

28.6.2020

Aamulla satoi. Emme lähteneet uimaan, vaan nautimme yhdessä aamiaisen parvekkeella. Helena alkoi tehdä sen jälkeen omia maalaustöitään ja minä jatkoin reilun tunnin ajan Kaksi tiikerintaljaa -käsikirjoitusta. Siinä on nyt kaksisataaviisikymmentäyhdeksän sivua.

Kahdeksalta lähdin mittaamaan ja arvioimaan varastokomeroamme. Se oli silloin vielä ryjävarasto. Komeron leveys on kahdeksankymmentä senttimetriä ja syvyys metri kolmekymmentä. Tein kolmen tunnin työrupeaman: Tyhjensin varaston muuten paitsi hattuhyllyllä olevat taulunyytit annoin olla. Aloitin kasaamisen niin, että kokosin kaksi pahvista varastolaatikkoa kooltaan kuusikymmentä kertaa neljäkymmentä. Sovittelin niitä. Laitoin seuraavaksi perimmäiseksi ja pohjimmaiseksi ja taimmaiseksi vanerilaatikon ja toisen vanhan, kovitetun kapsäkin. Purin nyörityksestä kehyksissä ja kiilakehyksissä olevia maalausnippuja ja maalauspahveja. Etsin oikean kokoisia töitä, jotta muuttolaatikot sai käännettyä kiinni ja seuraavan edellisen päälle. Säästimme muuton jäljiltä viisi laatikkoa. Ne riittivät, sillä loput taulut olivat liian isoja laatikoihin ja ne tulivat nippuina muuttolaatikoiden päälle.

Sain sovitettua kaiken varastotavaran takaisin komeroon ennen päiväsiestaa.

Iltapäivällä tein vielä hienosäätöä. Ripustin paketissa olevan kutomakoneen roikkumaan varaston seinäritilässä ja tein samaan ritilään kaksi koukkua, joista toisessa riippuu taulukassi ja toisessa on muutama, käyttämätön kehys.

Makeaa lupiinia(4)

>>>jatkuu>>>   

PERJANTAINA illalla, kun Jorge oli pakannut matkalaukun ja kaikki oli siltä osin lähtövalmista, hän ja Marjo asettuivat rinnakkain sohvalle television ääreen ja ottivat siihen käden ulottuville pöydälle lasit viiniä. Marjo nojasi Jorgen kylkeen ja hieroi itseään siihen hyvään asentoon.

Jorge kertoi, että Piritta heidän töistä lähtee mukaan Pariisiin.

Marjo jäykistyi heti. Hän oikaisi selkänsä suoraksi, nousi ylös ja käveli vessaan. Hän ei sanonut mitään.

Menee itkemään, Jorge tajusi. Ja minkä vuoksi? Siksi, koska minä en puhunut asiasta ajoissa.

Viisi minuuttia myöhemmin Marjo palasi. Hän koukkasi viinipullon mukaan keittiöstä. Jorge ei katsonut päin. Hän tuijotti televisiota.

”Mistä nyt tuulee?” Marjo kysyi. ”En tiennyt, että sulla oli hommattuna kahdet liput.”

”Mulla ei ollut mitään hommattuna”, Jorge puolustautui. Hän ei ilahtunut Marjon sanavalinnasta.

”Mitä sitten? Et puhunut mitään monista lipuista.”

”Puhuin.”

Marjo kaatoi viiniä molempiin laseihin.

”Mulle ei tullut edes mieleen, että sä haluaisit lähteä?” Jorge sanoi.

”Mieluummin Piritta, niinkö?” Marjo iski takaisin.

Jorge veti henkeä: ”Se oli täysi vahinko.”

”Ai?”

Kun Jorge mietti yhä mitä sanoisi ja miten, Marjo patisti häntä selittämään: ”Kerro edes nyt? Vai etkö halua kertoa?”

Jorge kokosi itsensä ja selitti miten tilanne meni. Ilman Saaran sekaantumista asiaan, hän olisi lähdössä itsekseen.

”Mutta ei. Te kaksi kyyhkyläistä lähdette yhdessä?” Marjo hahmotti asetelman. ”Hauskaa. Mä kyydin teidät kentälle ja te reissaatte kaksin, istutte vierekkäisillä penkeillä ja perillä, mitä siellä?”

”Perillä mua ollaan vastassa.”

”Piritta?”

”Hän viettää päivän Pariisissa.”

”Entä onko sulla suunnitelmia illaksi?”

Marjon ääni oli katkera.

”Älä viitsi”, Jorge sanoi. ”Kai sä mut tiedät?”

”Tiedän.”

Jorge kuuli Marjon äänessä ikävän särön.

He olivat lauantaiaamuna liikkeellä varhain. Satoi hiljaa. Asvaltti kiilsi märkänä. Jorge oli kuski ja Marjo istui tyylikkäänä viereisellä istuimella. Hän oli hallittu, hillitty ja hyvännäköinen. He eivät olleet sopineet edellisiltaista eripuraansa. Jorge koki tilanteen sellaisena, että Marjo ei ollut valmis hieromaan vielä sovintoa.

He näkivät Piritan seisovan kerrostalon pihalla odottamassa valmiina sateenvarjo pään päällä. Jorge käänsi auton keulan kadulta pihaan vievään ajoluiskaan. Piritalla oli vieressään yllättävän iso vetolaukku kuin hän olisi lähdössä pitemmällekin matkalle.

”Nuori emo”, Marjo sanoi hiljaa.

”Älä viitsi”, Jorge vastasi.

”Ilmankos”, Marjo kuittasi.

Jorge pysäytti auton. Hän nousi kohteliaana miehenä auttamaan Pirittaa tämän kantamusten kanssa.

Marjo nousi myös jaloittelemaan, vaikka he olivat ajaneet vasta muutaman kilometrin.

”Hei”, Jorge kuuli Piritan tervehtivän. Naiset kättelivät. Jorge ei kuullut mitä muuta he sanoivat toisilleen, koska hän oli ensin auton toisella puolella ja sen jälkeen sisällä autossa.

Piritta meni istumaan takapenkille ja Marjo eteen.

”Käykö näin?” Marjo kysyi. Merkitsevä katse kuljettajaan. ”Vai haluatko vaihtaa istumajärjestystä?”

Jorge ei vastannut. Hän puristi huulensa yhteen.

Kymmenkunta kilometriä hiljaista ja vaiteliasta matkantekoa. Sitten Marjo kääntyi kysymään Piritalta kuinka kauan hän on ollut Merentutkimuslaitoksella?

”Puoli vuotta.”

Jorge katsoi taustapeilistä hoikkaa Pirittaa, joka kurkotti eteenpäin vastaamaan Marjolle. Heidän katseensa kohtasivat ja Jorge käänsi äkkiä katseensa takaisin tiehen.

”Viihdyt hyvin?”

”Kyllä.”

Keskusteluyhteys oli avattu ja pakolliset seurusteluvelvoitteet täytetty.

He poikkesivat aamiaiselle huoltoasemalle vähän ennen Porvoota.

”Jore maksaa”, Marjo ilmoitti. Hän pidätteli ilkikurista hymyä. Marjo ei väännellyt yleensä Jorgen nimeä, sellainen ei kuulunut hänen tapoihinsa, mutta nyt kiusaus oli kai vastustamaton.

”Mä käyn ensin”, Piritta sanoi. Hän keinautti päätään.

Meni etsimään vessaa, Jorge ajatteli.

Marjo ja Jorge valikoivat sämpylät itselleen. Heidän lisäkseen aamiaispaikassa oli pari vanhaa miestä istumassa yhdessä pöydässä ikkunan vieressä. Paikallisia, Jorge oletti.

Pirittaa ei kuulunut, joten Jorge maksoi heidän kahden ostokset ja he siirtyivät tiskiä lähinnä olevaan pöytään.

”Menikö se tekemään sotamaalauksen?” Marjo kysyi.

”En tiedä”, Jorge vastasi.

Hän ajatteli, että tästä reissusta katosi vähä vähältä kaikki hohto. Tämä oli enää vain välttämätön ja pakollinen paha. Jos se auttaisi asiaa, hän peruisi mielellään koko Pariisin matkan, mutta se ei palauttaisi tilannetta alkuruutuun, ikävä kyllä. Mikään ei palautuisi entiselleen, hetkeen ennen sitä virhettä, kun hän aukaisi sen pahan onnen kirjekuoren.

Jos hän sanoisi nyt, että okei, me käännymme takaisin, niin mitä sitten? Marjon ilme pysyisi yhtä pilkallisen ilkkuvana kuin parhaillaan ja Piritta, hän suhtautuisi niin kuin suhtautuisi.

Kaunista käytöstä, Jorge ajatteli.

”Sä olet aika hiljainen”, Marjo sanoi.

Mitäpä sanomista minulla, Jorge ajatteli. Hänen ei tarvinnut vastata, koska Piritta palasi sopivasti veskistä, näki heidät istumassa sämpylät ja kahvikupit edessään ja alkoi valikoida vitriinistä jotain mieleistä itselleen.

”Mene ritari apuun”, Marjo kuiskasi.

Piikittele vain, Jorge voihkaisi mielessään. Hän käänsi katseensa vanhoihin miehiin.

Noilla ei ole näitä harmeja enää, hän tuumi. Ja tajusi ajatuksensa epäoikeudenmukaisuuden. Ehkä heillä oli kestettävänään jotain vielä keljumpaa?

Marjo oli piikikäs koko rahan edestä, parhaillaan, mutta miltä hänestä tuntuisi sillä hetkellä, kun lentokone nousisi ilmaan? Olisiko silloin kyynelten vuoro?

Jorge käänsi päänsä ja katsoi vaimoaan suoraan silmiin: ”Ikävää, että olen pahoittanut sun mielesi.”

Marjo ei vastannut. Piritta tuli pöydän luo ja istui rohkeasti Marjon, kilpailijansa ja vihanaisensa viereen.

Marjo loi Pirittaan sivusta hymyilevän katseen. Näyttelijä, Jorge ajatteli. Yhtenä hetkenä yhtä ja toisena toista.

”Sä olet toimittaja?” Piritta kysyi.

”Arvaan, että Jorge on kertonut”, Marjo tokaisi siihen. Hän heitti silmäyksen mieheensä.

Jorge tajusi, ettei ollut ajatellut ennen varsinaisesti Marjon ikää, minkä ikäinen hänen vaimonsa oli, mutta nähdessään Marjon ja Piritan istuvan rinnatusten edessään, hän huomioi aiempaa selvemmin näiden ikäeron. Toinen, Piritta, oli nuori nainen ja toinen, Marjo, lähempänä keski-ikää. Marjo ja hän, Jorge, he kaksi olivat keski-ikäinen aviopari. He olivat löytäneet toisensa vasta keski-iässä ja joku koiranleuka voisi väittää, että vasta vanhemmalla iällä.

Marjo ja Piritta olisivat voineet olla yhtä hyvin vaikka äiti ja tytär. Tässä vertailussa äidillä ei ollut mitään hävettävää, sillä hän oli heistä kahdesta paremman näköinen. Kaunotar on aina kaunotar, myös iäkkäämpänä. Piritta oli hontelo ja kolho. Hänen kasvoillaan oli tympiintynyt ilme. Se oli hänen vakioilmeensä. Hänen tukkansa oli aika vaalea, mutta se roikkui päässä kuin rätti.

Oho, Jorge älysi. Noinko tarkkaan ja kaikkia piirteitä analysoiden katson kaikkia niitä naisia, joiden kanssa olen tekemisissä? Ei. Tämä kerta on poikkeus. Normaalitilanteessa olisin innoissani, tuntisin pelkkää intoa edessä olevan matkan takia, keskittyisin siihen, eläisin tulevien tapahtumien ennakkotunnelmissa ja lievän matkakuumeen vallassa, mutta nyt kaikki tapahtuva näyttäytyi siinä valossa kuin suorittaisin pelkästään jotain puuduttavaa, pakollista ja vastenmielistä velvollisuutta.

Naiset keskustelivat siitä miten Piritta päätyi laboratorioalalle?

”Mummo on laborantti.”

”Missä?”

”Kaukaan sellutehtaalla.”

Jorge kuuli kysymykset ja vastaukset. Siinä tuli hänelle uutta ja vanhaa asiaa. Marjo kertoi siitä kerrasta, kun hän matkusti Pietariin tekemään haastattelua Jorgesta ja Jorge iski silmänsä häneen.

”Se meni toisin päin”, Jorge puuttui puheeseen.

Marjo käänsi hymyilevät kasvonsa häneen päin: ”Älä nyt. Myönnä vain, että sä et saanut silmiäsi irti musta?”

”En niin”, Jorge myönsi. Se oli totta. He ihastuivat molemmat toisiinsa. Toinen asia oli, että jos Marjo ei olisi ollut aloitteellinen suhteessa, ei olisi tapahtunut varmaan mitään sen vakavampaa, seurustelua, yhteen muuttoa ja lopulta vihkitoimitusta.

”Romanttista”, Piritta sanoi, vaikka ääni oli lakoninen.

He söivät kaikki kolme samalla, kun puhuivat ja pitivät välillä jutustelussa taukoja. Jorge tajusi, että hän oli syönyt oman sämpylänsä ilman, että muisti siitä mitään. Kinkkusämpylä.

”Nyt me olemme jo tällainen vanha pari”, Marjo esitti.

Hän vilkaisi taas silmäkulmastaan Jorgea: ”Sen huomaa siitä, kun miehet alkavat katsella nuorempia.”

Jorgen teki mieli vastata ja kiistää moiset väitteet, ainakin omalta kohdaltaan, mutta näki viisaimmaksi vaieta.

>>>jatkuu>>>  

Terveisiä Taavetista

21.6.2020   

Hilkka Mattilan kirjassa Tukkien matkassa olen sivulla 167 – Väylän kunnostusta. Reitti Rutolasta Kymijoelle on kuljettu läpi ja jäljellä ovat erilaiset teemat.

Aikaa on kulunut kuusikymmentä vuotta Väliväylän uittojen päättymisestä ja muutoksia on tapahtunut niistä ajoista ja myös viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Taavetissa niin kuin kaikkialla muuallakin maaseutupaikoissa kannattamattomat erikoisliikkeet ovat näemmä lopettaneet ja myynti on siirtynyt osin toreille, pop up -myymälöihin – vai onko niitä koettu Taavetissa – ja osa kaupankäynnistä tapahtuu verkossa.

Taavetin tori on hieno. Pidän siitä, että torilla on puita ja istutuksia. Jumppatelineet ja lasten leikkipaikat ovat omiaan torin laidalle. Torin sijainti on hyvä.

Sama hyvä sijainti on myös urheilukentällä. Se on arvopaikalla, keskellä taajamaa, päätien varressa eikä sitä ole piilotettu minkään kuusiaidan taakse.

22.6.2020

Arki koitti ja kaikki ongelmat ratkesivat.

Väärin. Kaikki eivät ratkea, mutta ongelmansietokyky kasvaa. Ehkä myös ongelmanratkaisukyky paranee.

Perjantaina, juhannusaattona, astianpesukone alkoi piipittää. En kirjoittanut siitä silloin.

Helenalla ja minulla on sellainen idea, että pyrimme kirjoittamaan vain myönteisistä aiheista tai vähintään myönteisessä hengessä. Kirjoittamaan ja kuvaamaan myönteisesti. Tulkitsemaan myönteistä arkea.

Pyhien aatto on se hetki ajassa, jolloin tapahtuu jotain, mitä ei toivo välttämättä.  

Kone ei ollut pesutuulella. Huomasimme tilkan vettä lattialla. Laitoimme tulovesihanan kiinni ja sähköt pois. Ääni loppui. Kun nosti vikavirtasuojallisen sulakkeen päälle, piipitys alkoi ja jokin numerosymboli kertoi näytöllä salaiset tietonsa.

Olin viestitellyt muuton yhteydessä lvi-miehiin ja lähetin nyt uuden viestin. Vastaus oli, että pääsee katsomaan tilannetta vasta sunnuntaina.

Askartelin koneen kanssa sen verran, että sain sen alareunasta irti kaksi peltisuikaletta. Sen jälkeen selvisi, että koneen alla on kovamuovisessa kotelossa vettä. Ajattelin, että se on vuotovettä. Ajattelin, ettei sen tarkoitus ole lillua siellä kaukalossa. Otin muovikauhan ja pienen kulhon, makasin kyljelläni keittiön lattialla ja lusikoin vettä vähemmäksi.

Sunnuntaina kokeilimme millä mielellä kone on tämän rauhoitusajan jälkeen? Sähköt päälle. Ei piipitystä, vain normaaleja lukemia näytössä. Nyt se antoi valita ohjelmaa ja otimme lyhyen ohjelman. Unohdinko mainita, että koneessa oli astiat sisässä? Lyhyt ohjelma, startti, tulovesi auki ja pitkäkseen lattialle seuraamaan taskulampun kanssa, mitä jännää tapahtuu? Ensin ei mitään hälyttävää. Sitten pienestä kurttuletkusta tuli lorottaen vettä, mutta se tyrehtyi, tiputti hetken ja loppui. Vahdimme konetta koko pesun ajan. Tyhjennys onnistui. Pumppu kävi.

Kun ohjelmassa oli aikaa jäljellä minuutti, koneäly muutti mieltä ja otti käyttöön lisäajan – kolmetoista minuuttia. Ajastaan lukemat pienenivät jälleen. Lopulta jäljellä oli yksi, sitten nolla, pitkää koneellista miettimistä ennen kuin nolla sammui ja lukitus raksahti pois päältä. Aukaisimme koneen. Siellä olivat höyryävän puhtaat astiat. Tai ehkä astiat päästivät lämpimän huojennuksen huokauksen, kun selvisivät tämän seikkailun läpi ja pääsivät vapaiksi?

23.6.2020

Luin eilen loppuun Hilkka Mattilan kirjan Tukkien matkassa, joka kertoi Väliväylän tarinan, uittoreitin tarinan. Se oli yhdeksästoista tänä vuonna lukemani kirja. Edellinen oli Emmanuel Carreren Viikset. Olen merkannut sen luettujen listaan vappuna. Samaan aikaan luen rinnakkaisena James Joycen Finnegans Wake -teosta.

Joyce eli molempien maailmansotien aikana. Hän eli sähköistymisen ja autoistumisen aikakautta. Mitä hän tuumaisi, jos olisi mahdollista tarttua tätä miestä kädestä ja taluttaa hänet nykyaikaan? Pyörtyisikö mies? Televisio hämmästyttäisi, tietokone, läppärit, kännykät. Hämmästyisikö mies maapallon väkirikkautta, kaupunkien tungosta, kaikkialle nousseita korkeita rakennuksia ja monikaistaisia ajoratoja täyteen tuputettuine autoineen?

Mistä tässä on kysymys? Mitä te teette työksenne? Mistä te elätte? Onko olemassa vielä kirjallisuutta?

Viimeiseen kysymykseen voisi vastata: Jonkinmoisia jatkokertomuksia. Ne on tarkoitettu kertakäyttökulutukseen. Kirjasäilöt ovat nykyään bitteinä avaruudessa. Voit olla varma, että kukaan ei kaipaa niitä tulevaisuudessa.

24.6.2020

Olemme seuranneet parvekkeelta iltaisin, kun ei ole ollut pilviä, suihkulentokoneen piirtämää pakokaasuviivaa auringonlaskusta jonnekin pohjoiseen. Tapahtuma toistuu. Helena on katsonut kellosta aikaa. Kone on ilmestynyt näkyviin puolen yhdentoista jälkeen. Eilen vaikutti siltä, että kone pitää välipäivän, mutta sitten se ilmestyi tyhjästä. Kun katsoimme sitä, huomasimme lentokoneen alapuolella juuri ja juuri erottuvan kuun sirpin. Se on kahden päivän ikäinen, jos avaruusasioissa ja tähtitieteessä voi puhua päivistä.  

Tulin niin uteliaaksi ilmansuunnista, että hain kännykän ja otin kompassin esiin. Pohjoinen siirtyi ainakin kolmekymmentä astetta oikeaan. Se näkyy olevan sillä suunnalla, josta aurinko nousee meidän näkyviimme. Aurinko laskee länteen tai siitä aavistuksen pohjoiseen. Maailmankuvani järkkyi.

Tämä oikea juhannus, kesäkuun kahdeskymmenesneljäs päivä, on meillä juhlapäivä ja hankimme silloin aina lahjoja toisillemme. Sain vanhan kirjan, Tammen joulutervehdys 1985 – Kirjailijan työ. Saul Bellow, William Faulkner, Ernest Hemingway, Boris Pasternak ja Kurt Vonnegut. Lisäksi kirjan sivut olivat leikkaamatta eli lainasin Helenan paperiveistä ja raksin sivut auki. Kirja on pehmeäkantinen. Se on Helenan löytöjä Sumasta, Lappeenrannasta.

Makeaa lupiinia(3)

>>>jatkuu>>>  

TÖISSÄ Jorge kertoi pomolleen, että oli menossa viikonloppuna pikaisesti käymään Pariisissa.

”Muuten vain?” pomo kysyi. Lievästi kiinnostuneena.

”Lupiininviljelijöiden kokoukseen.”

”Vai sellaiseen.”

Jo mielenkiintonsa menettäneenä.

Kahvitunnilla Jorge mainitsi asian ohimennen omalle työtiimilleen. Heitä istui viisi henkeä pöydän ympärillä. Tavallinen kahvitauko. Tavallista jutustelua. Arkisia asioita.

”Voi että”, huokaisi nuori, hoikka laboratorioharjoittelija, Piritta, joka oli ollut puoli vuotta Merentutkimuslaitoksessa töissä. Hän katsoi Jorgea ihaillen tai kadehtien. Jorge ei tiennyt kumpaa enemmän?

”Mä olen aina toivonut pääseväni Pariisiin. Enemmän kuin mitään muuta.”

Ylisanoja, Jorge ajatteli. Hän katsoi alas pöydän pintaa ja kahvikuppiaan. Hänen povitaskussaan oli kahdet lentoliput Helsingistä Pariisiin ja takaisin. Jotenkin hän tuli nyt erityisen tietoiseksi niistä. Hän ajatteli, että tietäisitpä vain, mutta varoi samalla vilkaisemasta Pirittaan.

Vanhempi tutkija, Saara, jonka kanssa Jorge teki päivittäin töitä yhdessä, alkoi tarinoida, että hän on päässyt viettämään yhden kivan, ikimuistoisen kaupunkiloman Pariisissa. Hieno reissu. Hän kertoi missä kaikkialla kannattaa käydä siellä.

”Luulen, että käyn vain siellä lupiininviljelijöiden kokouksessa. En missään muualla”, Jorge täsmensi. ”Lauantaina meno ja sunnuntaina paluu.”

”Älä nyt. Kai sä otat kaiken irti siitä reissusta?”

Saara katsoi häntä.

Minkä kaiken? Jorge ajatteli. Hän tunsi ja oli tuntenut oikeastaan koko ajan olevansa outo tyyppi tässä seurassa. Erilainen kummajainen. Häntä kiinnostivat ja innostivat erilaiset asiat kuin näitä hänen työtovereitaan.

”Et saanut sattumalta kaksia lippuja?” Saara kysyi yllättäen.

”Miten niin?”

Jorge nosti katseensa. Hän kohtasi Saaran tietävän ilmeen: ”Sä olet sen näköinen, että sulla on ylimääräiset liput piilossa. Älä yritä huijata mua.”

”Tuota”, Jorge epäröi. Hän ei halunnut valehdella. Hän ei ollut valehdellut aamulla Marjolle. Hän oli puhunut lipuista monikossa ja jos Marjo olisi kysynyt häneltä oliko hänellä liput myös seuralaista varten, hän olisi vastannut myöntävästi.

Olisiko?

”Jäit kiinni”, Saara sanoi. ”Anna ne toiset liput Piritalle. Tai ota Piritta mukaasi. Ne ovat varmaan rinnakkaiset istuinpaikat koneessa. Näytä.”

Jorge veti kuuliaisesti liput taskustaan ja Saara alkoi tutkia niitä.

”Lähteekö vaimo mukaan?” hän kysyi ja vilkaisi samalla Jorgea.

En tiedä, Jorge aikoi vastata. Hän jätti sen kuitenkin sanomatta. Hän ei sanonut mitään, ei myöntänyt eikä kieltänyt.

”Ei lähde?” Saara tivasi.

”Ei.”

”Muita kiireitä?”

”Sinne päin.”

”Niinhän niitä tuppaa olemaan.”

Saara ojensi liput takaisin Jorgelle.

”Miten sanotaan?” hän kysyi.

Suomalainen sanonta, Jorge tiesi. Hän oli kuullut sen ennen erinäisissä yhteyksissä, mutta ei tiennyt, mitä sillä tarkoitettiin milloinkin?

”Ai, miten?” Jorge kysyi. Hän katsoi Saaraa silmiin.

”Sun kuuluu sanoa Piritalle, että jos haluat toteuttaa unelmasi ja lähteä viikonlopuksi Pariisiin, se onnistuu. Tässä on lentoliput, ole hyvä. Teet ihmisen ikionnelliseksi.”

Jorge veti henkeä. Miten tämä näin meni? Missä välissä?

”Sä menet sinne haistelemaan lupiineja ja Piritta pääsee viettämään samaan aikaan unohtumattoman päivän ja illan Pariisissa”, Saara selitti. ”Ajattele. Eikö ole hienoa? Kaikki ovat onnellisia.”

”Niin kai”, Jorge sanoi innostumatta. ”Tämä tuli niin äkkiä.”

”Niinkö?”

Saaran ääni ja ilme oli huvittunut. Jorge huomasi, että kaikki koko hankkeessa tuntui huvittavan Saaraa. Hän ei nähnyt siinä varmaan mitään huonoa, sopimatonta tai väärää?

”Lähteekö rakastajattaresi sinne sun kanssasi?”

Jorge ei vastannut. Kaikkiin typeriin kysymyksiin ei kannattanut eikä tarvinnut vastata.

Hän pudisti päätään, ei millekään.

”Toiset liput jää käyttämättä, jos ei joku lähde sun matkaan?” Saara jatkoi.

Jorge ymmärsi, että Saara odotti häneltä yhä vastausta, mutta hän ei tiennyt mitä olisi sanonut?

”Miten on?” Saara peräsi.

Jorge selitti asiaa ja asian vierestä. Hän huomautti, että nämä liput ovat, niin kuin näkyy, pelkät lentoliput ja että hänellä ei ole tietoa esimerkiksi mistään hotellista tai missä on tarkoitus yöpyä. Hän ei ollut perillä siitä puolesta.

”Erikoista”, Saara hymähti. ”Lähdet noin vain sokkona?”

”En aivan”, Jorge kiisti. Hänet on kutsuttu. Tietty nimeltä mainittu henkilö, E. Holopainen, on kutsunut hänet ja hän oletti ja piti selvänä ja annettuna, että tämä herra Holopainen on huolehtinut myös yöpymisestä ja kaikesta muusta vierailuun ja kutsuun liittyvästä. Kuinka voisi olla muuten? Hänen, Jorgen on tarkoitus vain luennoida, lentää Pariisiin, pitää luentonsa ja mitä sen jälkeen on mahdollisesti ohjelmassa, yöpyminen tietenkin jossain ja seuraavana päivänä lento takaisin Helsinkiin.

”Eli sinua ei haittaa millään tavalla, jos vaikka Piritta lähtee pitämään sulle seuraa lennon ajaksi ja muuten menette eri teitä?”

”Niinkö sinusta”, Jorge vastasi, vaikka hän ei ollut samaa mieltä. Hänet oli väsytetty.

”Hyvä”, Saara sanoi. ”Mä tiesin, että sä olet reilu ja kunnon mies.”

Vajaa tunti myöhemmin, kun Saara ja Jorge olivat molemmat omilla tietokoneillaan, Piritta tuli heidän vastakkaisten pöytiensä viereen. Jorge näki heti nuoren naisen päältä, että tämä tuli perumaan sen löyhän matkasuunnitelman, joka oli puoliksi päätetty tai jäänyt päättämättä edellisellä kahvitunnilla.

Hienoa, Jorge ajatteli.

”Tulin vain ilmoittamaan, että siitä ei taida tulla mitään”, Piritta sanoi silmät surullisina. ”Kiitos kuitenkin.”

”Ei mitään”, Jorge vastasi. ”Ei haittaa.”

Hän yritti pitää ilmeensä mahdollisimman neutraalina, vaikka tunsi sisimmässään silkkaa huojennusta.

Saara, joka istui siinä vieressä ja kuuli tietenkin heidän puheensa, puuttui toistamiseen asiaan: ”Soititko ja kysyit kullalta luvan etkä saanut?”

”En”, Piritta vastasi kipakasti. Hymyttömänä. Hänen ei tarvinnut kysyä keltään lupaa, koska hän oli sattumoisin vapaa nainen.

Se ei pysäyttänyt Saaraa.

”Ahaa. Sulla ei ole rahaa”, hän arvasi.

”Nero”, Piritta vastasi kuivasti.

Siinä vaiheessa Jorge alkoi aavistella, että oli huokaissut helpotuksesta liian aikaisin.

”Kai sä lainaat työtoverille sen verran, että tämä pääsee mukaan?” Saara kääntyi Jorgen puoleen.

”Minä?” Jorge älähti.

Miksi minä? Mikset sinä riennä apuun? Hän katsoi vuorotellen kumpaakin naiskollegaansa.

”Kehuinko sua liian aikaisin hyväksi mieheksi?” Saara kysyi.

”En pidä itseäni minään erityisen hyvänä”, Jorge vastasi.

”Sovitaan, että Piritta lähtee”, Saara esitti. Hänestä näki ja kuuli, että hän oli päättänyt asian, päättänyt sen kaikkien puolesta ja kaikesta huolimatta ja että hän pysyisi päätöksessään, vaikka tulisi mikä.

”Jos ei Jorge ole tarpeeksi varoissaan, että voi antaa sulle tippiä, mä panen tuulemaan ja kerään täällä töissä kolehdin.”

Jorge huokaisi: ”Ei tarvitse.”

”Näetkö, noin helppoa se on”, Saara hymähti.

Jorge ei tiennyt kummalle hän osoitti sanansa?

”Sinuna mä olisin innoissani”, Saara virnisti leveästi. Tällä kertaa hän katsoi suoraan Jorgeen ja kohdisti sanansa tälle. Jorge ei ollut mielissään. Hän ei pitänyt siitä, että Saara puuttui asiaan. Hän ei pitänyt yhtään enempää vanhan rouvan merkitsevästä ilmeestäkään.

Sinä et ole minä, hän ajatteli. Hän laski katseensa takaisin tietokoneen näppäimistölle. Hänen pitäisi ottaa asia uudelleen puheeksi kotona Marjon kanssa. Mitä hän selittäisi tälle? Totuudenko?

”Anteeksi, mä en halua tyrkyttää itseäni mitenkään mukaan, jos se on vastenmielistä”, Piritta huomautti, mutta Saara ei hyväksynyt niin typerää vastaväitettä: ”Sinä lähdet Pariisiin tuulettumaan. Se on sovittu. Helvetti, jo on kumma, liput on valmiina ja kaikki. Ei muuta kuin menoksi.”

Marjo oli lähtenyt jo töihin, kun Jorge ehti illalla kotiin.

Jorge avasi tietokoneen, meni saamaansa sähköpostiosoitteeseen ja vahvisti, että molemmat lentoliput tulivat käyttöön. Vahvistus hyväksytty. Hän lähetti tiedon asiasta myös E. Holopaisen sähköpostiin. Siihen tuli palautteena OK ja naurava hymiö.

Jorge tutki hetken aikaa vanhoja, eri yhteyksissä pitämiään esitelmiä ja luentoja. Niitä ei tarvinnut päivittää. Asia ja tilanne oli entisellään. Lupiinien viljely ei ollut suosiossa. Sitä vierastettiin yhä. Uusia kokeilijoita rekisteröitiin, mutta samaan aikaan aiemmat lopettivat ja palasivat viljelemään helpompia kasveja. Työnsarkaa riitti.

Marjolla vei tyypillisen myöhään. Hän ei jaksanut nousta seuraavana päivänä aamiaiselle samaan aikaan kuin Jorge, joten Jorgen ennakoima keskustelu jäi käymättä.

Aamupäivällä töissä Piritta kysyi käytännön seikkana millä kyydillä Jorge oli menossa Helsinki-Vantaan lentoasemalle? Bussilla? Omalla autolla? Piritta asui Kotkassa. Jorge tiesi sen, vaikka ei tarkkaa osoitetta.

”En ole päättänyt vielä”, Jorge vastasi.

Oikeastaan hän oli kuvitellut kaiken aikaa, että menisi bussilla, mutta älysi vasta nyt, että heitä on kaksi menossa samaan suuntaan. Se puolsi vaihtoehtoa, että he lähtisivät yhdessä omalla autolla. Mikä tarkoitti puolestaan, että Jorgen pitäisi kysyä sitä Marjolta, sillä heillä oli vain yksi auto. He olivat luulleet aina, että yksi auto riittäisi heidän kahden aikuisen taloudessaan.

”Bussilla”, Jorge sanoi kuitenkin.

”Päätit sen nyt?” Piritta tajusi.

”Kyllä. Oletan, että Marjo vie auton.”

”Aivan. Sitä vain, että tiedän hankkia bussilipun.”

Jorge laittoi tekstiviestin vaimolleen ja kysyi siinä, että hän menee kai bussilla lentoasemalle?

Marjo soitti takaisin: ”Kuule. Mä suunnittelin, että lähden viemään sut autolla lentokentälle. Sopiiko?”

Sopiiko? toistui Jorgen päässä.

”Sopii. Totta kai.”

Marjo kertoi, että hän on ilmoittanut töissä pitävänsä tulevana perjantaina etätyöpäivän, joten hän on riittävän virkeä ajamaan lauantaina varhain mennen tullen Helsinkiin ja takaisin.

”Käyt samalla ostoksilla?” Jorge arvasi.

”Sä luet mua liian helpolla. Hyvää työpäivää. En häiritse sua kauempaa.”

Ennen kuin Jorge ehti kertoa enempää tai päättää kertoa, että Piritta pitäisi koukata mukaan Kotkasta, Marjo oli katkaissut puhelun.

Jorge nousi ja käveli laboratorion puolelle.

Piritta kohotti kysyvänä katseensa.

”Joko varasit bussilipun?”

”En. En ehtinyt vielä.”

Jorge nyökkäsi: ”Älä varaa. Menemme sittenkin meidän autolla.”

Tämä on aikamoista säätämistä, hän ajatteli. Hän ei alkanut kuitenkaan selittää erikseen, että Marjo on kuskina.

”Selvä. Käy”, Piritta vastasi. ”Mä ajattelin, että se on varmaan yksinkertaisinta.”

”Olet oikeassa”, Jorge myönsi.

”Sä haet mut Kotkasta?”

”Me haemme.”  

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

17.6.2020   

Juhannus tulee ja näkyy. Kuvittelin etukäteen, että vuokraisimme auton pyhien yli tai vaikka viikoksi ja ajelisimme läpi kaikki pikkutiet Taavetin tuntumassa. Otin ensimmäiset tunnustelevat yhteydenotot, koska en tiedä harjoittaako kukaan paikallinen tällaista vuokraustoimintaa, mutta sitten tuli tämä Suomen oloissa poikkeuksellinen hellejakso ja luovuimme asiasta. Siirsimme sen tuonnemmaksi.

Aamun rantaelämä, lukeminen parvekkeella varjossa, ikkunat auki, saunominen illan tullen, siinä kelpo juhannus.

Auton tarve on ollut meikäläisillä varsin ajoittainen. Kävelemme, ajamme polkupyörällä, käytämme bussia tarvittaessa ja matkustamme junalla. Kun asuimme Urolla, kävimme muutaman kerran junakyydillä Helsingissä. Kävelimme Taavettiin, asemalle, odotimme junan tulon ja viiletimme hetkessä pääkaupunkiin. Junayhteys oli nopea ja matkustajalla oli tilaa ja mahdollisuus liikkua, käydä kahvilla ravintolavaunussa ja ihailla ohilipuvia maisemia.

Kun verestimme vanhoja muistoja ja patikoimme kesäkuun alussa Marttilantietä ja Kauppakatua sen jatkeena alas asemalle, sitä hämmästyi kuinka nopeasti asemarakennus oli rapistunut.  

18.6.2020

Laitan tähän kaksi lainausta kirjasta Finnegans Wake. Se on Penguin Modern Classics -sarjasta, painos vuodelta 2000. Sivulla 285: ”...kaksitoista volts yksitoista volts kymmenen volts yhdeksan volts kahdeksan volts seitseman volts kuusi volts viisi volts nelja volts kolme volts kaksi volts yksi, allahthallacamellated, caravan series to the finish...” Sähköisiä ihmisiä Suomessa. Toinen lainaus sivulta 325: ”...(Kiskiviikko, Kalastus. Torstaj, tanssia. Perjantaj, peleja. Lauvantaj ja Sunnuntaj, christianismus kirjallisuus, kirjallisuus christianismus.)...” Olen kirjassa sivulla 332.

Lainasimme toissapäivänä kirjastosta Hilkka Mattilan kirjan Tukkien matkassa. Siinä kerrotaan väliväylästä. Meille Rutolan rännin lähtöpää on monilta vuosilta tuttu. Parasta oli, että pääsimme näkemään tienoon ennen kuin kuutostien liittymä Mikkeliin linjautui siitä yli. Autokesäretkillämme olemme vierailleet toistuvasti Tirvassa ja Kannuskoskella. Tutustuminen jatkuu.  

Eilen ostimme kirjastosta Luumäen historia -kirjan, kivikansineen.

19.6.2020

Aloin eilen lukea Joycen rinnalla Hilkka Mattilan Tukkien matkassa -historiikkia. Mielenkiintoinen ja mielikuvitusta hersyttävä menneisyys. Sataviisikymmentä vuotta sitten Kotka ei ollut kaupunki, vaan muutaman talon kylä. Kuusikymmentä vuotta sitten uittoa tehtiin Lappeenrannan, Lemin, Luumäen ja Kouvolan välisellä vesireitillä. Kuusikymmentä vuotta sitten autoja liikkui Taavetin teillä ja junaraiteilla kulki rahtia ja henkilöliikennettä, mutta samaan aikaan tukkilaisporukat olivat kekseineen ja veneineen uittohommissa metsien keskellä puroissa, joissa ja pienillä järvillä. Erilainen elämän- ja arjen kuva. Maaseutu ennen.  

20.6.2020

Luontoretki aamulla. Hoidetun pihanurmikon laidasta alkaa hoitamattomampi niitty, entinen pelto. Eilen ja toissapäivänä jänis kyyhötti puolimetristen ruohonpiikkien keskellä ja nosti korviaan, kun kävelimme asvalttia pyörävaraston viertä. Tänään pitkäkorvaa ei näkynyt. Kissa oli entisellä paikallaan rivitalon pihalla, makasi oikosenaan raatona. Ajoimme Riihitieltä Linnalantielle. Ei ketään, ei autoja, ei ääniä. Juhannusaamu. Sitten alkoi kuulua etäistä hurinaa. Otin sen ensin moottoripyöränä, mutta kun ylitimme pyörätietä pitkin Pajatien, sieltä näkyi tulevan auto. Se oli iäkkäämpi, köhivä tapaus. Eli yksi ihminen, kulkija, oli liikkeellä meidän lisäksemme. Seuraava liikkeelle lähtenyt, auto sekin, tuli vastaan ennen koulua ja paloasemaa. Koulun jälkeen oli viisi metriä sivuun pihatiellä rusakko istumassa. Se katsoi meitä hievahtamatta. En ole metsämies enkä selvillä rusakoiden ja metsäjänisten keskinäisestä lukuisuudesta, mutta puhun rusakoista. Seuraava oli tien penkalla, kun ajoimme kuutostien alikulun läpi. Se puikki piiloon vuorimäntyistutusten sekaan. Käännös Niemeläntielle, mäkeä alas väistellen muutamaa päällysteeseen tullutta vauriota. Hiekkateitä laitettu malliksi oikealle ja vasemmalle, työkoneita, kaivantoa, pitkäksi viikonlopuksi tasoitettua, tienpenkat puna-ailakkia ja metsäkurjenpolvia ja käännös uimalan rantaan, pyörät parkkiin telineeseen puomin eteen. Ajattelen, että se on hevospuomi, vaikkei ole välttämättä. Itätuuli ei osu rannan poukamaan. Aurinko on yhä kuusten takana piilossa, mutta paistaa kapeana viiruna laiturin tyveen.  

Makeaa lupiinia(2)

>>>jatkuu>>>  

MARJO on toimittaja. Hänellä on työssään vakituisesti epäsäännölliset työajat. Marjo on yhtenään menossa ja liikkeessä, mutta lentämisestä hän kieltäytyy. Hän ei ole suostunut siihen ja hänen työnantajansa joutuu hyväksymään asian. Tai on hyväksynyt ainakin tähän asti.

Jorge näki tilanteessa ristiriidan, vaikka hän ei tuonut sitä julki ääneen eikä varsinkaan Marjolle. Koska muut toimittajat, Marjon kollegat, eivät kieltäytyneet matkustamasta lentäen, Marjo suhtautui heihin luopioina, piti heitä sellaisina, mutta Jorge oli mielessään eri kannalla: Koska muu toimittajakunta osoitti yhteistyökykyä ja -halua työnantajaa kohtaan, oli mahdollista, että yksi joukosta saattoi heittäytyä tämän ansiosta vastahankaiseksi individualistiksi.

Sarjassa toisenlainen luopio tai vapaamatkustaja. Lentokoneita välttelevä vapaamatkustaja, alan erikoisuus.

Jorge leikki teoreettisella ajatuksella, että jos koko toimittajakunta tekisi vastaavasti kuin Marjo, heidän työnantajansa joutuisi pahimmillaan lopettamaan toimintansa. Ei lentämiselle, ei toimitustyölle, ei sille ja tälle. Ketjureaktio.

Kuten sanottu Jorge ei ottanut kuitenkaan tätä näkemäänsä ristiriitaa esiin edes kuriositeettina. Siitä seuraisi vain paljon turhaa, joutavaa puhetta, päättymätöntä mielipiteenvaihtoa ja eripuraa. Jorge ei kaivannut sellaista. Hän nautti mieluummin tyynestä hiljaiselosta. Hänelle riitti se, että luovi kykyjensä mukaan tässä eteensä osuneessa ihmissuhde- ja tunnekarikossa.

Mistä heidän yhteiselämänsä sai alkunsa? Tietenkin Marjon toimittaja-ammatista. Marjolle osui arpa lähteä naapurimaahan, Venäjälle, tekemään haastattelua lupiinien viljelyyn perehtyneestä tutkijasta. Junalla ja taksilla pääsi. Marjo tuli, teki jutun, otti kuvat ja otti myös Karlovin Instituutin yhteystiedot ja arvoisan tutkijan yhteystiedot. Tietäen tai tietämättään hän vei myös Jorgen sydämen. Jorginhon sydämen. Marjo löysi sieltä piilosta Jorgen itselleen.

He tutustuivat toisiinsa.

Jorge tajusi vähän hämmästyen, että Marjo oli hänen ensimmäinen naisystävänsä. Hän oli pitänyt naiset kaukana itsestään ja elämästään. Ei minkään erityisen syyn takia, hänellä oli ollut vain kaikkea muuta yllin kyllin. Ensin opiskelu, sitten työ, perehtyminen siihen, vakavasti otettava tutkimustyö ja vapaa-ajalla, silloin hänelle riitti jalkapallo. Siksi kai häntä sanottiin Jorginhoksi. Hän oli saanut tämän korkonimen jo koulussa, koska intosi jalkapallosta ja nimi oli seurannut häntä myös Karlovin Instituuttiin. Neljäkymmentä vuotta elämää Jorginhona, kuvitteellisena jalkapalloilijana. Penkkiurheilua viimeisen päälle.

Jorge tiesi olevansa jalkapallofani. Hän fanitti Kiovaa, kaikkia kiovalaisia jalkapalloilijoita, pelasivat nämä itse Kiovassa tai Venäjällä tai missä tahansa muualla ympäri maailmaa. Hänen sydämensä oli näiden viheriön sankarien matkassa.

Kunnes Marjo tuli hänen elämäänsä ja vei jalkapallon paikan. Marjo anasti oman paikkansa ja oman tilansa vastustamattomasti. Marjosta tuli Jorgelle elämän tärkein asia ja jalkapallo jäi kakkoseksi. Ja työ. Se hiipui pelkäksi työksi, välttämättömyydeksi, jota tehdään elatuksen eteen. Työ hävisi Marjolle. Se ei ollut jäänyt jalkapallon alle, ei kokonaan, mutta Marjo oli sille liikaa. Marjo oli kaikkein isoin juttu.

Jorge ei ajatellut millaisena hänen elämänsä olisi jatkunut ja mitä hän tekisi kenties nykyään, jos ei olisi mennyt yksiin Marjon kanssa, mutta hän oletti, että olisi pysynyt siinä tapauksessa Karlovin Instituutissa loppuun asti ja siirtynyt ajastaan eläkeläisenä takaisin Kiovaan, kotikulmille. Selviö silloin, mutta ei enää. Ei enää pitkiin aikoihin. Nyt kotikulmat tarkoittivat Haminaa.

Suomalainen jalkapallo ei ollut muuttunut sentään Jorgen intohimoksi. Kiova päihitti sen yhä mennen tullen.

Jorge olisi ollut mielellään paikan päällä esimerkiksi silloin, kun Mestarien liigan loppuottelu pelattiin Kiovassa, koska se pelattiin juuri siellä, hänen lapsuutensa ja nuoruutensa kotikaupungissa. Hän näki ottelun kuitenkin korvauksena ja onneksi televisiosta kotisohvallaan yhdessä Marjon kanssa. He istuivat vieretysten kylki kyljessä kiinni koko koitoksen ajan. Marjo seurasi ottelua hiljaa ja miettien omiaan. Tai ehkä hän nautti ottelusta? Marjo tiesi, että hänen miehensä piti jalkapallosta ja että tämä oli ainoa urheilulaji, jota Jorge seurasi. Jorge oli hyvillään siitä, että Marjo soi hänelle tämän ilon. Heidän suhteessaan oli kirjoittamattomana tämä sopimus, että he saivat pitää ja nauttia kumpikin omasta tai omista harrastuksistaan ja mieltymyksistään. Ne eivät olleet mikään uhka kenellekään eikä mitään sellaista, joka olisi toiselta pois.

Heidän yhteiselämänsä oli tasapainossa. Heidän suhteensa toimi. Molemminpuolista rakkautta, kunnioitusta ja arvostusta. Hyväksyvää suhtautumista. Silti selvät pelisäännöt. Ehkä tärkeimpänä yksittäisenä seikkana Marjo teki miehelleen selväksi heti alkuun, että hän ei aikonut hankkia lapsia. Siinä kulki raja. Hänelle riitti ura. Niinpä sen tuli riittää myös Jorgelle. Jorge hyväksyi, että näin oli.

Jorge tarttui uudelleen kirjeeseen. Hän luki sen kokonaan läpi ja ymmärsi tärkeän ja olennaisen asian: Hän halusi mennä sinne kokoukseen, oli se mitä hyvänsä.

Aamulla Marjo nousi aamiaiselle yhtä aikaa Jorgen kanssa. Näin he tekivät usein, sillä aamut olivat heille kallisarvoista, yhteistä aikaa, enemmän kuin illat. Illat olivat toimittajan työn takia repaleisempia ja epäsäännöllisempiä. Niissä mellastivat ennaltalaskemattomat yllätykset, mutta aamut olivat onneksi heidän kahden.

Jorge odotti missä vaiheessa Marjo ottaisi kirjeen puheeksi?

Kun Marjon kahvikuppi oli vajentunut puolilleen, hän muisti asian. Jorge näki sen vaimonsa kasvoista. Niille nousi tietty ilme ja hän loi katseen mieheensä: ”Sait eilen kirjeen? Mitä jännää siinä oli?”

”Sain”, Jorge vastasi. ”Kutsu kokoukseen Pariisiin.”

Marjo räpytti silmiään ennen seuraavaa kysymystä: ”Mihin kokoukseen?”

”Lupiineja ja viiniä.”

”Lupiineja ja viiniä?”  

”Niiden rinnakkainviljelyä. Käsitin, että viininviljelijät tavoittelevat mahdollisimman suuressa mitassa luomuviljelyä.”

”Ai”, Marjo vastasi. Hänen kuppinsa oli tyhjä. Hän nousi kaatamaan heille toiset kupilliset.

Jorge katsoi Marjon selkää, joka kapeni vyötäröllä ja leveni uudestaan lanteilla. Hän jäi kiinni siitä.

Marjo hymyili: ”Miltä näytti?”

Oikeat sanat. Se kävi Jorgen mielessä.

”Hyvältä”, hän vastasi.

”Valepukki.”

”En koskaan.”

Milloin Jorge kuuli tästä kokouksesta?

”Eilen. Siitä kirjeestä.”

”Et ennen?”

”En.”

”Mikä kokous se on?”

Jorge kertoi, toisti saman, jonka oli sanonut jo äsken ja taustoitti sitä sopivasti: ”Kuoressa oli liput.”

”Mitä?”

”Lentoliput Helsingistä Pariisiin ja takaisin. Lauantaina meno ja sunnuntaina paluu.”

”Joku, joka tiesi, että sä lähtisit sinne?”

Jorge oikaisi ja sanoi, että henkilö, joka lähetti kutsun ja liput, oli hänelle aivan tuntematon tai hän ei ainakaan muista sellaista nimeä.

”Lentäen?” Marjo totesi uneliaasti.

”Kyllä.”

Jorge odotti. Hän ei kyennyt ennustamaan mitä seuraavaksi?

”Milloin?”

”Ensi viikonloppuna.”

”Jo ensi viikonloppuna?”

”Lauantaina lähtö.”

”Hyvä. Oikeastaan ihan hyvä. Sitten se on pois tieltä.”

Marjo katsoi kupin reunan yli miestään. Hän hymyili: ”Oletan, että sä olet menossa?”

”Näin ajattelin.”

Marjon hymy syveni: ”Epäröit kuitenkin?”

”En haluaisi jättää sua yksin.”

”Älä nyt, mä olen iso tyttö. Taidan pitää hauskaa, kun saan tällaisen ennalta laskemattoman vapaaillan.”

Marjo ei irrottanut katsetta miehestään. Hän laski kätensä Jorgen kämmenselälle: ”Puhuin leikkiä. Pysyn kiltisti kotona ja vietän rauhallisen koti-illan itsekseni.”

”Saat sä mennä jonnekin, jos haluat”, Jorge lupasi.

Marjo pudisti päätään: ”En mene. Ei tee mieli. Tiedätkö, mä olen aivan onnellinen näin. Mä olen onnellinen sun kanssasi.”

”Ja mä sun kanssasi”, Jorge vastasi.

Marjo kurkotti pöydän yli. He suutelivat.

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

13.6.2020  

Olemme keskustelleet Taavetin K-kaupan sijainnista viimeisten kahdenkymmenenviiden vuoden ajalta. Toinen meistä muistelee, että K-kauppa on ollut koko ajan samassa rakennuksessa kuin nykyään ja toisen muistikuvassa K-kauppa on ollut välillä kirjakauppaa vastapäätä. Onko jompi kumpi oikeassa vai eikö kumpikaan?

Kuikat näkyivät taas, kun olimme aamu-uinnilla. Saimme kuulla eräältä uimarilta, että se on todennäköisesti sama pari, joka on nähty näillä vesillä myös aiempina kesinä.  

Kun poljimme takaisin rannalta, käki kukkui. Savun tuoksu kantautui vastaan ennen toria. Kalan savustaminen oli käynnissä ja torin kahvilakojujen pitäjät levittivät pöytiään ja tuolejaan. Lauantai ja keskiviikko ovat näemmä Taavetin torin vilkkaimmat päivät.

14.6.2020

Mitä kaikkea jää mainitsematta, kun aika kuluu. Katsoimme toissailtana kirjastosta lainaamani filmin Once upon a Time in Hollywood. Ensimmäisen kerran istuin television ääressä sen jälkeen, kun muutimme Taavettiin. Helena on katsonut telkkua jonkin verran, mutta hän piirtää samalla. Se on hänen tyylinsä.

Eilen katsoimme läppäriltä Yle areenan lähettämän Italian cup-ottelun, yhden osaottelun. Jalkapalloa vaihteeksi vajaan kolmen kuukauden tauon jälkeen. Elämä normalisoituu ja pallo pyörii.

Aiomme katsoa tänään uusiksi Once upon a Time in Hollywoodin. Ajankohdaksi sovitamme iltapäivän, ennen kuin aurinko kaartaa esiin talon päädyn yli ja alkaa paistaa olohuoneen ikkunaan ja rakennuksen sivuun ja parvekkeelle.

Parhaillaan on vasta aamuvarhainen. Sunnuntai. Läppärin kello on ajassa 8:19. Olemme tätä ennen juoneet puoli kuudelta teetä parvekkeella, nauttineet jugurttia sen kanssa, leivät ja olen kirjoittanut sivun verran Kaksi tiikerintaljaa -käsikirjoitusta – menossa sivulla 229. Varttia vaille seitsemän olimme polkemassa pyörillä rannalle, näimme pari autoa, yhden hiljaisen aamuvaeltajan – mieshenkilö – ja seuraavaksi uinti metsälammella, tunnelma kuin kesämökillä, paluu keskustaan ojanpenkkoja koristavien kukkien välistä, käki kukkui kaukana ja orava naksutti kuusen oksalla. 

 

Hämähäkki kiipesi dvd-levyn päälle oikomaan koipiaan. Se on kulttuurituliainen Afrikasta. Näimme sen kerran, kymmenen vuotta sitten näyteikkunassa Mannerheimintiellä Helsingissä. Helena totesi, että ”Ai, kun kiva.” Niinpä menin seuraavan kerran yksikseni varta vasten hämähäkkiostoksille, laitoin sen rasiaan, tein lahjapaketin ja annoin sen hänelle. Yllätys. 

15.6.2020

Aamulla kuunsirppi kuusen oksien lomasta pilkisti kun pyörää talutin ja maisemaa ihailin. 

16.6.2020

Aamu aamulta on helteisempää, kun pyöräilemme Ala-Kivijärven rantaan uimaan. Tyyni järvenselkä peilasi pilviä ja kalat puhkoivat veden pintaa.

Eilen laitoimme julki toisen osan Makeaa lupiinia -novellia. Se oli omasta mielestäni valmis aikaa sitten, yli vuosi takaperin, mutta kaksi hyvää lukijaa, jotka olivat tutustuneet siihen, halusivat molemmat, että jatkan tarinaa. Myönnyin yleisön pyynnöstä ja kirjoitin ja sepitin sitä toisen mokoman verran lisää. Alun perin tekstiä oli alle neljäkymmentä sivua, mutta toisessa vaiheessa sitä oli karttunut seitsemänkymmentä sivua. 

         Kuulemma se on nyt parempi. Tai näin sanoo toinen lukijaystävistäni, mutta toinen, makealupiinin viljelyyn oikeasti perehtynyt tiedemies, kaipaa yhä kunnon symposiumia aiheesta. Pelkään, että en pysty tyydyttämään vieläkään hänen toivettaan. Tekstillä on oma tahtonsa.

Siis vuosi sitten Makeaa lupiinia tyydytti minua ja pidin itse sitä valmiina. En kuitenkaan enää. Tuleeko ihminen kaiken aikaa kriittisemmäksi? Siltä vaikuttaa, sillä joudun tuuraamaan kustannustoimittajaa ja korjailen tätä uusinta versiota sitä mukaa kuin se ”menee painoon”. Onko se hauskaa? On. Kirjoittaminen on hauskaa. Kirjailijaoleminen? Siitä en tiedä mitään.