MATKA keskustaan tuntui pitkältä. Jorgen mielessä se vertautui lähinnä siihen, että ajaisi autolla Haminasta Porvooseen. Tietenkään matkanteko ei haitannut häntä. Hänellä oli hyvää seuraa ja hän nautti vaihtuvista ikkunanäkymistä niin kauan kuin niitä riitti. Jostain vaiheesta alkaen rata siirtyi tunneliin maan alle.
Ekaterina piti puhetta. Hän toimi oppaana.
He söivät Pariisin eloisassa ja vilkkaassa keskustassa jollain sivukujalla, pienessä, viihtyisässä pizzeriassa, jossa oli punavalkoruudulliset pöytäliinat pöydissä. Pizzalautaset ja viinilasit mahtuivat juuri ja juuri sirolle, rautajalkaiselle kahden hengen pöydälle.
”Merci”, Ekaterina kiitti, kun tarjoilijatar laski pizzalautaset heidän eteensä.
”Merci”, Jorge toisti perässä. Hän kaivoi kännykän esiin. Hän päätti soittaa Marjolle ennen kuin aterioisi.
”Tärkeimmät ensin”, hän sanoi Ekaterinalle.
”Oikein”, Ekaterina hyväksyi. ”Älä unohda soittaa.”
Marjo vastasi kolmannella piippauksella.
”Haloo, täällä Pariisi, mitä siellä?” Jorge sanoi puhelimeen.
”Hei”, Marjo vastasi. ”Hyvin kuuluu. Kiitos kysymästä.”
”Missä olet parhaillaan? Kotona?”
”En vielä. Matkalla.”
”Ajatko sä samalla, kun puhut puhelimeen?”
”En. Pysäytin sopivasti taukopaikalle.”
”Hyvä. Vaistosit, että mä soitan.”
Jorge kysyi löysikö Marjo jotain mielenkiintoista itselleen Helsingistä?
Ei mainittavia.
Tauko, jonka jälkeen Marjo kysyi vuorostaan miten lento sujui?
Hyvin.
Mikä on tilanne tällä hetkellä? Ovatko he syömässä Holopaisen kanssa? Oliko tämä tuttu ihminen Jorgelle?
Kyllä. Koulukaveri.
Tarkoittiko Jorge, että hän ei vain muistanut tätä heti?
”Muistin”, Jorge vastasi. Hän katsoi Ekaterinaa. ”Mutta hän on muuttanut nimeä.”
”En ymmärrä?”
”Avioliiton kautta.”
”Ai.”
”Te aterioitte jossain ravintolassa?” Marjo arvasi.
Jorge kertoi ja kuvaili paikkaa: Kymmenkunta pientä pöytää, kaksi niistä tyhjinä, muuten ruokavieraita. Ulkona terassilla tai jalkakäytävällä kaksi samaa sarjaa olevaa tai vielä pienempää pöytää ja niissä kahvittelijoita.
”Onko hyvää? Mitä syötte?”
Jorge ei ollut ehtinyt maistaa vielä. Hän oli päättänyt soittaa ensin. Pizza. Tavallinen pizza, mutta hän ei tiennyt vielä makua. Eksoottisia mereneläviä, ei etanoita, mutta simpukoita, kalaa.
”Syö ennen kuin jäähtyy.”
”Niin mä aion. Turvallista kotimatkaa.”
”Kiitos. Mun on ikävä sua.”
Se tuli pehmeänä lankaa pitkin. Tai ilmojen teitä, satelliitin heittämänä, vaikkei eroa voinut tietenkään havainnoida.
”Mun on ikävä sua”, Jorge tunnusti puolestaan. Tosissaan. ”Mä toivoisin, että sä olisit täällä.”
Hän katsoi pöytäliinaa, haarukkaa ja veistä lautasliinakääreessä, pizzalautasta, mutta ei seuralaistaan.
”Kaikkea ei voi saada”, Marjo totesi.
”Ei.”
Lyhyt vaikeneminen, jonka jälkeen he hyvästelivät ja Jorge katkaisi yhteyden.
Ekaterina ei kommentoinut puhelua. Hän katsoi Jorgea, kun tämä alkoi viipaloida pizzaa.
”Toivottavasti maistuu?”
Jorge nyökkäsi. Hän katsoi lautasta, sen yli kaunista opastaan ja heitti silmäyksen ympärilleen tuoksuvassa, kuumassa pizzapaikassa. Hän veti syvään henkeä.
”Mikä on?” Ekaterina huolestui tai esitti sellaista.
”Tuntuu uskomattomalta, että olen täällä ja että näin sinut. Että kohtasimme tällä lailla.”
”Elämässä tapahtuu.”
Ekaterina kertoi, että heille jää aikaa kulutettavaksi ennen symposiumin alkua, jolloin Jorge kysyi oliko hänen emännällään ohjelmaa?
”Ohjelmaa?” Ekaterina hämmästyi. ”Mitä tarkoitat? Mitä ohjelmaa?”
”Kokouksen ohjelmaa.”
”Hups. Tiedätkö mitä? Noloa sanoa, mutta mä unohdin sen kokonaan.”
”No, ei se mitään.”
Maailmanmies suhtautuu näin, Jorge ajatteli tyynenä.
He jatkoivat ruokailua hiljaisina, leuat jauhoivat makoisaa Pariisin pizzaa, kunnes Jorge ymmärsi tehdä seuraavan asiaankuuluvan kysymyksen eli mitä kaikkea muuta Ekaterinan elämään kuului: ”Jos on soveliasta kysyä sellaista?”
”Sopii. Kyllä.”
Ekaterina hymyili silmiään myöten.
Hän oli sihteeri.
”Sihteeri”, Jorge toisti. ”Tämän kokouksen osalta vai myös muuten?”
Myös muuten. Ekaterina oli aloittanut uransa Suomessa Alkossa. Tiesikö Jorge tämän firman?
”Kyllä. Nykyään nimi taitaa olla Altia.”
Mikä oli Ekaterinan tehtävä Alkossa?
Hän oli vientisihteerinä, vaikka kauppa oli käytännössä pelkkää tuontia.
”Ymmärrän”, Jorge sanoi.
Hän kehui keskustelun lomassa pizzaa herkulliseksi. Se ansaitsi kaiken kehun.
Makuelämyksestä huolimatta Ekaterina näkyi jättävän omansa kesken. Hän jätti annoksestaan kolmanneksen syömättä ja Jorge viittasi siihen veitsellään: ”Et jaksanut kokonaan?”
”En. Pizzat ovat nykyään kaikki niin isoja. Pitäisi siirtyä tilaamaan lastenannoksia.”
”Siinä voisi saada lelun kaupan päälle”, Jorge heitti sutkauksen.
Ekaterina antoi sen mennä ohi huomiotta.
Hänen tehtävänsä Alkossa vaati reissaamaan paljon ja hän sai siitä päähänsä, että miksi ei asuisi vaikka Pariisissa?
”Pariisi, kaikkeni”, Jorge sanoi.
”Aivan.”
Siinä elämänvaiheessa Ekaterina oli jättänyt miehensä Holopaisen taakseen. Se oli yksi muutos parempaan suuntaan ja toisena yhtä hyvänä oli muutto Pariisiin. Hän otti lopputilin Alkosta ja siirtyi Ranskan viiniteollisuuden palvelukseen.
”En tiedä onko se teollisuutta vai viljelyä?” Ekaterina lisäsi.
”Molempia”, Jorge oletti.
Ekaterina kysyi puolestaan Jorgen elämästä, viimeisistä kahdestakymmenestä vuodesta, jolloin he eivät olleet nähneet toisiaan?
”Mä taisin kertoa siitä kaiken”, Jorge vähätteli.
”Älä väistele. Kerro enemmän.”
Jorge tarinoi tovin omia asioitaan ja taas väistämättä vähän lisää Marjosta, lopetti ja kysyi muutteeksi ajankohtaisemman eli missä heidän oli tarkoitus kokoustaa? Se kiinnosti. Siitä ei ollut ollut vielä puhetta: ”Älä sano, että olet unohtanut myös sen?”
Ekaterina nauroi huvittuneesti ja vapautuneesti. Jorge ajatteli, että naurua ei voinut väittää hysteeriseksi, mutta melkein.
Viehättävä nainen, hän jatkoi ajatustaan. Hän ei saanut antaa tämän sekoittaa silti päätään.
”Gare du Nord”, Ekaterina vastasi.
”Kuulostaa siltä, että se on yksi paikallisista metroasemista?” Jorge arvasi puolittain ja briljeerasi toiselta puolen yleistietämyksellään. ”Me kävimme aiemmin aika lähellä sitä. Ajoimme ohi.”
”Pitää paikkansa. Siellä on metroaseman kyljessä saman niminen hotelli.”
”Hienoa. Sielläkö meidän on tarkoitus pitää tämä mystinen palaveri?”
”Siellä.”
Ekaterina oli ollut alusta asti yhtenä mukana järjestämässä ja organisoimassa tätä tilaisuutta ja kun he etsivät sopivaa paikkaa, hän oli ottanut yhteyttä muun muassa Gare du Nord -hotelliin. Siellä vastasi kokoustilavarauksista tuttu henkilö, Juri Zanev.
”Juri Zanev?” Jorge toisti.
”Kyllä. Meidän luokalta. Muistatko sä vielä Jurin?”
”Muistan. Totta helkkarissa.”
Jorge ei kiroillut yleensä tai oikeammin ei koskaan, mutta nyt hän oli niin täysin hämmentynyt ja hämmästynyt, että yksi tällainen turha voimasana lipsahti puheen sekaan. Juri oli hänen paras ja voisi väittää, ainoa ystävänsä koulussa. He kaksi olivat olleet tietyssä vaiheessa, alemmilla luokilla, erottamattomat.
”Mitä Jurille kuuluu? Minun täytyy tavata hänet.”
Ekaterina kallisti epäillen päätään.
”En tiedä onko Juri parhaillaan Pariisissa vai ei?”
Hän piti katseensa tiukasti Jorgen kasvoissa vastapäätään.
”Matkusteleeko hän?”
Ekaterina ei tiennyt. Hän oli saanut Jorgen osoitteen ja muut tiedot nimenomaan Jurilta.
”Niinkö? Olen ällistynyt.”
”Juri on osaava ja pätevä henkilö.”
”En epäile. En yhtään.”
Jurilla oli yritys, joka hoitaa ja välittää hotellien kokoustilavarauksia. Siksi Ekaterina ei tiennyt missä päin kaupunkia mies liikkui esimerkiksi parhaillaan tai oliko tämä ylipäänsä koko kaupungissa?
Jorge kysyi, kuinka suuri yllätys Ekaterinelle oli ollut, kun hän tapasi tällä lailla arvaamatta vanhan, entisen koulukaverin, Jurin?
”Se olli yllätys. Paukku suorastaan.”
”Onko sulla antaa hänen puhelinnumeronsa? Tai tarkemmin ajatellen voisitko soittaa hänelle? Jos minä soitan, Juri voi ihmetellä, että kuka soittaa vieraasta numerosta?”
”Joku puhelinmyyjä?”
”Niin. Vai onko Ranskassa toiminnassa niin vanhaa ammattikuntaa?”
”On, vanhempiakin.”
Jorgelle tuli mieleen jatko, mutta hän piti tällä kertaa suunsa.
Ekaterina soitti. Jorge kuunteli puhelun vierestä. Hänen viehättävä seuralaisensa esitteli aluksi itsensä, kysyi vastaajan voinnin ja muut seurustelukaavoihin kangistuneet kliseet ennen kuin kertoi, että heidän yhteinen, kaivattu ystävänsä, Jorginho, oli siinä hänen vieressään ja odotti malttamattomana tapaamista.
”Miten se mahtaa onnistua? Mitä luulet?”
Sen jälkeen vastapuoli anasti ilmeisesti puheenvuoron ja Ekaterina vaikeni, odotti ja kuunteli.
”Ei, kaikki hyvin”, hän vastasi johonkin Juri Zanevin kysymään ja jatkoi: ”Syömässä. Lopettelemme. Pizzat pohjalle.”
Jorge oli valmiina siltä varalta, että Ekaterina tarjoaisi kännykkänsä hänelle, päästäisi hänet tarinoimaan Jurin kanssa, mutta Ekaterina ei tehnyt sitä. Hän piti pään kännettynä ikkunaan päin, siitä avautuvassa katunäkymässä ja puhui ikkunalle: ”Teemme pienen kierroksen sitä ennen.”
Taas lyhyt hetki kuulostelua ennen kuin Ekaterina puhui jälleen: ”Sightseeing. Kyllä. Jotain tuliaisia. Samoin. Terveisiä.”
Hän lopetti puhelun, sulki kännykän ja sujautti sen käsilaukkuun.
Jorge ymmärsi, että Ekaterina oli niitä tarkkoja ja varovaisia ihmisiä, jotka eivät lainanneet periaatteesta kännykkäänsä kenellekään. Ei mikään ihme. Enemmän Jorge ihmetteli niitä henkilöitä, jotka lainailivat kännyköitään, jopa täysin tuntemattomille. Eivätkö he pelänneet, että esimerkiksi joku keuhkotautinen räkii basilleja heidän luuriinsa?
”Kerroin terveiset”, Ekaterina ilmoitti. ”Hän lähetti sinulle myös. Juri on sopivasti käymässä Gare du Nordilla. Ajatella. Meitä onnisti. Tarkoitan, jos puhun rehellisesti, että hän tiesi sinun olevan tulossa ja haluaa myös ehdottomasti nähdä. Miltä kuulostaa?”
”Aivan upealta.”
”Sanoisitko, että kannatti lentää Pariisiin?”
”Kyllä. Jo pelkästään tämän tapaamisen takia kannatti.”
Jorge vaikeni hetkeksi. Hän lisäsi kömpelösti, että myös Ekaterinan takia hänen oli kannattanut tehdä tämä viikonloppumatka Pariisiin.
”Löysin kaksi hyvää syytä, jos ymmärrät?”
”Ymmärrän.”
Ekaterina hymyili.
”Kaksi verratonta syytä reissata tänne asti”, Jorge varmensi. ”Ensinnäkin näin sinut, tyrmäävän ihastuttavan naisen ja nyt näen bonuksena myös Jurin. Menikö näin? Onko hyvä näin?”
”On. Oletko sä ihan sekaisin?”
”Kutakuinkin.”
”Kuule. Palaverin alkua on siirretty. En kysynyt minkä takia, mutta meillä on sopivasti aikaa käydä katsomassa pikaisesti nähtävyyksiä tai jos ajattelit hankkia jotain tuliaisia Pariisista, niin nyt on mainio tilaisuus siihen?”
Jorge oli samaa mieltä jälkimmäisestä. Nähtävyyksistä hän ei ollut innostunut eikä kiinnostunut, mutta piti hyvänä ajatuksena viedä matkalta tuliaiset Marjolle Haminaan.
”En tiedä, mitä olit ajatellut, mutta kävisikö esimerkiksi huivi, jossa on Ranskan lipun värit?” Ekaterina ehdotti. ”Miltä kuulostaa?”
”Upea ajatus.”
”Käyttääkö Marjo-rouva korvakoruja?”
”Kyllä.”
Milloin Jorge on ostanut viimeksi korvakorut lahjaksi vaimolleen?
”Siitä on aikaa.”
Ekaterina heristi sormeaan: ”Paha juttu. Se moka pitää korjata. Mitä sanot hopeisista tai kultaisista korvakoruista, joissa on riipuksina pikkuruiset Eiffel-tornin kopiot?”
”Vallan hieno ajatus.”
”Minä olen nimittäin nähnyt niitä. Hyvällä tuurilla voimme löytää sellaiset.”
”Olen myyty.”
>>>jatkuu>>>
