PERJANTAINA illalla, kun Jorge oli pakannut matkalaukun ja kaikki oli siltä osin lähtövalmista, hän ja Marjo asettuivat rinnakkain sohvalle television ääreen ja ottivat siihen käden ulottuville pöydälle lasit viiniä. Marjo nojasi Jorgen kylkeen ja hieroi itseään siihen hyvään asentoon.
Jorge kertoi, että Piritta heidän töistä lähtee mukaan Pariisiin.
Marjo jäykistyi heti. Hän oikaisi selkänsä suoraksi, nousi ylös ja käveli vessaan. Hän ei sanonut mitään.
Menee itkemään, Jorge tajusi. Ja minkä vuoksi? Siksi, koska minä en puhunut asiasta ajoissa.
Viisi minuuttia myöhemmin Marjo palasi. Hän koukkasi viinipullon mukaan keittiöstä. Jorge ei katsonut päin. Hän tuijotti televisiota.
”Mistä nyt tuulee?” Marjo kysyi. ”En tiennyt, että sulla oli hommattuna kahdet liput.”
”Mulla ei ollut mitään hommattuna”, Jorge puolustautui. Hän ei ilahtunut Marjon sanavalinnasta.
”Mitä sitten? Et puhunut mitään monista lipuista.”
”Puhuin.”
Marjo kaatoi viiniä molempiin laseihin.
”Mulle ei tullut edes mieleen, että sä haluaisit lähteä?” Jorge sanoi.
”Mieluummin Piritta, niinkö?” Marjo iski takaisin.
Jorge veti henkeä: ”Se oli täysi vahinko.”
”Ai?”
Kun Jorge mietti yhä mitä sanoisi ja miten, Marjo patisti häntä selittämään: ”Kerro edes nyt? Vai etkö halua kertoa?”
Jorge kokosi itsensä ja selitti miten tilanne meni. Ilman Saaran sekaantumista asiaan, hän olisi lähdössä itsekseen.
”Mutta ei. Te kaksi kyyhkyläistä lähdette yhdessä?” Marjo hahmotti asetelman. ”Hauskaa. Mä kyydin teidät kentälle ja te reissaatte kaksin, istutte vierekkäisillä penkeillä ja perillä, mitä siellä?”
”Perillä mua ollaan vastassa.”
”Piritta?”
”Hän viettää päivän Pariisissa.”
”Entä onko sulla suunnitelmia illaksi?”
Marjon ääni oli katkera.
”Älä viitsi”, Jorge sanoi. ”Kai sä mut tiedät?”
”Tiedän.”
Jorge kuuli Marjon äänessä ikävän särön.
He olivat lauantaiaamuna liikkeellä varhain. Satoi hiljaa. Asvaltti kiilsi märkänä. Jorge oli kuski ja Marjo istui tyylikkäänä viereisellä istuimella. Hän oli hallittu, hillitty ja hyvännäköinen. He eivät olleet sopineet edellisiltaista eripuraansa. Jorge koki tilanteen sellaisena, että Marjo ei ollut valmis hieromaan vielä sovintoa.
He näkivät Piritan seisovan kerrostalon pihalla odottamassa valmiina sateenvarjo pään päällä. Jorge käänsi auton keulan kadulta pihaan vievään ajoluiskaan. Piritalla oli vieressään yllättävän iso vetolaukku kuin hän olisi lähdössä pitemmällekin matkalle.
”Nuori emo”, Marjo sanoi hiljaa.
”Älä viitsi”, Jorge vastasi.
”Ilmankos”, Marjo kuittasi.
Jorge pysäytti auton. Hän nousi kohteliaana miehenä auttamaan Pirittaa tämän kantamusten kanssa.
Marjo nousi myös jaloittelemaan, vaikka he olivat ajaneet vasta muutaman kilometrin.
”Hei”, Jorge kuuli Piritan tervehtivän. Naiset kättelivät. Jorge ei kuullut mitä muuta he sanoivat toisilleen, koska hän oli ensin auton toisella puolella ja sen jälkeen sisällä autossa.
Piritta meni istumaan takapenkille ja Marjo eteen.
”Käykö näin?” Marjo kysyi. Merkitsevä katse kuljettajaan. ”Vai haluatko vaihtaa istumajärjestystä?”
Jorge ei vastannut. Hän puristi huulensa yhteen.
Kymmenkunta kilometriä hiljaista ja vaiteliasta matkantekoa. Sitten Marjo kääntyi kysymään Piritalta kuinka kauan hän on ollut Merentutkimuslaitoksella?
”Puoli vuotta.”
Jorge katsoi taustapeilistä hoikkaa Pirittaa, joka kurkotti eteenpäin vastaamaan Marjolle. Heidän katseensa kohtasivat ja Jorge käänsi äkkiä katseensa takaisin tiehen.
”Viihdyt hyvin?”
”Kyllä.”
Keskusteluyhteys oli avattu ja pakolliset seurusteluvelvoitteet täytetty.
He poikkesivat aamiaiselle huoltoasemalle vähän ennen Porvoota.
”Jore maksaa”, Marjo ilmoitti. Hän pidätteli ilkikurista hymyä. Marjo ei väännellyt yleensä Jorgen nimeä, sellainen ei kuulunut hänen tapoihinsa, mutta nyt kiusaus oli kai vastustamaton.
”Mä käyn ensin”, Piritta sanoi. Hän keinautti päätään.
Meni etsimään vessaa, Jorge ajatteli.
Marjo ja Jorge valikoivat sämpylät itselleen. Heidän lisäkseen aamiaispaikassa oli pari vanhaa miestä istumassa yhdessä pöydässä ikkunan vieressä. Paikallisia, Jorge oletti.
Pirittaa ei kuulunut, joten Jorge maksoi heidän kahden ostokset ja he siirtyivät tiskiä lähinnä olevaan pöytään.
”Menikö se tekemään sotamaalauksen?” Marjo kysyi.
”En tiedä”, Jorge vastasi.
Hän ajatteli, että tästä reissusta katosi vähä vähältä kaikki hohto. Tämä oli enää vain välttämätön ja pakollinen paha. Jos se auttaisi asiaa, hän peruisi mielellään koko Pariisin matkan, mutta se ei palauttaisi tilannetta alkuruutuun, ikävä kyllä. Mikään ei palautuisi entiselleen, hetkeen ennen sitä virhettä, kun hän aukaisi sen pahan onnen kirjekuoren.
Jos hän sanoisi nyt, että okei, me käännymme takaisin, niin mitä sitten? Marjon ilme pysyisi yhtä pilkallisen ilkkuvana kuin parhaillaan ja Piritta, hän suhtautuisi niin kuin suhtautuisi.
Kaunista käytöstä, Jorge ajatteli.
”Sä olet aika hiljainen”, Marjo sanoi.
Mitäpä sanomista minulla, Jorge ajatteli. Hänen ei tarvinnut vastata, koska Piritta palasi sopivasti veskistä, näki heidät istumassa sämpylät ja kahvikupit edessään ja alkoi valikoida vitriinistä jotain mieleistä itselleen.
”Mene ritari apuun”, Marjo kuiskasi.
Piikittele vain, Jorge voihkaisi mielessään. Hän käänsi katseensa vanhoihin miehiin.
Noilla ei ole näitä harmeja enää, hän tuumi. Ja tajusi ajatuksensa epäoikeudenmukaisuuden. Ehkä heillä oli kestettävänään jotain vielä keljumpaa?
Marjo oli piikikäs koko rahan edestä, parhaillaan, mutta miltä hänestä tuntuisi sillä hetkellä, kun lentokone nousisi ilmaan? Olisiko silloin kyynelten vuoro?
Jorge käänsi päänsä ja katsoi vaimoaan suoraan silmiin: ”Ikävää, että olen pahoittanut sun mielesi.”
Marjo ei vastannut. Piritta tuli pöydän luo ja istui rohkeasti Marjon, kilpailijansa ja vihanaisensa viereen.
Marjo loi Pirittaan sivusta hymyilevän katseen. Näyttelijä, Jorge ajatteli. Yhtenä hetkenä yhtä ja toisena toista.
”Sä olet toimittaja?” Piritta kysyi.
”Arvaan, että Jorge on kertonut”, Marjo tokaisi siihen. Hän heitti silmäyksen mieheensä.
Jorge tajusi, ettei ollut ajatellut ennen varsinaisesti Marjon ikää, minkä ikäinen hänen vaimonsa oli, mutta nähdessään Marjon ja Piritan istuvan rinnatusten edessään, hän huomioi aiempaa selvemmin näiden ikäeron. Toinen, Piritta, oli nuori nainen ja toinen, Marjo, lähempänä keski-ikää. Marjo ja hän, Jorge, he kaksi olivat keski-ikäinen aviopari. He olivat löytäneet toisensa vasta keski-iässä ja joku koiranleuka voisi väittää, että vasta vanhemmalla iällä.
Marjo ja Piritta olisivat voineet olla yhtä hyvin vaikka äiti ja tytär. Tässä vertailussa äidillä ei ollut mitään hävettävää, sillä hän oli heistä kahdesta paremman näköinen. Kaunotar on aina kaunotar, myös iäkkäämpänä. Piritta oli hontelo ja kolho. Hänen kasvoillaan oli tympiintynyt ilme. Se oli hänen vakioilmeensä. Hänen tukkansa oli aika vaalea, mutta se roikkui päässä kuin rätti.
Oho, Jorge älysi. Noinko tarkkaan ja kaikkia piirteitä analysoiden katson kaikkia niitä naisia, joiden kanssa olen tekemisissä? Ei. Tämä kerta on poikkeus. Normaalitilanteessa olisin innoissani, tuntisin pelkkää intoa edessä olevan matkan takia, keskittyisin siihen, eläisin tulevien tapahtumien ennakkotunnelmissa ja lievän matkakuumeen vallassa, mutta nyt kaikki tapahtuva näyttäytyi siinä valossa kuin suorittaisin pelkästään jotain puuduttavaa, pakollista ja vastenmielistä velvollisuutta.
Naiset keskustelivat siitä miten Piritta päätyi laboratorioalalle?
”Mummo on laborantti.”
”Missä?”
”Kaukaan sellutehtaalla.”
Jorge kuuli kysymykset ja vastaukset. Siinä tuli hänelle uutta ja vanhaa asiaa. Marjo kertoi siitä kerrasta, kun hän matkusti Pietariin tekemään haastattelua Jorgesta ja Jorge iski silmänsä häneen.
”Se meni toisin päin”, Jorge puuttui puheeseen.
Marjo käänsi hymyilevät kasvonsa häneen päin: ”Älä nyt. Myönnä vain, että sä et saanut silmiäsi irti musta?”
”En niin”, Jorge myönsi. Se oli totta. He ihastuivat molemmat toisiinsa. Toinen asia oli, että jos Marjo ei olisi ollut aloitteellinen suhteessa, ei olisi tapahtunut varmaan mitään sen vakavampaa, seurustelua, yhteen muuttoa ja lopulta vihkitoimitusta.
”Romanttista”, Piritta sanoi, vaikka ääni oli lakoninen.
He söivät kaikki kolme samalla, kun puhuivat ja pitivät välillä jutustelussa taukoja. Jorge tajusi, että hän oli syönyt oman sämpylänsä ilman, että muisti siitä mitään. Kinkkusämpylä.
”Nyt me olemme jo tällainen vanha pari”, Marjo esitti.
Hän vilkaisi taas silmäkulmastaan Jorgea: ”Sen huomaa siitä, kun miehet alkavat katsella nuorempia.”
Jorgen teki mieli vastata ja kiistää moiset väitteet, ainakin omalta kohdaltaan, mutta näki viisaimmaksi vaieta.
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti