MARJO halusi ajaa vuorostaan. Jorge kaivoi esiin matkatavaroista varta vasten hankkimansa kirjan, jossa esiteltiin Ranskan eri viininviljelyalueita, eri rypälesukuja, maaperätietoutta, satoisuutta, tuholaisia ja niiden torjuntaa. Kaikkea sekalaista, ei kovin systemaattisesti. Paljon värikuvia. Hyviä kuvia. Kirja ei ollut varsinainen tieteellinen opus, vaan lähinnä jonkinasteinen matkaopas tai lahjakirja, mutta muuta Jorge ei ollut löytänyt tähän hätään. Hän oli hankkinut kirjan ohella myös uuden, ajantasaisen kartan Pariisista.
Helsinki-Vantaan lentoasemalla Marjo ilmoitti, että hän jatkaa saman tien eteenpäin.
”Ole varovainen”, Jorge muistutti.
Marjo hymyili.
”Aina liikenteessä”, hän vakuutti. ”Ehkä sinun on myös hyvä pitää varasi.”
”Kyllä”, Jorge lupasi.
He vaihtoivat poskisuukot, kaksi eurooppalaista eron hetkellä. Jorge nousi autosta.
Piritta oli punnertanut sillä välin itse omat matkatavaransa pois tavaratilasta ja odotti niiden kanssa sivummalla.
Heillä kahdella oli reilu tunti aikaa kulutettavana ennen koneen lähtöä.
Piritta osti R-kioskista naistenlehden.
Tyypillistä, Jorge ajatteli. Hän ei sanonut kuitenkaan mitään.
He istuivat odotussalin penkillä rinnakkain, kaksi eri-ikäistä ja eri sukupuolta olevaa ihmistä, joilla ei ollut erityisempiä puheenaiheita eikä suuria puhehaluja. Isä ja tytär lähdössä matkalle. Jorge ajatteli, että siltä tämä näytti varmaan satunnaisesta sivullisesta, joka kiinnitti heihin huomiota. Joku toinen tosin saattoi pitää heitä, yhtä perustellusti, avioparina tai ylipäänsä parina, jossa mies sattui olemaan vanhempi osapuoli, harmaantuva vanhus ja nainen puolestaan tuskin täysi-ikäinen.
Jorge katseli odotussalin isoista ikkunoista ulos kentälle. Lentoonlähtevä suihkukone teki hallitun nousun. Erikoisrakenteinen hinauskuorma-auto lähestyi jollain viereisellä kiitorataosuudella olevaa konetta ja otti sen peräänsä. Hallissa kaikuivat kuulutukset. Ihmisiä liikkeellä monine, isokokoisine matkalaukkuineen. Askelia. Lukemattomien askelten kuluttamat lattialaatat, paitsi että ne eivät olleet kuluneet. Tämä oli maan päälentoasema, Suomen paraatikenttä, tervetulotoivotus maahan saapuville vierailijoille ja turisteille. Tämä paikka oli luksusta tai sen oli ainakin tarkoitus olla.
Jorgen katse sivusi Piritan sylissä olevaa lehteä: Aukeamallinen seurapiiripalstan vierekkäisiä henkilökuvia. Ihmisiä parhaissaan cocktailkutsuilla. Kurvikkaan naisen kuvan alla oli nimi Kim Kardashian. Hyvän näköinen nainen kasvojaan myöten. Jorge ymmärsi, että hän oli kuullut nimen ennen, vaikka henkilö ja asiayhteys oli jäänyt tuntemattomaksi. Hän oli mieltänyt silloin kuulon perusteella, että Kim Kardashian olisi ollut mies. Ehkä on olemassa todella joku sen niminen, vaikka venäläinen poliitikko? Nimi viittasi siihen ilmansuuntaan.
Venäjä palaa luokse, hän sanoi mielessään.
Jorge otti esiin uudestaan oman viinialan lukemistonsa. Oliko siitä mitään hyötyä hänelle? Tuskin. Tuskin sentään suurempaa haittaa. Jorge myönsi kuitenkin mielessään, että Piritan valikoima naistenlehti ei tainnut olla perin perin sen kehnompi eikä huonompi tapa kuluttaa aikaa kuin tämä hänen versionsa, katsella hyvällä kameralla otettuja kuvia erilaisista, mehukkaista viinirypäleistä.
Jorge tajusi odottavansa, että Piritta sanoisi jotain Marjosta? Arvion. Hän oli odottanut sitä kaiken aikaa? Jokin huomautus, josta paljastuisi, että Piritta oli huomannut ja pannut merkille, että Marjo oli ollut mustasukkainen ja että heillä kahdella oli kaikesta päätellen kränää keskenään. Mutta Piritta pysyi hiljaa.
Ehkä hän päätti olla puuttumatta asiaan? Miksi puhua ja puuttua toisten asioihin? Miksi pitäisi puhua työtoverin kanssa? Mistä? Mitä jutunjuurta heillä oli keskenään? Työasioita? Mitä niistä?
He kävivät Jorgen ehdotuksesta kahvilla. Pian sen jälkeen he pääsivät siirtymään koneeseen. Jorge antoi Piritan valita istuinpaikan. Piritalle sopi ikkunanvieruspaikka, joten lennon aikana aina, kun Jorge loi välillä silmäyksen ulos koneen ikkunasta, hän näki samalla Piritan profiilin, tämän kasvot ja vartalon sivusta.
Se oli tarkoituksellista. Se ei ollut tarkoituksellista, se vain oli niin.
Piritta oli pienirintainen nainen. Hän hävisi myös tässä vertailussa Marjolle.
Jorge ajatteli, että se ei muuttaisi mitään, Marjo olisi hänen jokaisesta silmänluonnistaan mustasukkainen. Ei aihetta, mutta mitä se auttoi.
Piritta nukahti ennen kuin tarjoilu alkoi. Samoin heti tarjoilun jälkeen. Hän nukkui käytännössä loppulennon. Hyvää seuraa. Unettava matkakumppani. Siinä vieressä yksinäisenä, omissa ajatuksissaan, Jorge alkoi tuntea kuitenkin mielialansa kohenneen. Hän oli oikeasti matkalla ja tästä alkoi seikkailu. Se oli lapsellinen kuvitelma, mutta siltä hänestä tuntui. Oli kuin jokin uusi ja ennenkokemattoman odottaisi häntä siellä määränpäässä.
Jorge herätti matkakumppaninsa hyvissä ajoin. He jännittivät laskun, ainakin Jorge koki hienoista pelkoa.
Taas selvisimme, hän ajatteli, kun kone rullasi viimein maan tasalla kiitorataa pitkin, hidasti, kääntyi sivuun vapaalle huoltoradalle ja pysähtyi. Matkustajat saivat luvan nousta pois istuimiltaan ja alkoivat siirtyä jonossa ulos koneesta. Keväinen aurinko pilkahti. Lämpö hulvahti vastaan ikään kuin he olisivat saapuneet jonnekin vielä eteläisempään lomaparatiisiin. Tai ehkä se oli vain tuskan hikeä?
”Lämmintä”, Jorge huomautti Piritalle.
Ei vastausta. Jorge vilkaisi matkatoveriaan. Piritta oli sanonut äkkiä arvioiden korkeintaan kymmenen sanaa sen jälkeen, kun Marjo jätti heidät kyydistä Helsinki-Vantaan lentoaseman edessä. Hänellä ei ollut asiaa.
Jorge kysyi itseltään oliko hän jotenkin ylihuolehtiva matkatoveristaan? Odottiko hän myös, että Piritta osoittaisi puhumalla ja seurustelemalla kiitollisuuttaan siitä, että hän, Jorge oli ottanut neidon mukaan matkalle?
Naurettavia mietteitä. Jorge ravisti päätään. Pidä ajatukset kurissa, hän komensi itseään. Pysy asiassa. He siirtyivät koneen vierellä odottavaan bussiin, seisoivat osa käytävällä ja toiset istuivat ahtailla penkeillä sen lyhyen hetken, ranskalaisen kivenheiton matkan ja ajan, joka vei autolta ajaa terminaalin eteen ja johon se pysähtyi. He purkautuivat uudestaan ulos.
Heidän jonottaessaan matkatavaroiden tullauksen läpi Jorge katseli etsien ympärilleen väenpaljoudessa ja äänten sorinassa. Hän odotti näkevänsä vastaanottokomiteansa, häntä vastaan tulleen tai siihen lupautuneen tuttunsa, E. Holopaisen. Pian hän näkisi tämän ja samalla ratkeaisi, kuinka tuttu tämä oli? Arvoitus, joka kiusasi mieltä samalla lailla kuin kaikki ratkaisemattomat arvoitukset. Hän haki tuttuja kasvoja tuntemattomien seasta, mutta toistaiseksi niitä ei ollut näkynyt.
Vaihtoehtoisena mahdollisuutena vastassa voisi olla henkilö, joka pitäisi isoa plakaattia näkyvissä ja siinä lukisi tikkukirjaimin hänen nimensä. Esillä oli muutamia plakaatteja, mutta niissä ei haettu häntä. Tunnistaisiko hän vastaanottajansa ennen kuin tämä rientäisi tervehtimään käsi ojossa? Olisiko hän unohtanut tämän tyystin? Nousisiko mieleen vanhoja muistoja?
”Tämä kestää”, Jorge huomautti. Hän puhui yhtä paljon itselleen kuin Piritalle.
Vaihteeksi hänen nuori matkaseuralaisensa vastasi: ”Siltä tuntuu.”
Pirittaa jännittää. Jorge oivalsi, että siitä oli kysymys. Kaksi päivää sitten Merentutkimuslaitoksen pienessä kahvihuoneessa tämä hänen kollegansa oli hehkuttanut, että hänen unelmiensa täyttymys olisi päästä käymään Pariisissa, mutta nyt ei olisi uskonut, että kyseessä on sama ihminen.
Saman tien Jorge keksi toisen, vähintään yhtä hyvän syyn Piritan apeuteen ja alavireisyyteen: Häntä nolotti ja vaivasi näyttäytyä yhdessä tällaisen iäkkään setämiehen kanssa. Siinä tapauksessa nuoren naisen olo paranisi ratkaisevasti ja hän piristyisi heti päästessään pyrähtämään omille teilleen.
He saivat kantamuksensa ja lähtivät liikkumaan eteenpäin ihmistungoksen seassa, sen viemänä ja tuuppimana. Piritta yllätti ja alkoi puhua oma-aloitteisesti: ”Sua on joku odottamassa, vastassa?”
”Kyllä”, Jorge vastasi.
Pitäisi olla. Puhe oli, hän täsmensi mielessään. Hän huomasi olevansa lievästi ärtynyt ja harmistunut tarkastellessaan porukkaa, joka liikehti enemmän tai vähemmän päämäärättömästi edestakaisin ympäriinsä asemahallin tiloissa. Järjestelyt olivat pettäneet. Sellainen epäilys virisi. Hän ei ajatellut eikä luullut sentään, ei vielä, että olisi joutunut jonkin huijauksen tai petoksen kohteeksi, mutta sellainenkin mahdollisuus oli olemassa.
”Vastaanottaja hakusessa”, hän sanoi puoliääneen ja antoi katseensa kiertää hallissa kuin majakan valokeila. Hän varoi samalla, ettei törmännyt edessä olijoihin eikä tallonut kenenkään kantapäille. Mieliala alkoi laskea.
Joku nainen tukki tehokkaasti heidän kulkuväylänsä ja he joutuivat pysähtymään tämän takia.
”Pardon”, Jorge sanoi tälle.
Nainen seisoi paikoillaan. Jorgen mielestä tämän asento oli jotenkin hyvin pariisilainen – ei kovin korkeatieteellinen arvio herra tutkijalta. Nainen seisoi selin heihin, käänteli päätään ja katseli ympärilleen kuin elämänsä hukannut. Jorge ajatteli, että siinä on toinen ihminen, joka on samassa tilanteessa kuin he kaksi, hän ja Piritta. Eksyksissä. Jorge totesi myös, että kyseinen, tuntematon naisihminen toi mieleen Piritan lehdessä olleen kuvan Kim Kardashianista. Tällä väkijoukon naisella oli yhtä eroottinen takamus. Tämä voisi olla samanlainen filmitähti, julkkis.
Samassa nainen kääntyi, näki heidät tai oikeammin hänet, Jorgen ja naisen silmät rävähtivät vielä isommiksi.
”Hei! Jorginho. Pitkästä aikaa. Kiva nähdä.”
Nainen puhui venäjää. Ekaterina, Jorge tunnisti. Hän yllättyi. Ekaterina ja hän olivat koulukavereita vuosien takaa.
”Tämäpä oli yllätys.”
”Eikö?”
Lämmin jälleennäkeminen. He syleilivät toisiaan. Jorgelle tuli mieleen, että hän oli ollut nuorena varsinainen taulapää. Hän ei ollut nähnyt eikä tajunnut, että esimerkiksi tämä Ekaterina oli tällainen todellinen kaunotar. Todennäköisesti häneltä on mennyt huomaamatta ohi kokonainen kavalkadi hyvännäköisiä naisia, naisia, joiden kanssa hän olisi voinut pitää yhteyttä, joita hän olisi voinut lähestyä ja tehdä näiden kanssa lähempää tuttavuutta, mutta hän ei ollut ymmärtänyt mitään mistään sellaisesta. Hän ei ollut ymmärtänyt naisia. Ymmärsikö vieläkään?
”Mitä sinä?” Jorge kysyi. Hän oli kiinnostunut ja hyvillään tästä tapaamisesta, tarkasteli Ekaterinaa, mutta vilkuili silti samalla ympäriinsä ja etsi kateissa olevaa E. Holopaista, yhdyshenkilöä.
”Mitä sulle kuuluu? Mulla on vähän kiire, sovittu tapaaminen, ymmärrät varmaan, mutta kai me ehdimme vaihtaa pari sanaa.”
”Ei meillä ole kiire”, Ekaterina vastasi. Hän vaihtoi englannin kieleen: ”No hurry, I think so.” Hän sanoi sen merkityksellisesti ja painottaen.
”Aivan”, Jorge myönsi, hänkin englanniksi. ”Anteeksi ajattelemattomuuteni ja epäkohteliaisuuteni.”
Hän ymmärsi ja oivalsi, että Ekaterina vaati hänen koko huomionsa. Ekaterina piti toista kättään tuttavallisesti ja intiimisti Jorgen käsivarrella ja katsoi Pirittaa: ”Etkö esittelisi seuralaistasi? Vaimosi, oletan?”
”Ei. Ei sentään. Piritta, työtoveri.”
Piritta ja Ekaterina kättelivät.
Jorge katsoi heitä, enemmän toki Ekaterinaa. Hän valmistautui selittämään tarkemmin omaa ja heidän kahden tilannetta: Heitä odotettiin. Heitä piti olla vastassa yhteyshenkilönä eräs E. Holopainen, joka oli ilmeisesti myöhässä. Ehkä hän oli juuttunut liikenneruuhkaan? Sellainen tuli mieleen näin Pariisissa.
Ihmisiä tungeksi ohi loputtomassa liikkeessä. He kolme olivat siinä keskellä pienenä saarekkeena kansanpaljoudessa.
”Valitsimme huonon paikan”, Jorge totesi ääneen. ”Etsin vastaanottajaa enkä näe. Harmillista.”
”Mitä sun pitäisi nähdä?” Ekaterina kysyi. Hän hymyili leveästi. ”Enkö minä riitä?”
Jorge tutkaili häntä tarkemmin. Hymy oli liian merkitsevä. Se oli sitä paitsi huvittunut ja ilkikurinen. Se pysäytti: ”Hei, mä tajuan: E niin kuin Ekaterina? Niinkö?”
”Osui.”
”Sukunimi on Holopainen?”
”Kyllä kesti.”
Ekaterina pudisti nauraen päätään. Hän kohdisti huomautuksen Piritalle: ”Terävä kaveri sulla.”
”Kyllä”, Piritta myönsi.
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti