Jätin viime kesänä uuden tuttavani, mustanharmaan kyyn Lappeenrannan Sammonlahdesta Taipalsaaren puolelle vievän Merenlahdentien varteen. Kävin katsomassa sitä kolme tai neljä kertaa samalla, kun keräsin talven mustikoita. Ensimmäisellä kohtaamisella Helena oli mukana. Tulimme pois metsästä peräkkäin ja olin kävellä sahalaitakuvioisen kyyn päälle. Se luikersi vauhdilla karkuun.
Sama kyy paistatteli päivää samalla paikalla, kun palasin jonain seuraavana päivänä marjareissulle. Hiivin maantienojan yli katsomaan sitä kännykkä valmiina. Sain kahtena kertana kuvia siitä. Kuvittelin, että saattaisin nähdä sen myös tänä kesänä.
Nuoruudessani kyyt tapettiin aina, kun niitä näki. Nyt on toisin. Ihminen muuttuu ja ihmisen asenteet.
Samalla Merenlahdentiellä oli kerran viime kesänä sammakko ylittämässä asvalttia, kun Helena ja minä poljimme mäkeä ylös. Pysäytimme ja hyppäsimme pyöriltä. Sammakko oli jähmettynyt paikoilleen. Auto oli tulossa ja tietenkin juuri sammakon puoleista ajorataa. Menin seisomaan tielle otuksen taakse ja pidin käsiäni levällään. Autokuski hidasti, otti hyvissä ajoin sivuun tien toiseen laitaan ja jatkoi ryömintävauhtia ohi. Sammakko odotti yhä seuraavaa siirtoa. Taisimme luulla, että se oli kuollut, mutta kun raaputin heinällä sen selkää, se loikkasi eteenpäin, otti toisen loikan, tuli tienpenkalle ja katosi siitä ruohikon kätköön.
4.7.2020
Eilen luin loppuun James Joycen kirjan Finnegans Wake. En aio sanoa siitä paljoa, koska ajatukseni harhailivat. Ne eivät pysyneet luettavan mukana. En ollut tolkuissani. Vika ei ollut välttämättä tekstissä. Kokemus oli samanlainen kuin maata silmät kiinni auringossa järven tai meren rannalla ja kuunnella laineiden keveää liplatusta.
Finnegans Wake on kirja, johon palaan – ehkä ensi vuonna, ehkä sitä seuraavana. Se oli kahdeskymmenesensimmäinen lukemani kirja tälle vuodelle. Outi Nyytäjän Heinäpaali roihuaa oli kahdeskymmenes.
Joukolankujalla on hevoskastanja. Neljäs, jonka löysimme Taavetista. Vallitiellä, Sepänkujalla ja Koulutiellä on jokaisella yksi hevoskastanja.
Tänään Ala-Kivijärven Sorosenselän poukamassa, venevalkamassa oli kaksi joutsenta. Tiira lensi ylitsemme. Vesi oli viilentynyt.
Kävelimme alas asemalle. Kuvasimme junaa, joka ajoi ohi. Milloinkohan asema toimii taas? Tulevaisuudessa.
Kävimme Antikvariaatti Punaparrassa. Mahtava varasto kirjoja. Kysyin Allen Ginsbergin runoja? Ei ole. Myyty. Ostimme Majakovskin näytelmän Sauna. Kirjan etuliepeessä on Ex Libris Martti Quist ja sen yläpuolella nimikirjoitus ja päiväys 5.10.67.
5.7.2020
Luen F. Scott Fitzgeraldin kirjaa Kultahattu, The Great Gatsby. Muistan lukeneeni sen kerran ennen, kauan sitten. Uskon, että pidin siitä.
Olen lukenut kirjasta kaksi kolmasosaa. Se ei ole pitkä eikä paksu teos, niukasti yli kaksisataa sivua. Kirja, jonka lukee päivässä tai illassa, yöhön asti. Kirjassa on tunnelma. Se kai vetoaa Haruki Murakamiin, joka lukee Kultahatun joka vuosi uudelleen.
Tunnelmaa kuin eilisessä Atalantessa, elokuvassa, jonka katsoimme. Se on vuodelta 1934, ohjaajansa ainoa, pitkä elokuva. Kosturica – jos muistan nimen oikein – puhui vajaa kaksikymmentä vuotta sitten Sodankylän elokuvafestivaaleilla Peter von Baghin haastattelussa Atalantesta. Tai hän sanoi sen olevan filmi, jonka hän ottaisi autiolle saarelle. Kosturica ei epäröinyt hetkeäkään tätä valintaa. Hän sanoi, että voisi katsoa sitä elokuva aina uudestaan, koko elämänsä.
Taavetissa sataa. Eilen Joukolassa oli Teatteripäivät. Taavetissa tapahtuu.
6.7.2020
Eino Leinon päivänä tuulee ja on pilvistä. Suomen suvessa hulmuavat siniristiliput. Tarkistin wikipediasta, että runoilija syntyi 1878 ja kuoli 1926.
Luin eilen loppuun F. Scott Fitzgeraldin kirjan Kultahattu. Hyvä kirja. Tapahtumaympäristö oli minulle vieras, en samaistunut siihen, mutta olin silti vaikuttunut ja pidin lukemastani. Kirja kosketti. Se oli 22:s lukemani tänä vuonna. Kultahattu ilmestyi 1925.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti