EKATERINA vaati ehdottomasti, että he molemmat tulevat hänen luokseen yöksi, ovat hänen vierainaan ja siis myös yötä hänen luonaan.
”Mitä sanoo sun miehesi ja muu perheesi?” Jorge kysyi.
Ekaterina huiskautti kättään: ”Ei ole. Ei perhettä eikä enää edes miestä. Pidin nimen, mutta en miestä.”
Ekaterinan auto odotti parkissa. Citroen. Se oli näitä samalta liukuhihnalta tulevia, identtisiä autoklooneja. Yhdentyvän Euroopan ja yhdentyvän maailman tuotteita. Auto, josta puuttui ranskalainen eleganssi ja tyyli. Se oli pelkkä kulkupeli.
He pääsivät nauttimaan yksityisestä kiertoajelusta, joka merkitsi hermostuttavaa kyytiä läpi liikenteellisen sekamelskan. Pietari oli hankala kaupunki ajaa omalla autolla. Jorge oli kokenut sen omakohtaisesti, mutta Pariisi vaikutti olevan tässä suhteessa vielä pahempi. Ainakin sivusta seuraten.
Ekaterina ajoi rennosti ja tottuneesti, niin kuin kuuluu ja olettaa paikalliselta. Hän piti samalla keskustelua yllä. He eivät olleet nähneet Jorgen kanssa kertaakaan koulun jälkeen. Ekaterina kertoi, että hän yllättyi, kun kuuli viinialalle siirryttyään, että Jorge puuhaili kasvinjalostuksen parissa, lupiinien viljelyprojektissa. Jorgen nimi tuli esiin, kun viiniköynnöksille alettiin hakea sopivaa kasvia rinnakkainviljelyyn.
”En tiennyt, että sä olit kiinnostunut kasvitieteestä.”
Et niin, Jorge ajatteli mielessään. Hänellä oli sellainen käsitys, että Ekaterina ei ollut ollut kiinnostunut hänestä eikä ollut välttämättä edes huomannut häntä silloin koulussa ja koululaisina. Ekaterina oli ollut varsinkin ylemmillä luokilla jonkinasteinen villikko, kun taas hän, Jorge, oli ollut aina samanlainen hiljainen, itsekseen viihtyvä lukutoukka. He eivät olleet harrastaneet samoja asioita eivätkä liikkuneet samoissa porukoissa. Hän ei tiennyt mitä ja missä Ekaterina oli jatko-opiskellut eikä mistä tämä oli kiinnostunut? Ekaterina puolestaan ei tiennyt tietenkään juuri mitään hänen, Jorgen, elämästä ja elämäntiestä.
Jorge kertoi olevansa naimisissa.
”Lapsia?” Ekaterina kysyi ensimmäiseksi.
”Ei.”
”Ei vielä?”
”Ei ole suunnitelmissa.”
”Se on sitten suunnittelematon raskaus.”
Jorge pudisti päätään: ”Vaimoni, Marjo, ei ole innostunut ajatuksesta.”
”Marjo?” Ekaterina tarttui siihen. ”Suomalainen nimi.”
Hän siirtyi puhumaan suomea englannin sijaan.
”Niin.”
”Eli me olemme löytäneet molemmat suomalaisen elämänkumppanin.”
Siltä näyttää, Jorge ajatteli.
”Pitkään naimisissa?” Ekaterina kysyi seuraavaksi.
Jorge vastasi: ”Kohta kahdeksan vuotta.”
He tulivat perille uudenaikaisen kerrostalon pihaan. Jorge hahmotti, että paikka ei sijainnut Pariisin varsinaisella ydinalueella. Lähiö. Sen näköinen ympäristö, että he olisivat voineet olla missä päin hyvänsä Eurooppaa. Olivatko he edes Ranskassa?
”Täältä on hyvät liikenneyhteydet Pariisin keskustaan”, Ekaterina selitti ja mainosti, yhtä lailla heille molemmille. Hän vilkaisi Pirittaa takapenkillä.
He veivät matkatavarat mennessään ylös. Piritta oli päättänyt siihen mennessä, että hän lähtee saman tien seikkailemaan itsekseen suureen kaupunkiin. Ekaterina luovutti hänen käyttöönsä asuntonsa vara-avaimen. Samalla naiset vaihtoivat keskenään puhelinnumeroita. Jorge kuuli, kun Ekaterina selitti Piritalle missä lähin juna-asema sijaitsi, ainoa järkevä kulkuyhteys täältä Pariisin ytimeen ja kävelyreitin asunnolta asemalle. Matka oli lyhyt.
”Just two corner”, Ekaterina lisäsi.
Jorge totesi, että Ekaterina vaihteli sulavasti kolmea eri kieltä, venäjää, englantia ja suomea. Eli hänen täytyi osata ainakin neljää kieltä, ranskaa neljäntenä.
Jorge erotti naisten keskustelusta vain osan, yksittäisen sanan ja lauseen sieltä täältä. Hän ei pyrkinyt varsinaisesti kuuntelemaan heitä, mutta kuuli Ekaterinan ehdottavan, että Piritta voi lähteä, jos halusi, yhdessä heidän kahden, hänen ja Jorgen kanssa syömään, mutta Piritta ei innostunut ajatuksesta. Hän uskoi ja luotti pärjäävänsä omineen, kiitos vain. Hän oli liikkunut ennakkoon netissä virtuaalisesti kaikkialla kaupungin sydämessä. Hän koki tuntevansa Pariisin.
”Hyvä. Se on oikein. Nauti päivästä”, Ekaterina toivotti. Hän suukotti Pirittaa molemmille poskille. ”Lähdetkö sä heti? Tarvitseeko sun vaihtaa vaatteita? Aiotko käydä ensin suihkussa?”
”Ei. Ei mitään sellaista. Kaikki hyvin. Käyn vain pikaisesti vessassa.”
”Okei”, Ekaterina hyväksyi. Hän kääntyi saman tien vuorostaan Jorgen puoleen: ”Kieltäydytkö sä mun seurasta?”
”En.”
”Hyvä. Syömme jotain kevyttä ulkona. Aloitamme siitä. Sopii varmaan?”
Eläväinen nainen, Jorge ajatteli. Hän ajatteli, että tämä piirre on ollut Ekaterinassa aina. Hän oli pannut sen merkille jo aikoinaan koulussa, sen verran sentään, vaikka silloin hänelle ei ollut tullut mieleen lähestyä tätä neitosta. Ekaterina oli ollut saavuttamaton unelma. Jotta olisi voinut lähestyä häntä, olisi pitänyt olla joku luokan tavoitelluista uroksista ja jollainen Jorge ei ollut. Hän ei kokenut kuuluvansa vieläkään tällaiseen ylvääseen kastiin.
Tuntui oudolta istua nyt Ekaterinan luona, hänen olohuoneessaan. Jorge ei olisi voinut kuvitella sitä tuonnoin, vuosia sitten.
Seikkailu. Se tuli mieleen yhtäkkiä. Hän oli ajatellut lentokoneessa niin: Tästä alkaa seikkailu. Siltä näyttää.
Asunto käsitti kaksi huonetta ja keittiön. Jorge istui olohuoneen sohvalla. Hän selvitti ja kävi vielä kertaalleen läpi omia luentomuistiinpanojaan ja varmisti, että kaikki olennainen oli mukana. Hän pakkasi salkkunsa kuntoon. Hän oli valmis lähtemään syömään ja eteenpäin varsinaiseen kokoukseen, symposiumiin, millä nimellä sitä pitäisikään kutsua.
Ekaterina poistui makuuhuoneeseen vaihtamaan vaatteita.
”Mä vaihdan kaupunkiasun”, hän tiedotti vieraalleen.
”Ole hyvä vaan.”
Jorge koki jostain syystä tilanteen intiiminä. Hänen ajatuksensa harhautuivat ja sekaantuivat. Melkein kuin osa hänestä olisi seurannut Ekaterinaa makuuhuoneen puolelle ja tekisi siellä mitä? Hän näkisi naisen riisuutuvan alusvaatteisilleen ja pukeutuvan sen jälkeen toiseen vaateparteen.
Ekaterina oli jättänyt makuuhuoneen oven tarkoituksella raolleen voidakseen puhua Jorgen kanssa samalla, kun vaihtoi asua.
Piritta palasi vessasta. Hän alkoi tehdä lähtöä, keinautti ison käsilaukun olkapäälle ja pistäytyi makuuhuoneen ovella.
”Hei”, Jorge kuuli hänen sanovan.
”Hei”, Ekaterina vastasi. Sen jälkeen Piritta koukkasi vilkaisemaan olohuoneeseen, Jorgea siellä ja hymyili tälle vapautuneesti. Jorge huomasi olleensa oikeassa: Nuori nainen oli piristynyt ja virkistynyt selvästi.
”Hauskaa päivää”, Piritta toivotti.
”Samoin”, Jorge vastasi.
Piritta kääntyi ja lähti. Asunnon ulko-ovi kolahti kiinni hänen jälkeensä.
Nyt me olemme kahden, Jorge tajusi. Mitä siitä? Pitäisikö sen merkitä jotain?
Seuraava ajatus koski sitä, missä hänen oli tarkoitus ja määrä nukkua ensi yönä? Miten yöpyminen on järjestetty? Onko se improvisaation varassa? Kenen vieressä hänen oletetaan nukkuvan? Ei kenenkään. Tämä olohuoneen sohva on varmaan minun petini. Piritta nukkuu todennäköisesti Ekaterinan vieressä makuuhuoneessa, naiset yhdessä. Jorge ei ollut vilkaissut vielä Ekaterinan makuuhuoneeseen. Hänelle ei ollut tarjoutunut tilaisuutta siihen. Onko Ekaterinalla leveä lemmenvuode vai kapea, yhden maattava sänky?
Nunnan kammio.
Jorge ravisti moiset typerät mietteet ja mielikuvat pois mielestään. Asiat ratkeaisivat. Hänen ei kuulunut eikä pitänyt huolehtia turhasta.
Tärkeämpää oli soittaa Marjolle. Tekisikö sen saman tien vai soittaisiko vasta ravintolasta? Tai kokouspaikalta? Kuulumisia Pariisista. Mieluummin kuulumisia Pariisin kaduilta kuin Ekaterinan sviitistä.
”Unohdin sun vaimosi”, Ekaterina korotti ääntään makuuhuoneessa. ”Hänen nimensä?”
”Marjo.”
”Missä te asutte Marjon kanssa? Venäjällä?”
”Ei. Haminassa Suomessa. Tiedätkö sellaisen kaupungin?”
”Taidan tietää. Kyllä. Se on rannikolla.”
”On.”
”Mitä sanoit?”
”Vastasin, että Hamina on rannikolla. Merenrantakaupunki.”
”Pieni merenrantakaupunki.”
”Kyllä.”
”Missä sä olet töissä siellä?”
”Merentutkimuslaitoksessa.”
”Suomessa?”
”Siellä.”
Ekaterina tuli huoneen oviaukkoon. Hän oli valmis. Hyvännäköinen nainen kurveja myötäilevässä mekossa. Jorge ajatteli jo toisen kerran, että Ekaterina on kuin yksi yhteen sen Piritan lehdessä poseeranneen Kim Kardashianin kanssa. Ekaterina voisi olla ulkonäön puolesta vaikka naisen sisko.
Tämähän kummittelee mielessä, hän tajusi.
”Sä näytät hyvältä.”
”Oho”, Ekaterina vastasi. ”Sä olet lipevä. Mä varon ukkomiehiä. Ne on kaikista pahimpia.”
Hän vaikeni hetkeksi, huomasi kai puhuneensa vähän oudosti tai sivu suun ja jatkoi: ”Anteeksi. En tarkoittanut kirjaimellisesti sinua.”
”Hyvä”, Jorge vastasi. ”Helpotti.”
Ekaterina naurahti.
Tunnelma oli lämmin, rentoutunut ja luonteva. Näin ystävien kesken.
Jorge tuli ajatelleeksi Ekaterinan ikää. Tai oikeammin ajatus meni niin, että hän kummasteli kuinka silmiinpistävän nuorekas Ekaterina oli? Jorge tiesi, että he kaksi olivat samaa ikäluokkaa, joten miten oli mahdollista, että hän oli ikääntynyt, mutta tämä nainen, hänen ikätoverinsa, oli pysynyt ja säilynyt näin nuorena, ikäistään nuorekkaampana? Oliko Ekaterina antanut retusoida itseään plastiikkakirurgian avulla? Se oli mahdollista.
Jorge tajusi, että tämä ei muuttanut kuitenkaan sitä, että häntä hemmoteltiin. Hän sai liikkua yhtenään paikasta toiseen nuorten, hyvännäköisten naisten seurassa ja saattelemana. Hän vaihtoi naista kuin tekisi sitä työkseen. Jorge hyväksyi asiantilan, nautti tilanteesta ja oli puolihuvittunut sen johdosta. Marjo aloitti sen kaiken. Hän oli totuttanut ja koulinut Jorgen liikkumaan ja esiintymään kaunis nainen käsipuolessaan. Tänään nuori Piritta tuurasi Marjoa lentomatkalla ja jatkossa Ekaterina pitäisi hänestä huolta.
Jorge oli mielissään siitä, ettei ollut saanut Pariisin oppaakseen miestä, vaikka oli aluksi luullut niin. Hän oli mieltänyt E. Holopaisen automaattisesti miespuoliseksi henkilöksi, mutta tämä olikin hämäännyttävästi ja yllättävästi tällainen nuori ja viehättävä nainen.
Jorge ei aikonut kuitenkaan paljastaa tätä erehdystä emännälleen. Tämän ei tarvinnut tietää sitä.
”No niin”, Ekaterina sanoi. ”Minä olen valmis. Minun puolesta voimme lähteä.”
Hän hymyili. Ei mistään syystä, Jorge ajatteli. Mutta hymyili yhtä kaikki.
”Menemme julkisilla”, Ekaterina lisäsi. ”Olisimme voineet mennä samaa matkaa Piritan kanssa, mutta luulen, että hän halusi liikkua mieluummin itsekseen?”
Jorge ei vastannut.
”Onko sulla kaikki tarpeellinen mukana?” Ekaterina huolehti.
”On. Kai.”
Jorge taputti salkkua.
Ekaterina hymyili.
Taas, Jorge ajatteli. Mille hän hymyilee? Mikä on niin hauskaa? Oliko häneltä jäänyt jokin pila ymmärtämättä? Voi olla.
”Voimme lähteä.”
”Selvä.”
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti