Kaunis kesäpäivä

tiistai 7. heinäkuuta 2020

Terveisiä Taavetista

7.7.2020  



Mustikat kypsyvät. Ovatko ne aikaisessa? Pyöräilin Kelveläntielle. Ajattelin, että siellä on varmemmin Salpausselän hiekkaharjanteella. Piti paikkansa. Tie muuttui yksityistieksi, mutta asvaltti ei loppunut. Ajoin noin kilometrin, voimalinjan toiselle puolelle, palasin takaisin ja jäin tarkastelemaan näkyykö kypsiä mustikoita? Keräsin kourallisen. Kuutostien liikenne kulki alhaalla ohi ja jossain välissä tavarajuna kolisteli Kouvolan suuntaan. Metsässä oli tehty kevyttä harvennusta ja puskettu koivuja nurin. Ne vihersivät vielä täyttä päätä ja taittelin niistä vastantarpeet.

Luin eilen loppuun Laurence Sternen Tristram Shandyn ensimmäisen kirjan. 23:s lukemani kirja tänä vuonna. Tristram Shandyn nimi on noussut esiin siellä ja täällä. Ehkä olen kertonut tästä aiemmin, mutta kun sain merkkipäivänä lahjaksi lahjakortin, minulla oli kaksi kelpo kirjaa ensimmäisenä mielessä, jotka ajattelin hankkia – James Joycen Finnegans Wake ja David Foster Wallacen Infinite Jest. Niitä ei ollut kaupan hyllyllä. Olin valmiiksi netissä ja siirryin toiseen osoitteeseen, josta löysin nämä kaksi ja tilasin ne muuten vain. Palasin selaamaan mitä kiinnostavia kirjoja löytäisin siitä firmasta, johon minulla oli lahjakortti? Tristram Shandy oli yksi. Luin kai tekstitiedot huonosti ja jäin siihen käsitykseen, että sieltä tulee koko kirja, mutta se oli vain ensimmäinen osa. No, minulle se riitti. Tristram Shandyn huumori ja tyyli ei vedonnut minuun.

Sain lahjakorttiani vastaan kolme kirjaa. Ne kaksi muuta ovat Celinen Niin kauas kuin yötä riittää ja Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Olen lukenut molemmat ennen. Aloitin Celinen kirjan eilen illalla ja tunsin oloni heti kotoiseksi. Huojentuneeksi. Oli kuin olisin puhunut itsekseni. Oli kuin olisin palannut omieni pariin.


8.7.2020

Aamulla oli kymmenen astetta lämmintä, kun poljimme alas rantaan. Vesi höyrysi. Moottorisahan tai raivaussahan ääni kuului mäeltä. Samoin kuului kuutostien liikenteen ääni.  



Aamupuolen kirjoitusrupeama on taas takana. Kaksi tiikerintaljaa -käsikirjoitukseni on sivulla 280. Pitkän aikaa tämä käsikirjoitus ja James Joycen Finnegans Wake kulkivat käsi kädessä, mutta sitten jälkimmäinen meni menojaan.

Tällä hetkellä olen lukemassa Louis-Ferdinand Celinen kirjaa Niin kauas kuin yötä riittää. Kiistelty kirjailija. Joka tapauksessa hän kirjoittaa hyvin. Tulee mieleen Claude Simon, kun Celine kertoo ensimmäisen maailmansodan ajasta ja nyt, kun tapahtumapaikka on Afrikassa, tulee mieleen Graham Greene. Greenen Mutta suurin kaikista on yksi lempikirjojani. Muistaakseni olen lukenut sen kolme kertaa suomeksi ja kerran englanniksi.


9.7.2020

Olen kirjoittanut näillä päiväkirjasivuilla siitä, että olisi mukava, jos Taavetista voisi vuokrata auton muutamaksi päiväksi. Toissapäivänä huomasin, että Ärrä mainostaa autovuokrausta. Sepä kätevää, palvelua parhaimmillaan. Kävin netissä tutustumassa asiaan. Systeemi ei selvinnyt minulle aivan ja kun eilen Ärrän tiskillä ei ollut jonoa, kysyin asiaa: Jos vuokraa auton viikoksi, hinta on se ja se. Auton noutopaikka on Kouvola. Aha.

Pankkitoiminnassa on seuraava kehitysvaihe e-lasku. Sähköpostilaskuissa suositellaan ja kehotetaan siirtymään siihen. Ohjeet löytyvät. Ensimmäinen askel on, että pitää kirjautua pankin sivuille ja tehdä sopimus. Teimme sen. Toinen askel pitäisi ottaa, mutta se on meikäläisellä vielä vaiheessa.

Kävin netissä maksamassa laskut. Asiakaspalvelussa minua odotti kirje: Minun piti päivittää kiireesti osoitetietoni. Menin tarkistamaan ne ja toden totta, siellä oli vielä edellinen osoite. Helenan tiedot olivat onneksi oikein. Olimme käyneet vajaa kaksi kuukautta sitten rinta rinnan tekemässä osoitteenmuutoksen ennakkoon, jonottaneet pankkitoimihenkilön puheille ja hän tarkisti henkilöpaperit ja muut asianmukaisesti. Silti minun tietoni taisivat harhautua bittiavaruuteen?


10.7.2020  

Akryylimaalaus Suo 80-luvulta. Kadonnut, jonkun onnellisen hallussa.



Poljin Urolle ja eteenpäin Suo-Anttilantietä voimalinjan ali. Ajoin linjalta eteenpäin kilometrin verran ja rämmin suolle. Hirvien makuuksia näkyi. Suomaisema oli muuttunut yli kahdessakymmenessä vuodessa tai sitten olin väärässä paikassa. Koivut rehottivat ja voivat hyvin, mutta en nähnyt yhtään keltaista hillaa. Keräsin tuliaisiksi vastantarpeet ja palasin pyörälle. Suokuvien sijaan otin kuvan valkoisista paaleista peltolakeudella. Kävin Luumäen kirkossa sisällä ja kirjoitin nimeni vieraskirjaan. Uron pellolta nousi ilmaan kaksi kurkea. Radan alikulussa oli tienohessa jäniksen tai ketun mustunut raato. Maitohorsmat kukkivat hennon punaisina.  




sunnuntai 5. heinäkuuta 2020

Makeaa lupiinia(7)

>>>jatkuu>>>  



MATKA keskustaan tuntui pitkältä. Jorgen mielessä se vertautui lähinnä siihen, että ajaisi autolla Haminasta Porvooseen. Tietenkään matkanteko ei haitannut häntä. Hänellä oli hyvää seuraa ja hän nautti vaihtuvista ikkunanäkymistä niin kauan kuin niitä riitti. Jostain vaiheesta alkaen rata siirtyi tunneliin maan alle. 

Ekaterina piti puhetta. Hän toimi oppaana. 

He söivät Pariisin eloisassa ja vilkkaassa keskustassa jollain sivukujalla, pienessä, viihtyisässä pizzeriassa, jossa oli punavalkoruudulliset pöytäliinat pöydissä. Pizzalautaset ja viinilasit mahtuivat juuri ja juuri sirolle, rautajalkaiselle kahden hengen pöydälle.

Merci”, Ekaterina kiitti, kun tarjoilijatar laski pizzalautaset heidän eteensä.

Merci”, Jorge toisti perässä. Hän kaivoi kännykän esiin. Hän päätti soittaa Marjolle ennen kuin aterioisi.

Tärkeimmät ensin”, hän sanoi Ekaterinalle.

Oikein”, Ekaterina hyväksyi. ”Älä unohda soittaa.”

Marjo vastasi kolmannella piippauksella.

Haloo, täällä Pariisi, mitä siellä?” Jorge sanoi puhelimeen.

Hei”, Marjo vastasi. ”Hyvin kuuluu. Kiitos kysymästä.”

Missä olet parhaillaan? Kotona?”

En vielä. Matkalla.”

Ajatko sä samalla, kun puhut puhelimeen?”

En. Pysäytin sopivasti taukopaikalle.”

Hyvä. Vaistosit, että mä soitan.”

Jorge kysyi löysikö Marjo jotain mielenkiintoista itselleen Helsingistä?

Ei mainittavia.

Tauko, jonka jälkeen Marjo kysyi vuorostaan miten lento sujui?

Hyvin.

Mikä on tilanne tällä hetkellä? Ovatko he syömässä Holopaisen kanssa? Oliko tämä tuttu ihminen Jorgelle?

Kyllä. Koulukaveri.

Tarkoittiko Jorge, että hän ei vain muistanut tätä heti?

Muistin”, Jorge vastasi. Hän katsoi Ekaterinaa. ”Mutta hän on muuttanut nimeä.”

En ymmärrä?”

Avioliiton kautta.”

Ai.”

Te aterioitte jossain ravintolassa?” Marjo arvasi.

Jorge kertoi ja kuvaili paikkaa: Kymmenkunta pientä pöytää, kaksi niistä tyhjinä, muuten ruokavieraita. Ulkona terassilla tai jalkakäytävällä kaksi samaa sarjaa olevaa tai vielä pienempää pöytää ja niissä kahvittelijoita.

Onko hyvää? Mitä syötte?”

Jorge ei ollut ehtinyt maistaa vielä. Hän oli päättänyt soittaa ensin. Pizza. Tavallinen pizza, mutta hän ei tiennyt vielä makua. Eksoottisia mereneläviä, ei etanoita, mutta simpukoita, kalaa.

Syö ennen kuin jäähtyy.”

Niin mä aion. Turvallista kotimatkaa.”

Kiitos. Mun on ikävä sua.”

Se tuli pehmeänä lankaa pitkin. Tai ilmojen teitä, satelliitin heittämänä, vaikkei eroa voinut tietenkään havainnoida.

Mun on ikävä sua”, Jorge tunnusti puolestaan. Tosissaan. ”Mä toivoisin, että sä olisit täällä.”

Hän katsoi pöytäliinaa, haarukkaa ja veistä lautasliinakääreessä, pizzalautasta, mutta ei seuralaistaan.

Kaikkea ei voi saada”, Marjo totesi.

Ei.”

Lyhyt vaikeneminen, jonka jälkeen he hyvästelivät ja Jorge katkaisi yhteyden.

Ekaterina ei kommentoinut puhelua. Hän katsoi Jorgea, kun tämä alkoi viipaloida pizzaa.

Toivottavasti maistuu?”

Jorge nyökkäsi. Hän katsoi lautasta, sen yli kaunista opastaan ja heitti silmäyksen ympärilleen tuoksuvassa, kuumassa pizzapaikassa. Hän veti syvään henkeä.

Mikä on?” Ekaterina huolestui tai esitti sellaista.

Tuntuu uskomattomalta, että olen täällä ja että näin sinut. Että kohtasimme tällä lailla.”

Elämässä tapahtuu.”

Ekaterina kertoi, että heille jää aikaa kulutettavaksi ennen symposiumin alkua, jolloin Jorge kysyi oliko hänen emännällään ohjelmaa?

Ohjelmaa?” Ekaterina hämmästyi. ”Mitä tarkoitat? Mitä ohjelmaa?”

Kokouksen ohjelmaa.”

Hups. Tiedätkö mitä? Noloa sanoa, mutta mä unohdin sen kokonaan.”

No, ei se mitään.”

Maailmanmies suhtautuu näin, Jorge ajatteli tyynenä.

He jatkoivat ruokailua hiljaisina, leuat jauhoivat makoisaa Pariisin pizzaa, kunnes Jorge ymmärsi tehdä seuraavan asiaankuuluvan kysymyksen eli mitä kaikkea muuta Ekaterinan elämään kuului: ”Jos on soveliasta kysyä sellaista?”

Sopii. Kyllä.”

Ekaterina hymyili silmiään myöten.

Hän oli sihteeri.

Sihteeri”, Jorge toisti. ”Tämän kokouksen osalta vai myös muuten?”

Myös muuten. Ekaterina oli aloittanut uransa Suomessa Alkossa. Tiesikö Jorge tämän firman?

Kyllä. Nykyään nimi taitaa olla Altia.”

Mikä oli Ekaterinan tehtävä Alkossa?

Hän oli vientisihteerinä, vaikka kauppa oli käytännössä pelkkää tuontia.

Ymmärrän”, Jorge sanoi.

Hän kehui keskustelun lomassa pizzaa herkulliseksi. Se ansaitsi kaiken kehun.

Makuelämyksestä huolimatta Ekaterina näkyi jättävän omansa kesken. Hän jätti annoksestaan kolmanneksen syömättä ja Jorge viittasi siihen veitsellään: ”Et jaksanut kokonaan?”

En. Pizzat ovat nykyään kaikki niin isoja. Pitäisi siirtyä tilaamaan lastenannoksia.”

Siinä voisi saada lelun kaupan päälle”, Jorge heitti sutkauksen.

Ekaterina antoi sen mennä ohi huomiotta.

Hänen tehtävänsä Alkossa vaati reissaamaan paljon ja hän sai siitä päähänsä, että miksi ei asuisi vaikka Pariisissa?

Pariisi, kaikkeni”, Jorge sanoi.

Aivan.”

Siinä elämänvaiheessa Ekaterina oli jättänyt miehensä Holopaisen taakseen. Se oli yksi muutos parempaan suuntaan ja toisena yhtä hyvänä oli muutto Pariisiin. Hän otti lopputilin Alkosta ja siirtyi Ranskan viiniteollisuuden palvelukseen.

En tiedä onko se teollisuutta vai viljelyä?” Ekaterina lisäsi.

Molempia”, Jorge oletti.

Ekaterina kysyi puolestaan Jorgen elämästä, viimeisistä kahdestakymmenestä vuodesta, jolloin he eivät olleet nähneet toisiaan?

Mä taisin kertoa siitä kaiken”, Jorge vähätteli.

Älä väistele. Kerro enemmän.”

Jorge tarinoi tovin omia asioitaan ja taas väistämättä vähän lisää Marjosta, lopetti ja kysyi muutteeksi ajankohtaisemman eli missä heidän oli tarkoitus kokoustaa? Se kiinnosti. Siitä ei ollut ollut vielä puhetta: ”Älä sano, että olet unohtanut myös sen?”

Ekaterina nauroi huvittuneesti ja vapautuneesti. Jorge ajatteli, että naurua ei voinut väittää hysteeriseksi, mutta melkein.

Viehättävä nainen, hän jatkoi ajatustaan. Hän ei saanut antaa tämän sekoittaa silti päätään.

Gare du Nord”, Ekaterina vastasi.

Kuulostaa siltä, että se on yksi paikallisista metroasemista?” Jorge arvasi puolittain ja briljeerasi toiselta puolen yleistietämyksellään. ”Me kävimme aiemmin aika lähellä sitä. Ajoimme ohi.”

Pitää paikkansa. Siellä on metroaseman kyljessä saman niminen hotelli.”

Hienoa. Sielläkö meidän on tarkoitus pitää tämä mystinen palaveri?”

Siellä.”

Ekaterina oli ollut alusta asti yhtenä mukana järjestämässä ja organisoimassa tätä tilaisuutta ja kun he etsivät sopivaa paikkaa, hän oli ottanut yhteyttä muun muassa Gare du Nord -hotelliin. Siellä vastasi kokoustilavarauksista tuttu henkilö, Juri Zanev.

Juri Zanev?” Jorge toisti.

Kyllä. Meidän luokalta. Muistatko sä vielä Jurin?”

Muistan. Totta helkkarissa.”

Jorge ei kiroillut yleensä tai oikeammin ei koskaan, mutta nyt hän oli niin täysin hämmentynyt ja hämmästynyt, että yksi tällainen turha voimasana lipsahti puheen sekaan. Juri oli hänen paras ja voisi väittää, ainoa ystävänsä koulussa. He kaksi olivat olleet tietyssä vaiheessa, alemmilla luokilla, erottamattomat.

Mitä Jurille kuuluu? Minun täytyy tavata hänet.”

Ekaterina kallisti epäillen päätään.

En tiedä onko Juri parhaillaan Pariisissa vai ei?”

Hän piti katseensa tiukasti Jorgen kasvoissa vastapäätään.

Matkusteleeko hän?”

Ekaterina ei tiennyt. Hän oli saanut Jorgen osoitteen ja muut tiedot nimenomaan Jurilta.

Niinkö? Olen ällistynyt.”

Juri on osaava ja pätevä henkilö.”

En epäile. En yhtään.”

Jurilla oli yritys, joka hoitaa ja välittää hotellien kokoustilavarauksia. Siksi Ekaterina ei tiennyt missä päin kaupunkia mies liikkui esimerkiksi parhaillaan tai oliko tämä ylipäänsä koko kaupungissa?

Jorge kysyi, kuinka suuri yllätys Ekaterinelle oli ollut, kun hän tapasi tällä lailla arvaamatta vanhan, entisen koulukaverin, Jurin?

Se olli yllätys. Paukku suorastaan.”

Onko sulla antaa hänen puhelinnumeronsa? Tai tarkemmin ajatellen voisitko soittaa hänelle? Jos minä soitan, Juri voi ihmetellä, että kuka soittaa vieraasta numerosta?”

Joku puhelinmyyjä?”

Niin. Vai onko Ranskassa toiminnassa niin vanhaa ammattikuntaa?”

On, vanhempiakin.”

Jorgelle tuli mieleen jatko, mutta hän piti tällä kertaa suunsa.

Ekaterina soitti. Jorge kuunteli puhelun vierestä. Hänen viehättävä seuralaisensa esitteli aluksi itsensä, kysyi vastaajan voinnin ja muut seurustelukaavoihin kangistuneet kliseet ennen kuin kertoi, että heidän yhteinen, kaivattu ystävänsä, Jorginho, oli siinä hänen vieressään ja odotti malttamattomana tapaamista.

Miten se mahtaa onnistua? Mitä luulet?”

Sen jälkeen vastapuoli anasti ilmeisesti puheenvuoron ja Ekaterina vaikeni, odotti ja kuunteli.

Ei, kaikki hyvin”, hän vastasi johonkin Juri Zanevin kysymään ja jatkoi: ”Syömässä. Lopettelemme. Pizzat pohjalle.”

Jorge oli valmiina siltä varalta, että Ekaterina tarjoaisi kännykkänsä hänelle, päästäisi hänet tarinoimaan Jurin kanssa, mutta Ekaterina ei tehnyt sitä. Hän piti pään kännettynä ikkunaan päin, siitä avautuvassa katunäkymässä ja puhui ikkunalle: ”Teemme pienen kierroksen sitä ennen.”

Taas lyhyt hetki kuulostelua ennen kuin Ekaterina puhui jälleen: ”Sightseeing. Kyllä. Jotain tuliaisia. Samoin. Terveisiä.”

Hän lopetti puhelun, sulki kännykän ja sujautti sen käsilaukkuun.

Jorge ymmärsi, että Ekaterina oli niitä tarkkoja ja varovaisia ihmisiä, jotka eivät lainanneet periaatteesta kännykkäänsä kenellekään. Ei mikään ihme. Enemmän Jorge ihmetteli niitä henkilöitä, jotka lainailivat kännyköitään, jopa täysin tuntemattomille. Eivätkö he pelänneet, että esimerkiksi joku keuhkotautinen räkii basilleja heidän luuriinsa?

Kerroin terveiset”, Ekaterina ilmoitti. ”Hän lähetti sinulle myös. Juri on sopivasti käymässä Gare du Nordilla. Ajatella. Meitä onnisti. Tarkoitan, jos puhun rehellisesti, että hän tiesi sinun olevan tulossa ja haluaa myös ehdottomasti nähdä. Miltä kuulostaa?”

Aivan upealta.”

Sanoisitko, että kannatti lentää Pariisiin?”

Kyllä. Jo pelkästään tämän tapaamisen takia kannatti.”

Jorge vaikeni hetkeksi. Hän lisäsi kömpelösti, että myös Ekaterinan takia hänen oli kannattanut tehdä tämä viikonloppumatka Pariisiin.

Löysin kaksi hyvää syytä, jos ymmärrät?”

Ymmärrän.”

Ekaterina hymyili.

Kaksi verratonta syytä reissata tänne asti”, Jorge varmensi. ”Ensinnäkin näin sinut, tyrmäävän ihastuttavan naisen ja nyt näen bonuksena myös Jurin. Menikö näin? Onko hyvä näin?”

On. Oletko sä ihan sekaisin?”

Kutakuinkin.”

Kuule. Palaverin alkua on siirretty. En kysynyt minkä takia, mutta meillä on sopivasti aikaa käydä katsomassa pikaisesti nähtävyyksiä tai jos ajattelit hankkia jotain tuliaisia Pariisista, niin nyt on mainio tilaisuus siihen?”

Jorge oli samaa mieltä jälkimmäisestä. Nähtävyyksistä hän ei ollut innostunut eikä kiinnostunut, mutta piti hyvänä ajatuksena viedä matkalta tuliaiset Marjolle Haminaan.

En tiedä, mitä olit ajatellut, mutta kävisikö esimerkiksi huivi, jossa on Ranskan lipun värit?” Ekaterina ehdotti. ”Miltä kuulostaa?”

Upea ajatus.”

Käyttääkö Marjo-rouva korvakoruja?”

Kyllä.”

Milloin Jorge on ostanut viimeksi korvakorut lahjaksi vaimolleen?

Siitä on aikaa.”

Ekaterina heristi sormeaan: ”Paha juttu. Se moka pitää korjata. Mitä sanot hopeisista tai kultaisista korvakoruista, joissa on riipuksina pikkuruiset Eiffel-tornin kopiot?”

Vallan hieno ajatus.”

Minä olen nimittäin nähnyt niitä. Hyvällä tuurilla voimme löytää sellaiset.”

Olen myyty.”


>>>jatkuu>>> 


perjantai 3. heinäkuuta 2020

Terveisiä Taavetista

3.7.2020  



Jätin viime kesänä uuden tuttavani, mustanharmaan kyyn Lappeenrannan Sammonlahdesta Taipalsaaren puolelle vievän Merenlahdentien varteen. Kävin katsomassa sitä kolme tai neljä kertaa samalla, kun keräsin talven mustikoita. Ensimmäisellä kohtaamisella Helena oli mukana. Tulimme pois metsästä peräkkäin ja olin kävellä sahalaitakuvioisen kyyn päälle. Se luikersi vauhdilla karkuun.

Sama kyy paistatteli päivää samalla paikalla, kun palasin jonain seuraavana päivänä marjareissulle. Hiivin maantienojan yli katsomaan sitä kännykkä valmiina. Sain kahtena kertana kuvia siitä. Kuvittelin, että saattaisin nähdä sen myös tänä kesänä.



Nuoruudessani kyyt tapettiin aina, kun niitä näki. Nyt on toisin. Ihminen muuttuu ja ihmisen asenteet.

Samalla Merenlahdentiellä oli kerran viime kesänä sammakko ylittämässä asvalttia, kun Helena ja minä poljimme mäkeä ylös. Pysäytimme ja hyppäsimme pyöriltä. Sammakko oli jähmettynyt paikoilleen. Auto oli tulossa ja tietenkin juuri sammakon puoleista ajorataa. Menin seisomaan tielle otuksen taakse ja pidin käsiäni levällään. Autokuski hidasti, otti hyvissä ajoin sivuun tien toiseen laitaan ja jatkoi ryömintävauhtia ohi. Sammakko odotti yhä seuraavaa siirtoa. Taisimme luulla, että se oli kuollut, mutta kun raaputin heinällä sen selkää, se loikkasi eteenpäin, otti toisen loikan, tuli tienpenkalle ja katosi siitä ruohikon kätköön.


4.7.2020

Eilen luin loppuun James Joycen kirjan Finnegans Wake. En aio sanoa siitä paljoa, koska ajatukseni harhailivat. Ne eivät pysyneet luettavan mukana. En ollut tolkuissani. Vika ei ollut välttämättä tekstissä. Kokemus oli samanlainen kuin maata silmät kiinni auringossa järven tai meren rannalla ja kuunnella laineiden keveää liplatusta.

Finnegans Wake on kirja, johon palaan – ehkä ensi vuonna, ehkä sitä seuraavana. Se oli kahdeskymmenesensimmäinen lukemani kirja tälle vuodelle. Outi Nyytäjän Heinäpaali roihuaa oli kahdeskymmenes.

Joukolankujalla on hevoskastanja. Neljäs, jonka löysimme Taavetista. Vallitiellä, Sepänkujalla ja Koulutiellä on jokaisella yksi hevoskastanja.

Tänään Ala-Kivijärven Sorosenselän poukamassa, venevalkamassa oli kaksi joutsenta. Tiira lensi ylitsemme. Vesi oli viilentynyt.

Kävelimme alas asemalle. Kuvasimme junaa, joka ajoi ohi. Milloinkohan asema toimii taas? Tulevaisuudessa.    



Kävimme Antikvariaatti Punaparrassa. Mahtava varasto kirjoja. Kysyin Allen Ginsbergin runoja? Ei ole. Myyty. Ostimme Majakovskin näytelmän Sauna. Kirjan etuliepeessä on Ex Libris Martti Quist ja sen yläpuolella nimikirjoitus ja päiväys 5.10.67.


5.7.2020

Luen F. Scott Fitzgeraldin kirjaa Kultahattu, The Great Gatsby. Muistan lukeneeni sen kerran ennen, kauan sitten. Uskon, että pidin siitä.

Olen lukenut kirjasta kaksi kolmasosaa. Se ei ole pitkä eikä paksu teos, niukasti yli kaksisataa sivua. Kirja, jonka lukee päivässä tai illassa, yöhön asti. Kirjassa on tunnelma. Se kai vetoaa Haruki Murakamiin, joka lukee Kultahatun joka vuosi uudelleen.

Tunnelmaa kuin eilisessä Atalantessa, elokuvassa, jonka katsoimme. Se on vuodelta 1934, ohjaajansa ainoa, pitkä elokuva. Kosturica – jos muistan nimen oikein – puhui vajaa kaksikymmentä vuotta sitten Sodankylän elokuvafestivaaleilla Peter von Baghin haastattelussa Atalantesta. Tai hän sanoi sen olevan filmi, jonka hän ottaisi autiolle saarelle. Kosturica ei epäröinyt hetkeäkään tätä valintaa. Hän sanoi, että voisi katsoa sitä elokuva aina uudestaan, koko elämänsä.

Taavetissa sataa. Eilen Joukolassa oli Teatteripäivät. Taavetissa tapahtuu.

6.7.2020

Eino Leinon päivänä tuulee ja on pilvistä. Suomen suvessa hulmuavat siniristiliput. Tarkistin wikipediasta, että runoilija syntyi 1878 ja kuoli 1926.   


Luin eilen loppuun F. Scott Fitzgeraldin kirjan Kultahattu. Hyvä kirja. Tapahtumaympäristö oli minulle vieras, en samaistunut siihen, mutta olin silti vaikuttunut ja pidin lukemastani. Kirja kosketti. Se oli 22:s lukemani tänä vuonna. Kultahattu ilmestyi 1925.



keskiviikko 1. heinäkuuta 2020

Makeaa lupiinia(6)

>>>jatkuu>>>   



EKATERINA vaati ehdottomasti, että he molemmat tulevat hänen luokseen yöksi, ovat hänen vierainaan ja siis myös yötä hänen luonaan. 

Mitä sanoo sun miehesi ja muu perheesi?” Jorge kysyi. 

Ekaterina huiskautti kättään: ”Ei ole. Ei perhettä eikä enää edes miestä. Pidin nimen, mutta en miestä.” 

Ekaterinan auto odotti parkissa. Citroen. Se oli näitä samalta liukuhihnalta tulevia, identtisiä autoklooneja. Yhdentyvän Euroopan ja yhdentyvän maailman tuotteita. Auto, josta puuttui ranskalainen eleganssi ja tyyli. Se oli pelkkä kulkupeli.

He pääsivät nauttimaan yksityisestä kiertoajelusta, joka merkitsi hermostuttavaa kyytiä läpi liikenteellisen sekamelskan. Pietari oli hankala kaupunki ajaa omalla autolla. Jorge oli kokenut sen omakohtaisesti, mutta Pariisi vaikutti olevan tässä suhteessa vielä pahempi. Ainakin sivusta seuraten.

Ekaterina ajoi rennosti ja tottuneesti, niin kuin kuuluu ja olettaa paikalliselta. Hän piti samalla keskustelua yllä. He eivät olleet nähneet Jorgen kanssa kertaakaan koulun jälkeen. Ekaterina kertoi, että hän yllättyi, kun kuuli viinialalle siirryttyään, että Jorge puuhaili kasvinjalostuksen parissa, lupiinien viljelyprojektissa. Jorgen nimi tuli esiin, kun viiniköynnöksille alettiin hakea sopivaa kasvia rinnakkainviljelyyn.

En tiennyt, että sä olit kiinnostunut kasvitieteestä.”

Et niin, Jorge ajatteli mielessään. Hänellä oli sellainen käsitys, että Ekaterina ei ollut ollut kiinnostunut hänestä eikä ollut välttämättä edes huomannut häntä silloin koulussa ja koululaisina. Ekaterina oli ollut varsinkin ylemmillä luokilla jonkinasteinen villikko, kun taas hän, Jorge, oli ollut aina samanlainen hiljainen, itsekseen viihtyvä lukutoukka. He eivät olleet harrastaneet samoja asioita eivätkä liikkuneet samoissa porukoissa. Hän ei tiennyt mitä ja missä Ekaterina oli jatko-opiskellut eikä mistä tämä oli kiinnostunut? Ekaterina puolestaan ei tiennyt tietenkään juuri mitään hänen, Jorgen, elämästä ja elämäntiestä.

Jorge kertoi olevansa naimisissa.

Lapsia?” Ekaterina kysyi ensimmäiseksi.

Ei.”

Ei vielä?”

Ei ole suunnitelmissa.”

Se on sitten suunnittelematon raskaus.”

Jorge pudisti päätään: ”Vaimoni, Marjo, ei ole innostunut ajatuksesta.”

Marjo?” Ekaterina tarttui siihen. ”Suomalainen nimi.”

Hän siirtyi puhumaan suomea englannin sijaan.

Niin.”

Eli me olemme löytäneet molemmat suomalaisen elämänkumppanin.”

Siltä näyttää, Jorge ajatteli.

Pitkään naimisissa?” Ekaterina kysyi seuraavaksi.

Jorge vastasi: ”Kohta kahdeksan vuotta.”

He tulivat perille uudenaikaisen kerrostalon pihaan. Jorge hahmotti, että paikka ei sijainnut Pariisin varsinaisella ydinalueella. Lähiö. Sen näköinen ympäristö, että he olisivat voineet olla missä päin hyvänsä Eurooppaa. Olivatko he edes Ranskassa?

Täältä on hyvät liikenneyhteydet Pariisin keskustaan”, Ekaterina selitti ja mainosti, yhtä lailla heille molemmille. Hän vilkaisi Pirittaa takapenkillä.

He veivät matkatavarat mennessään ylös. Piritta oli päättänyt siihen mennessä, että hän lähtee saman tien seikkailemaan itsekseen suureen kaupunkiin. Ekaterina luovutti hänen käyttöönsä asuntonsa vara-avaimen. Samalla naiset vaihtoivat keskenään puhelinnumeroita. Jorge kuuli, kun Ekaterina selitti Piritalle missä lähin juna-asema sijaitsi, ainoa järkevä kulkuyhteys täältä Pariisin ytimeen ja kävelyreitin asunnolta asemalle. Matka oli lyhyt.

Just two corner”, Ekaterina lisäsi.

Jorge totesi, että Ekaterina vaihteli sulavasti kolmea eri kieltä, venäjää, englantia ja suomea. Eli hänen täytyi osata ainakin neljää kieltä, ranskaa neljäntenä.

Jorge erotti naisten keskustelusta vain osan, yksittäisen sanan ja lauseen sieltä täältä. Hän ei pyrkinyt varsinaisesti kuuntelemaan heitä, mutta kuuli Ekaterinan ehdottavan, että Piritta voi lähteä, jos halusi, yhdessä heidän kahden, hänen ja Jorgen kanssa syömään, mutta Piritta ei innostunut ajatuksesta. Hän uskoi ja luotti pärjäävänsä omineen, kiitos vain. Hän oli liikkunut ennakkoon netissä virtuaalisesti kaikkialla kaupungin sydämessä. Hän koki tuntevansa Pariisin.

Hyvä. Se on oikein. Nauti päivästä”, Ekaterina toivotti. Hän suukotti Pirittaa molemmille poskille. ”Lähdetkö sä heti? Tarvitseeko sun vaihtaa vaatteita? Aiotko käydä ensin suihkussa?”

Ei. Ei mitään sellaista. Kaikki hyvin. Käyn vain pikaisesti vessassa.”

Okei”, Ekaterina hyväksyi. Hän kääntyi saman tien vuorostaan Jorgen puoleen: ”Kieltäydytkö sä mun seurasta?”

En.”

Hyvä. Syömme jotain kevyttä ulkona. Aloitamme siitä. Sopii varmaan?”

Eläväinen nainen, Jorge ajatteli. Hän ajatteli, että tämä piirre on ollut Ekaterinassa aina. Hän oli pannut sen merkille jo aikoinaan koulussa, sen verran sentään, vaikka silloin hänelle ei ollut tullut mieleen lähestyä tätä neitosta. Ekaterina oli ollut saavuttamaton unelma. Jotta olisi voinut lähestyä häntä, olisi pitänyt olla joku luokan tavoitelluista uroksista ja jollainen Jorge ei ollut. Hän ei kokenut kuuluvansa vieläkään tällaiseen ylvääseen kastiin.

Tuntui oudolta istua nyt Ekaterinan luona, hänen olohuoneessaan. Jorge ei olisi voinut kuvitella sitä tuonnoin, vuosia sitten.

Seikkailu. Se tuli mieleen yhtäkkiä. Hän oli ajatellut lentokoneessa niin: Tästä alkaa seikkailu. Siltä näyttää.

Asunto käsitti kaksi huonetta ja keittiön. Jorge istui olohuoneen sohvalla. Hän selvitti ja kävi vielä kertaalleen läpi omia luentomuistiinpanojaan ja varmisti, että kaikki olennainen oli mukana. Hän pakkasi salkkunsa kuntoon. Hän oli valmis lähtemään syömään ja eteenpäin varsinaiseen kokoukseen, symposiumiin, millä nimellä sitä pitäisikään kutsua.

Ekaterina poistui makuuhuoneeseen vaihtamaan vaatteita.

Mä vaihdan kaupunkiasun”, hän tiedotti vieraalleen.

Ole hyvä vaan.”

Jorge koki jostain syystä tilanteen intiiminä. Hänen ajatuksensa harhautuivat ja sekaantuivat. Melkein kuin osa hänestä olisi seurannut Ekaterinaa makuuhuoneen puolelle ja tekisi siellä mitä? Hän näkisi naisen riisuutuvan alusvaatteisilleen ja pukeutuvan sen jälkeen toiseen vaateparteen.

Ekaterina oli jättänyt makuuhuoneen oven tarkoituksella raolleen voidakseen puhua Jorgen kanssa samalla, kun vaihtoi asua.

Piritta palasi vessasta. Hän alkoi tehdä lähtöä, keinautti ison käsilaukun olkapäälle ja pistäytyi makuuhuoneen ovella.

Hei”, Jorge kuuli hänen sanovan.

Hei”, Ekaterina vastasi. Sen jälkeen Piritta koukkasi vilkaisemaan olohuoneeseen, Jorgea siellä ja hymyili tälle vapautuneesti. Jorge huomasi olleensa oikeassa: Nuori nainen oli piristynyt ja virkistynyt selvästi.

Hauskaa päivää”, Piritta toivotti.

Samoin”, Jorge vastasi.

Piritta kääntyi ja lähti. Asunnon ulko-ovi kolahti kiinni hänen jälkeensä.

Nyt me olemme kahden, Jorge tajusi. Mitä siitä? Pitäisikö sen merkitä jotain?

Seuraava ajatus koski sitä, missä hänen oli tarkoitus ja määrä nukkua ensi yönä? Miten yöpyminen on järjestetty? Onko se improvisaation varassa? Kenen vieressä hänen oletetaan nukkuvan? Ei kenenkään. Tämä olohuoneen sohva on varmaan minun petini. Piritta nukkuu todennäköisesti Ekaterinan vieressä makuuhuoneessa, naiset yhdessä. Jorge ei ollut vilkaissut vielä Ekaterinan makuuhuoneeseen. Hänelle ei ollut tarjoutunut tilaisuutta siihen. Onko Ekaterinalla leveä lemmenvuode vai kapea, yhden maattava sänky?

Nunnan kammio.

Jorge ravisti moiset typerät mietteet ja mielikuvat pois mielestään. Asiat ratkeaisivat. Hänen ei kuulunut eikä pitänyt huolehtia turhasta.

Tärkeämpää oli soittaa Marjolle. Tekisikö sen saman tien vai soittaisiko vasta ravintolasta? Tai kokouspaikalta? Kuulumisia Pariisista. Mieluummin kuulumisia Pariisin kaduilta kuin Ekaterinan sviitistä.

Unohdin sun vaimosi”, Ekaterina korotti ääntään makuuhuoneessa. ”Hänen nimensä?”

Marjo.”

Missä te asutte Marjon kanssa? Venäjällä?”

Ei. Haminassa Suomessa. Tiedätkö sellaisen kaupungin?”

Taidan tietää. Kyllä. Se on rannikolla.”

On.”

Mitä sanoit?”

Vastasin, että Hamina on rannikolla. Merenrantakaupunki.”

Pieni merenrantakaupunki.”

Kyllä.”

Missä sä olet töissä siellä?”

Merentutkimuslaitoksessa.”

Suomessa?”

Siellä.”

Ekaterina tuli huoneen oviaukkoon. Hän oli valmis. Hyvännäköinen nainen kurveja myötäilevässä mekossa. Jorge ajatteli jo toisen kerran, että Ekaterina on kuin yksi yhteen sen Piritan lehdessä poseeranneen Kim Kardashianin kanssa. Ekaterina voisi olla ulkonäön puolesta vaikka naisen sisko.

Tämähän kummittelee mielessä, hän tajusi.

Sä näytät hyvältä.”

Oho”, Ekaterina vastasi. ”Sä olet lipevä. Mä varon ukkomiehiä. Ne on kaikista pahimpia.”

Hän vaikeni hetkeksi, huomasi kai puhuneensa vähän oudosti tai sivu suun ja jatkoi: ”Anteeksi. En tarkoittanut kirjaimellisesti sinua.”

Hyvä”, Jorge vastasi. ”Helpotti.”

Ekaterina naurahti.

Tunnelma oli lämmin, rentoutunut ja luonteva. Näin ystävien kesken.

Jorge tuli ajatelleeksi Ekaterinan ikää. Tai oikeammin ajatus meni niin, että hän kummasteli kuinka silmiinpistävän nuorekas Ekaterina oli? Jorge tiesi, että he kaksi olivat samaa ikäluokkaa, joten miten oli mahdollista, että hän oli ikääntynyt, mutta tämä nainen, hänen ikätoverinsa, oli pysynyt ja säilynyt näin nuorena, ikäistään nuorekkaampana? Oliko Ekaterina antanut retusoida itseään plastiikkakirurgian avulla? Se oli mahdollista.

Jorge tajusi, että tämä ei muuttanut kuitenkaan sitä, että häntä hemmoteltiin. Hän sai liikkua yhtenään paikasta toiseen nuorten, hyvännäköisten naisten seurassa ja saattelemana. Hän vaihtoi naista kuin tekisi sitä työkseen. Jorge hyväksyi asiantilan, nautti tilanteesta ja oli puolihuvittunut sen johdosta. Marjo aloitti sen kaiken. Hän oli totuttanut ja koulinut Jorgen liikkumaan ja esiintymään kaunis nainen käsipuolessaan. Tänään nuori Piritta tuurasi Marjoa lentomatkalla ja jatkossa Ekaterina pitäisi hänestä huolta.

Jorge oli mielissään siitä, ettei ollut saanut Pariisin oppaakseen miestä, vaikka oli aluksi luullut niin. Hän oli mieltänyt E. Holopaisen automaattisesti miespuoliseksi henkilöksi, mutta tämä olikin hämäännyttävästi ja yllättävästi tällainen nuori ja viehättävä nainen.

Jorge ei aikonut kuitenkaan paljastaa tätä erehdystä emännälleen. Tämän ei tarvinnut tietää sitä.

No niin”, Ekaterina sanoi. ”Minä olen valmis. Minun puolesta voimme lähteä.”

Hän hymyili. Ei mistään syystä, Jorge ajatteli. Mutta hymyili yhtä kaikki.

Menemme julkisilla”, Ekaterina lisäsi. ”Olisimme voineet mennä samaa matkaa Piritan kanssa, mutta luulen, että hän halusi liikkua mieluummin itsekseen?”

Jorge ei vastannut.

Onko sulla kaikki tarpeellinen mukana?” Ekaterina huolehti.

On. Kai.”

Jorge taputti salkkua.

Ekaterina hymyili.

Taas, Jorge ajatteli. Mille hän hymyilee? Mikä on niin hauskaa? Oliko häneltä jäänyt jokin pila ymmärtämättä? Voi olla.

Voimme lähteä.”

Selvä.”


>>>jatkuu>>> 


maanantai 29. kesäkuuta 2020

Terveisiä Taavetista

29.6.2020  



Arjen avaus näin sään suosiessa. Aamu-uinnin jälkeen pakkasin reppuun kaiken tarpeellisen, vesipullo, muovikassi, leikkurit, kyypakkaus, savettia, normaalit kännykkä, aurinkolasit ja avainpussukka, puin hupparin, farkut, villasukat ja kumisaappaat. Poljin metsätielle, jätin pyörän seisomaan tienoheen ja verotin tiheästä koivikosta kahden vastan tarpeet.

Kun palasin kotiin päin, kettu juoksi edellä tien poikki ja risteyksen yli. Hyväkuntoisen, hyväturkkisen näköinen eläin. Se vilkaisi risteyksessä sivulleen. En tiedä olisiko se odottanut, jos sieltä olisi tullut auto?

Kaksikymmentäkolme vuotta sitten meijerillä asuessamme keräsimme kesällä mustikoita kuutostien pohjoispuolelta. Se oli hienoa nummimaastoa. Nykyisin siitä menee tie. Samana kesänä poljin muutaman kerran kirkon vieritse, kirkkomäen yli Suo-Anttilan suuntaan ja patikoin sopivasta kohtaa polkua pitkin Suursuon laitaan keräämään hilloja. Tänä vuonna korvasienten aika ehti mennä meiltä ohi, mutta onneksi mustikat, hillat, puolukat ja sienet vasta odottavat poimijaa.


30.6.2020

Nokkoset jäivät mainitsematta. Meillä on kuivattuja nokkosia kahden vuoden tarpeet. Tänä vuonna emme ole keränneet niitä. Nokkoset, joita meillä on kaapissa, on poimittu Lappeenrannan Rutolasta, rappeutuneen ja raunioituneen ylivientilaitoksen takaa.  


Nyt tiedämme rakennuksen virallisen nimen, kiitos Hilkka Mattilan kirjan Tukkien matkassa.

Olemme pyöräilleet useampana vuonna alkukesästä Rutolan Rännikorpeen, tehneet retken sinne, repussa mukana termospullossa teevettä, leipää ja keitetyt kananmunat. Olemme istuneet rannalla pölkyillä, katselleet veden liplatusta, kuunnelleet lintujen liverrystä ja taustana olevaa Mikkelintien autoliikennettä.

Muutaman kerran olemme jättäneet polkupyörät ylivientilaitoksen luo ja kävelleet tien ali ruohottunutta traktorinuraa vanhalle ampumaradalle ja nauttineet teen ja eväät siellä. Palatessamme olemme poimineet pussilliset nokkosia.


1.7.2020

Heinäkuu alkoi suomalaisessa kesäsäässä. Kolmetoista astetta, sataa ja tuuli taivuttaa puiden latvoja. Parvekkeelle pitää lisätä huppari t-paidan päälle.

Jatkan puolukoista: Vielä pakkasessa olevat puolukkamme ovat viime syksynä kerättyjä ja siis Lappeenrannan puolukoita. Kaupunkipuolukoita.

Puolukkapaikkoja pitää etsiä samoin kuin mustikka-, hilla- ja sienipaikkoja. Sienet ovat marjoihin nähden vaikeampia löydettäviä, mutta hakatuissa metsissä tai raiskoissa ovat toisinaan myös mustikat ja puolukat hakusessa.

Toukokuussa, reilu vuosi sitten, löysin heti toisella metsäreissulla erinomaisen korvasienipaikan. Reppu täyttyi. Heinäkuussa viime vuonna hain mustikat samalta metsänkohdalta, jossa olin kerännyt niitä monena vuotena. Syksyn puolukat löysin läheiseltä, pari vuotta aiemmin kaadetulta hakkuuaukealta. Uusi löytö.

Eilen Helena teki pullataikinan ja leipoi puolukkakimpuroita, pieniä puolukkapiiraita kahvin kanssa.


2.7.2020

Hellat ovat asunnoissa vakiovarusteena. Jossain lööpissä oli äskettäin juttu, jossa hellan ovessa oleva lasi oli särkynyt. Vanha juttu. Meille se tapahtui viisi vuotta sitten. Uusi hella, uudistuotantona saneerattu kerrostalo ja kaikki reilassa. Helena laittoi hellan uunissa pannukakun. Se oli testi, joka kertoo hellan ruuanlaitto-ominaisuuksista. Pannari oli valmis. Se oli nostettu tiskipöydälle alustalle. Helena oli ottanut oman palansa lautaselle ja minä olin ottamassa omaani, kun vieressä pamahti. Paksu lasi pamahtaa räjähtäessään säpäleiksi. Pamaus ja rahina ja helinä, kun lasimurskaksi kajahtanut uunin ovenlasi valui lattialle.

Tuorein hankaluus hellan kanssa oli lapsilukko. Uunin luukku ei auennut. Piti auttaa veitsellä, että saimme makkarat ulos. Kun uuni oli jäähtynyt, tutkin tilanteen. Yksinkertainen patentti, jossa on uuninoven yläreunassa peltisuikale ja sen keskelle on laitettu metallitappi, joka menee pellissä olevan reiän läpi ja kiinnitetään kiristysprikalla ja mutterilla. Tappi oli vahva, mutta pelti oli kiertynyt mutkalle. Irrotin peltisuikaleen, ruuvasin tapin pois, laitoin talteen, oioin pellin ja kiinnitin takaisin. Luukku aukeaa ja menee kiinni ja aukeaa uudestaan.


lauantai 27. kesäkuuta 2020

Makeaa lupiinia(5)

>>>jatkuu>>>  


MARJO halusi ajaa vuorostaan. Jorge kaivoi esiin matkatavaroista varta vasten hankkimansa kirjan, jossa esiteltiin Ranskan eri viininviljelyalueita, eri rypälesukuja, maaperätietoutta, satoisuutta, tuholaisia ja niiden torjuntaa. Kaikkea sekalaista, ei kovin systemaattisesti. Paljon värikuvia. Hyviä kuvia. Kirja ei ollut varsinainen tieteellinen opus, vaan lähinnä jonkinasteinen matkaopas tai lahjakirja, mutta muuta Jorge ei ollut löytänyt tähän hätään. Hän oli hankkinut kirjan ohella myös uuden, ajantasaisen kartan Pariisista. 

Helsinki-Vantaan lentoasemalla Marjo ilmoitti, että hän jatkaa saman tien eteenpäin.

Ole varovainen”, Jorge muistutti.

Marjo hymyili.

Aina liikenteessä”, hän vakuutti. ”Ehkä sinun on myös hyvä pitää varasi.”

Kyllä”, Jorge lupasi.

He vaihtoivat poskisuukot, kaksi eurooppalaista eron hetkellä. Jorge nousi autosta.

Piritta oli punnertanut sillä välin itse omat matkatavaransa pois tavaratilasta ja odotti niiden kanssa sivummalla.

Heillä kahdella oli reilu tunti aikaa kulutettavana ennen koneen lähtöä.

Piritta osti R-kioskista naistenlehden.

Tyypillistä, Jorge ajatteli. Hän ei sanonut kuitenkaan mitään.

He istuivat odotussalin penkillä rinnakkain, kaksi eri-ikäistä ja eri sukupuolta olevaa ihmistä, joilla ei ollut erityisempiä puheenaiheita eikä suuria puhehaluja. Isä ja tytär lähdössä matkalle. Jorge ajatteli, että siltä tämä näytti varmaan satunnaisesta sivullisesta, joka kiinnitti heihin huomiota. Joku toinen tosin saattoi pitää heitä, yhtä perustellusti, avioparina tai ylipäänsä parina, jossa mies sattui olemaan vanhempi osapuoli, harmaantuva vanhus ja nainen puolestaan tuskin täysi-ikäinen.

Jorge katseli odotussalin isoista ikkunoista ulos kentälle. Lentoonlähtevä suihkukone teki hallitun nousun. Erikoisrakenteinen hinauskuorma-auto lähestyi jollain viereisellä kiitorataosuudella olevaa konetta ja otti sen peräänsä. Hallissa kaikuivat kuulutukset. Ihmisiä liikkeellä monine, isokokoisine matkalaukkuineen. Askelia. Lukemattomien askelten kuluttamat lattialaatat, paitsi että ne eivät olleet kuluneet. Tämä oli maan päälentoasema, Suomen paraatikenttä, tervetulotoivotus maahan saapuville vierailijoille ja turisteille. Tämä paikka oli luksusta tai sen oli ainakin tarkoitus olla.

Jorgen katse sivusi Piritan sylissä olevaa lehteä: Aukeamallinen seurapiiripalstan vierekkäisiä henkilökuvia. Ihmisiä parhaissaan cocktailkutsuilla. Kurvikkaan naisen kuvan alla oli nimi Kim Kardashian. Hyvän näköinen nainen kasvojaan myöten. Jorge ymmärsi, että hän oli kuullut nimen ennen, vaikka henkilö ja asiayhteys oli jäänyt tuntemattomaksi. Hän oli mieltänyt silloin kuulon perusteella, että Kim Kardashian olisi ollut mies. Ehkä on olemassa todella joku sen niminen, vaikka venäläinen poliitikko? Nimi viittasi siihen ilmansuuntaan.

Venäjä palaa luokse, hän sanoi mielessään.

Jorge otti esiin uudestaan oman viinialan lukemistonsa. Oliko siitä mitään hyötyä hänelle? Tuskin. Tuskin sentään suurempaa haittaa. Jorge myönsi kuitenkin mielessään, että Piritan valikoima naistenlehti ei tainnut olla perin perin sen kehnompi eikä huonompi tapa kuluttaa aikaa kuin tämä hänen versionsa, katsella hyvällä kameralla otettuja kuvia erilaisista, mehukkaista viinirypäleistä.

Jorge tajusi odottavansa, että Piritta sanoisi jotain Marjosta? Arvion. Hän oli odottanut sitä kaiken aikaa? Jokin huomautus, josta paljastuisi, että Piritta oli huomannut ja pannut merkille, että Marjo oli ollut mustasukkainen ja että heillä kahdella oli kaikesta päätellen kränää keskenään. Mutta Piritta pysyi hiljaa.

Ehkä hän päätti olla puuttumatta asiaan? Miksi puhua ja puuttua toisten asioihin? Miksi pitäisi puhua työtoverin kanssa? Mistä? Mitä jutunjuurta heillä oli keskenään? Työasioita? Mitä niistä?

He kävivät Jorgen ehdotuksesta kahvilla. Pian sen jälkeen he pääsivät siirtymään koneeseen. Jorge antoi Piritan valita istuinpaikan. Piritalle sopi ikkunanvieruspaikka, joten lennon aikana aina, kun Jorge loi välillä silmäyksen ulos koneen ikkunasta, hän näki samalla Piritan profiilin, tämän kasvot ja vartalon sivusta.

Se oli tarkoituksellista. Se ei ollut tarkoituksellista, se vain oli niin.

Piritta oli pienirintainen nainen. Hän hävisi myös tässä vertailussa Marjolle.

Jorge ajatteli, että se ei muuttaisi mitään, Marjo olisi hänen jokaisesta silmänluonnistaan mustasukkainen. Ei aihetta, mutta mitä se auttoi.

Piritta nukahti ennen kuin tarjoilu alkoi. Samoin heti tarjoilun jälkeen. Hän nukkui käytännössä loppulennon. Hyvää seuraa. Unettava matkakumppani. Siinä vieressä yksinäisenä, omissa ajatuksissaan, Jorge alkoi tuntea kuitenkin mielialansa kohenneen. Hän oli oikeasti matkalla ja tästä alkoi seikkailu. Se oli lapsellinen kuvitelma, mutta siltä hänestä tuntui. Oli kuin jokin uusi ja ennenkokemattoman odottaisi häntä siellä määränpäässä.


Jorge herätti matkakumppaninsa hyvissä ajoin. He jännittivät laskun, ainakin Jorge koki hienoista pelkoa.

Taas selvisimme, hän ajatteli, kun kone rullasi viimein maan tasalla kiitorataa pitkin, hidasti, kääntyi sivuun vapaalle huoltoradalle ja pysähtyi. Matkustajat saivat luvan nousta pois istuimiltaan ja alkoivat siirtyä jonossa ulos koneesta. Keväinen aurinko pilkahti. Lämpö hulvahti vastaan ikään kuin he olisivat saapuneet jonnekin vielä eteläisempään lomaparatiisiin. Tai ehkä se oli vain tuskan hikeä?

Lämmintä”, Jorge huomautti Piritalle.

Ei vastausta. Jorge vilkaisi matkatoveriaan. Piritta oli sanonut äkkiä arvioiden korkeintaan kymmenen sanaa sen jälkeen, kun Marjo jätti heidät kyydistä Helsinki-Vantaan lentoaseman edessä. Hänellä ei ollut asiaa.

Jorge kysyi itseltään oliko hän jotenkin ylihuolehtiva matkatoveristaan? Odottiko hän myös, että Piritta osoittaisi puhumalla ja seurustelemalla kiitollisuuttaan siitä, että hän, Jorge oli ottanut neidon mukaan matkalle?

Naurettavia mietteitä. Jorge ravisti päätään. Pidä ajatukset kurissa, hän komensi itseään. Pysy asiassa. He siirtyivät koneen vierellä odottavaan bussiin, seisoivat osa käytävällä ja toiset istuivat ahtailla penkeillä sen lyhyen hetken, ranskalaisen kivenheiton matkan ja ajan, joka vei autolta ajaa terminaalin eteen ja johon se pysähtyi. He purkautuivat uudestaan ulos.

Heidän jonottaessaan matkatavaroiden tullauksen läpi Jorge katseli etsien ympärilleen väenpaljoudessa ja äänten sorinassa. Hän odotti näkevänsä vastaanottokomiteansa, häntä vastaan tulleen tai siihen lupautuneen tuttunsa, E. Holopaisen. Pian hän näkisi tämän ja samalla ratkeaisi, kuinka tuttu tämä oli? Arvoitus, joka kiusasi mieltä samalla lailla kuin kaikki ratkaisemattomat arvoitukset. Hän haki tuttuja kasvoja tuntemattomien seasta, mutta toistaiseksi niitä ei ollut näkynyt.

Vaihtoehtoisena mahdollisuutena vastassa voisi olla henkilö, joka pitäisi isoa plakaattia näkyvissä ja siinä lukisi tikkukirjaimin hänen nimensä. Esillä oli muutamia plakaatteja, mutta niissä ei haettu häntä. Tunnistaisiko hän vastaanottajansa ennen kuin tämä rientäisi tervehtimään käsi ojossa? Olisiko hän unohtanut tämän tyystin? Nousisiko mieleen vanhoja muistoja?

Tämä kestää”, Jorge huomautti. Hän puhui yhtä paljon itselleen kuin Piritalle.

Vaihteeksi hänen nuori matkaseuralaisensa vastasi: ”Siltä tuntuu.”

Pirittaa jännittää. Jorge oivalsi, että siitä oli kysymys. Kaksi päivää sitten Merentutkimuslaitoksen pienessä kahvihuoneessa tämä hänen kollegansa oli hehkuttanut, että hänen unelmiensa täyttymys olisi päästä käymään Pariisissa, mutta nyt ei olisi uskonut, että kyseessä on sama ihminen.

Saman tien Jorge keksi toisen, vähintään yhtä hyvän syyn Piritan apeuteen ja alavireisyyteen: Häntä nolotti ja vaivasi näyttäytyä yhdessä tällaisen iäkkään setämiehen kanssa. Siinä tapauksessa nuoren naisen olo paranisi ratkaisevasti ja hän piristyisi heti päästessään pyrähtämään omille teilleen.

He saivat kantamuksensa ja lähtivät liikkumaan eteenpäin ihmistungoksen seassa, sen viemänä ja tuuppimana. Piritta yllätti ja alkoi puhua oma-aloitteisesti: ”Sua on joku odottamassa, vastassa?”

Kyllä”, Jorge vastasi.

Pitäisi olla. Puhe oli, hän täsmensi mielessään. Hän huomasi olevansa lievästi ärtynyt ja harmistunut tarkastellessaan porukkaa, joka liikehti enemmän tai vähemmän päämäärättömästi edestakaisin ympäriinsä asemahallin tiloissa. Järjestelyt olivat pettäneet. Sellainen epäilys virisi. Hän ei ajatellut eikä luullut sentään, ei vielä, että olisi joutunut jonkin huijauksen tai petoksen kohteeksi, mutta sellainenkin mahdollisuus oli olemassa.

Vastaanottaja hakusessa”, hän sanoi puoliääneen ja antoi katseensa kiertää hallissa kuin majakan valokeila. Hän varoi samalla, ettei törmännyt edessä olijoihin eikä tallonut kenenkään kantapäille. Mieliala alkoi laskea.

Joku nainen tukki tehokkaasti heidän kulkuväylänsä ja he joutuivat pysähtymään tämän takia.

Pardon”, Jorge sanoi tälle.

Nainen seisoi paikoillaan. Jorgen mielestä tämän asento oli jotenkin hyvin pariisilainen – ei kovin korkeatieteellinen arvio herra tutkijalta. Nainen seisoi selin heihin, käänteli päätään ja katseli ympärilleen kuin elämänsä hukannut. Jorge ajatteli, että siinä on toinen ihminen, joka on samassa tilanteessa kuin he kaksi, hän ja Piritta. Eksyksissä. Jorge totesi myös, että kyseinen, tuntematon naisihminen toi mieleen Piritan lehdessä olleen kuvan Kim Kardashianista. Tällä väkijoukon naisella oli yhtä eroottinen takamus. Tämä voisi olla samanlainen filmitähti, julkkis.

Samassa nainen kääntyi, näki heidät tai oikeammin hänet, Jorgen ja naisen silmät rävähtivät vielä isommiksi.

Hei! Jorginho. Pitkästä aikaa. Kiva nähdä.”

Nainen puhui venäjää. Ekaterina, Jorge tunnisti. Hän yllättyi. Ekaterina ja hän olivat koulukavereita vuosien takaa.

Tämäpä oli yllätys.”

Eikö?”

Lämmin jälleennäkeminen. He syleilivät toisiaan. Jorgelle tuli mieleen, että hän oli ollut nuorena varsinainen taulapää. Hän ei ollut nähnyt eikä tajunnut, että esimerkiksi tämä Ekaterina oli tällainen todellinen kaunotar. Todennäköisesti häneltä on mennyt huomaamatta ohi kokonainen kavalkadi hyvännäköisiä naisia, naisia, joiden kanssa hän olisi voinut pitää yhteyttä, joita hän olisi voinut lähestyä ja tehdä näiden kanssa lähempää tuttavuutta, mutta hän ei ollut ymmärtänyt mitään mistään sellaisesta. Hän ei ollut ymmärtänyt naisia. Ymmärsikö vieläkään?

Mitä sinä?” Jorge kysyi. Hän oli kiinnostunut ja hyvillään tästä tapaamisesta, tarkasteli Ekaterinaa, mutta vilkuili silti samalla ympäriinsä ja etsi kateissa olevaa E. Holopaista, yhdyshenkilöä.

Mitä sulle kuuluu? Mulla on vähän kiire, sovittu tapaaminen, ymmärrät varmaan, mutta kai me ehdimme vaihtaa pari sanaa.”

Ei meillä ole kiire”, Ekaterina vastasi. Hän vaihtoi englannin kieleen: ”No hurry, I think so.” Hän sanoi sen merkityksellisesti ja painottaen.

Aivan”, Jorge myönsi, hänkin englanniksi. ”Anteeksi ajattelemattomuuteni ja epäkohteliaisuuteni.”

Hän ymmärsi ja oivalsi, että Ekaterina vaati hänen koko huomionsa. Ekaterina piti toista kättään tuttavallisesti ja intiimisti Jorgen käsivarrella ja katsoi Pirittaa: ”Etkö esittelisi seuralaistasi? Vaimosi, oletan?”

Ei. Ei sentään. Piritta, työtoveri.”

Piritta ja Ekaterina kättelivät.

Jorge katsoi heitä, enemmän toki Ekaterinaa. Hän valmistautui selittämään tarkemmin omaa ja heidän kahden tilannetta: Heitä odotettiin. Heitä piti olla vastassa yhteyshenkilönä eräs E. Holopainen, joka oli ilmeisesti myöhässä. Ehkä hän oli juuttunut liikenneruuhkaan? Sellainen tuli mieleen näin Pariisissa.

Ihmisiä tungeksi ohi loputtomassa liikkeessä. He kolme olivat siinä keskellä pienenä saarekkeena kansanpaljoudessa.

Valitsimme huonon paikan”, Jorge totesi ääneen. ”Etsin vastaanottajaa enkä näe. Harmillista.”

Mitä sun pitäisi nähdä?” Ekaterina kysyi. Hän hymyili leveästi. ”Enkö minä riitä?”

Jorge tutkaili häntä tarkemmin. Hymy oli liian merkitsevä. Se oli sitä paitsi huvittunut ja ilkikurinen. Se pysäytti: ”Hei, mä tajuan: E niin kuin Ekaterina? Niinkö?”

Osui.”

Sukunimi on Holopainen?”

Kyllä kesti.”

Ekaterina pudisti nauraen päätään. Hän kohdisti huomautuksen Piritalle: ”Terävä kaveri sulla.”

Kyllä”, Piritta myönsi.


>>>jatkuu>>>