>>>jatkuu>>>
ALOIN virittäytyä hitaasti ajatukseen, että olisin mukana tulevassa tapaamisessa. Aloin jännittää sitä, vaikka se ei ollut aivan sitä, vaan enemmän epäilyä, oliko tämä aie tai ajankohta niin hyvä kuin Linda väitti? Ajattelin ja aavistin, että tämä ei suju välttämättä niin kepoisesti kuin kaavailimme tai Linda tuumi. Pelkäsin huonoa karmaani. Sen vaikutusta. Olin epäonnen soturi ja toisin osallistuessani meille huonoa onnea. Mieluummin olisin jäänyt pois tästä tapaamisesta, jättänyt sen väliin. Olisin esittänyt ja ehdottanut sitä, mutta se ei käynyt. Tiesin, että Linda ei hyväksyisi sitä.
”Koiraa ei tarvitse mainita”, Linda huomautti ylimääräisenä, kun olimme jo nousemassa portaita.
”Eikö?”
Se ei ollut minulta kunnollinen kysymys. Olin mietteissäni. Olin jossain muualla. Käskin itseäni valpastumaan, virkistymään, mutta toistaiseksi menestys oli ja oli ollut puolinaista.
Linda kivahti: ”Koiraa ei mainita. Kuuletko? Se vain sotkee asioita. Tarkoitus on, että me hommaamme meille nyt ja tässä paikassa yhteisen asunnon. Emme tyydy mihinkään soluasuntoon ja -boksiin. Eli jos Anna ehdottaa sellaista, se on ei kiitos, ei sitä. Onko selvä?”
”On”, vastasin koneellisesti.
Vasta, kun olin sanonut sen, älysin ja jatkoin: ”Onko Anna sun yhdyshenkilösi?”
”On. Mitä siitä?”
Sekään ei ollut kysymys, johon tarvitsi vastata, joten suljin suuni. Olimme aulassa, käytävällä ja joka oli tyhjänä niin kuin kuuluu näin ruokatunnin alla. Ajattelin, että Anna oli ystävällisenä henkilönä luopunut tai siirtänyt ruokatuntiaan, jotta saattoi ottaa meidät vastaan näin äkkiä. Ajattelin myös, että oliko Linda sanonut jo soittaessaan ja varatessaan aikaa, että hän ottaa tulevan asuintoverinsa mukaan? Minä hän oli ilmoittanut minut? Poikaystävänä. Oliko Linda kertonut nimeni?
En kysynyt näitä asioita. En kysynyt mitään.
Anna tuli huoneestaan käytävälle. Se oli sattuma. Olimme etuajassa. Näin sosiaaliohjaajan kasvoilla tunnistamisen ja oivalluksen ilmeen: ”Ai, te olette jo paikalla. Tulkaa saman tien sisään.”
Menin Lindan perässä. Suljin käytävän oven.
”Yhdessä vai erikseen?” kuulin Annan varmistavan ja Lindan myöntävän: ”Yhdessä.”
Linda istui toiselle asiakastuolille ja minä viereiseen tuoliin. Anna katsoi meitä työpöydän yli toisesta toiseen. Katsoiko hän avoimin silmin ja ilman ennakkoasenteita vai ei? En osannut veikata. Niin tai näin Anna ei ollut rasittuneen eikä kärsivän ilmeinen eikä harmissaan. Hän oli ihminen, joka teki työtään ja teki sitä niin hyvin kuin osasi. Hän hallitsi homman. En epäillyt enkä kiistänyt sitä. Mikä minä olin kiistämään mitään.
Anna ei hymyillyt, mutta oli kuin hän olisi hymyillyt. Hänen ilmeensä oli rohkaiseva ja kehotti avautumaan ja luottamaan häneen.
”Ensimmäinen asia”, hän sanoi. Nyt hymyilemättä.
Anna tarvitsi ja halusi kirjallisen suostumuksen, että voi puhua ja käsitellä meidän asiamme yhdessä, molempien kuullen ja läsnä ollen.
”Selvä”, Linda sanoi. ”Lykkää paperi tänne, niin mä allekirjoitan sen.”
”Molempien allekirjoitus”, Anna sanoi. Hän katsoi minuun.
”Sopii”, sanoin.
Täytimme paperit. Anna kiinnitti huomiomme siihen, että siinä oli pykälä, joka velvoitti vaitioloon.
Nyökyttelimme ja hymistelimme.
Mieleeni hiipi epäilys tai aavistus tai varmuus, että edessä on suurempia ja merkittävämpiä paljastuksia kuin osasin ennakoida? En ajatellut niin sanatarkkaan, mutta jokin tunne ja pohjavärinä oli olemassa. Kuin metron kumina, kun se tulee Helsingin rautatieaseman edustalle. Sen tuntee, kuulee ja aistii, vaikka olisi missä tahansa ylhäällä asematunnelin liiketilojen kivikäytävillä.
”Toinen asia on, että en suosittele, että te kaksi muutatte yhteen.”
Se oli. Anna katsoi meitä vakavana.
Miksi me sitten olemme täällä? ajattelin. Aavistukseni toteutuivat heti. Ajattelin, että jos olisin tässä yksinäni, Annan vastaanotolla, nousisin todennäköisesti seisomaan ja lähtisin kalppimaan.
”Etkö ole järjestämässä meille asuntoa?” Linda tiukkasi.
”En tänään, en huomenna. En nyt. Katsomme sitä asiaa rauhassa muutaman päivän päästä. Mistä te kaksi tunnette toisenne?”
Aikojen päästä, ajattelin. Kuuntelin Lindan selityksen. Katselin Annaa.
Anna aloitti sen jälkeen Lindan tilanteen kartoittamisen: ”Oletan, että sä tarviit joka tapauksessa tukea nyt heti.”
”Kyllä.”
Anna katsoi konettaan, luki koneeltaan samalla, kun hän puhui Lindalle: ”Käsitin sun soitosta, että olit lähdössä tai lähdit melkein asuintoverisi kanssa maasta pois?”
”Kyllä. Jore. Mä karkasin Jorelta.”
Anna nyökkäsi: ”Te luovutitte asuntonne siinä solussa, jonne – jonne.”
Anna katsoi lehtiötä, papereita pöydällään ennen kuin muisti nimeni: ”Solu, jonne Repe muutti juuri yhden hengen huoneeseen.”
”Luovutimme”, Linda myönsi.
Hän oli kyllästyneen näköinen, vihainen ja hyökkäävä. Hän oli se uusi Linda, jonka olemassaolosta en ollut tiennyt aiemmin ja jonka olin nähnyt vasta.
Kuuntelin ja minulle selvisi, että Linda ja Jore olivat pari. Olin tiennyt sen. Tietenkin. He olivat asuneet yhdessä. Tiesin sen myös. Kuulin uutena, että Jore oli Lindan veli ja että hän oli käyttänyt Lindaa hyväksi. Se pani haukkomaan henkeä, isku palleaan, mutta pidin kykyjeni mukaan ilmeetöntä naamaa ja aivan – niin kuin arvasin – Anna loi katseen meikäläiseen.
”Repe ei tiedä kaikkea”, Linda tiedotti.
Minulle selvisi, että Linda oli siirtynyt jossain välissä asumaan Terin kanssa. Hänet oli järjestetty tarkoituksella pois Joren luota, mutta hänen tilanteensa ei ollut kohentunut. Hän oli edelleen hyväksikäytön uhri.
”Lähdit silti Joren mukaan tai aioit lähteä?” Anna kysyi. Hän katsoi Lindaa kysyvänä ja odottavana.
”Lähdin.”
”Syy?”
”Olen raskaana.”
Anna katsoi koneen näyttöä, tarttui kynään ja teki jonkin merkinnän lehtiöönsä. Seurasin häntä. Pidin silmäni hänessä. Se oli oheistoimintaa, johon keskityin ja jotta ei tarvinnut pysähtyä ajattelemaan eikä laskemaan. Eikä miettimään. En ollut tiennyt Lindan olevan raskaana. Se oli seuraava isku ja yllätys. Iso sellainen. Luulen, että minulta meni jokin tai joitain sanoja ohi, kokonaisia sanarimpsuja ja -ryppäitä, kysymyksiä ja vastauksia, jotka Linda ja Anna vaihtoivat keskenään.
He puhuivat Joresta. Sen verran olin mukana. Ajattelin käsittäneeni tai kuulleeni kenties väärin. Pitäisikö minun kysyä asiaa, tivata sitä, pyytää aikalisää? Ei hyvänen aika. Oli tarpeeksi kenkkua ja epämukavaa, tarpeeksi iso rangaistus istua siinä kuuntelemassa. Katseeni vaipui lattiaan, kunnes muistin ryhdistäytyä ja pakottauduin hakemaan silmilläni Annaa. Hän tuijotti takaisin, tarkkasi tilannettani.
”Pyörrytkö sä?” hän kysyi.
”En”, vastasin.
Kokemani yllätykset olivat rankemmat ja ravistavammat kuin mihin olin varautunut – olinko varautunut yhtään mihinkään – mutta nyt olin selvinnyt iskuryöpystä ja tunsin, että tämä voi jatkua ja ehkä myös tämän jälkeen voi elää. Raskaus, tuli mieleen myös, se sopi ja selitti hyvin Lindan mielialanmuutoksen ja -muutokset. Me olimme ja elimme molemmat paineissa.
Linda ja Anna käsittelivät näitä kahteen naiseen. He puivat meidän, Lindan ja minun suhdetta. Olin keskustelussa ulkopuolinen. Olin kuunteluoppilas. Linda kertoi, että olemme tunteneet vuoden ja että hän rakastui minuun jo heti alussa.
Niin kuin minäkin sinuun, ajattelin. Vaikka en tiennyt sen olevan rakkautta, en ennen kuin ymmärsin mitä se on. Rakkaus on ehdotonta luottamusta ja sitä, että ei voi elää ilman toista. Sitä tapahtuu tai silti tapahtuu tai tapahtui ainakin minun kohdallani, että rakas ihminen, rakkauteni kohde lipui pois käsien välistä, lipui pois ennen kuin ehdin mitään. Tämä oli tilanne ennen kuin haaksirikko ajoi tämän pois lähteneen rakkaani takaisin luokseni. Hylkäisinkö hänet tässä tilanteessa? Kääntäisinkö hänelle selkäni?
Ymmärsin ajattelevani lapsellisia, tunteellisia ja ylitunteellisia. Perusvika.
Aikoiko Linda pitää lapsen, synnyttää sen?
Linda aikoi.
Aikoiko hän tunnustaa Joren isyyden?
Veljen isyyden! ajattelin. Kauhistuin uudelleen. Asian sisältö valkeni minulle tavallaan uudestaan. Tai vasta. Jokin torjunta ja itsesuojeluvaisto oli pehmittänyt ensimmäistä hyökyä, mutta ei enää tätä toista.
”En välttämättä. Jos joku muu ottaa lapsen nimilleen, se sopii tai voin ilmoittaa, että en tiedä isästä.”
Joku muu? Anna katsoi minuun. Hän näki meidät molemmat kaiken aikaa, tietenkin. Olimme siinä hänen edessään rinnatusten. En tiennyt, mitä hän odotti tai viesti?
Taas hänen piti luntata papereista: ”Reino, Repe. Muistutan, että nämä tiedot ovat salaisia ja salassapidettäviä.”
Nyökkäsin: ”Ymmärrän.”
Oliko Linda keskustellut asiasta minun, Repen kanssa?
”En.”
”Oletteko keskustelleet yhdessä isyydestä?”
”Ei.”
He puhuivat minusta kolmannessa persoonassa. Toisaalta se sopi oikein hyvin, koska en tiennyt mitä sanoa? En tiennyt edes, mitä ajatella, miten suhtautua tähän tietoon?
”Saanko suositella aborttia?”
”Et.”
”Vai onko raskaus liian pitkällä?”
Linda ei vastannut. Ajattelin pelkäsikö hän, että hänet voidaan pakottaa tekemään abortti?
”Entä adoptio?” Anna kysyi. ”Oletko ajatellut sitä mahdollisuutta?”
”Olen. Viimeisenä keinona.”
Linda jatkoi oma-aloitteisesti ja kertoi, että raskaus oli tietyssä mielessä suunniteltu. Hän halusi lapsen.
Huomasin tuijottavani Lindaa sivusta, hänen profiiliaan. Tajusin sen ja käänsin katseeni takaisin Annaan. Nämä naiset puhuivat asiaa ja asioita, jotka ymmärsin hyvin ja joita en ymmärtänyt toisaalta ollenkaan. Ymmärsin tavallaan, mutta se käsitys ei ollut välttämättä oikea eikä yhteismitallinen. Ajattelin asioita todennäköisesti eri tavalla kuin Linda tai Anna. Minä en ollut nainen.
”Sulla on ongelmia muutenkin”, Anna totesi.
Linda ei vastannut.
Siinä oli toinen vaalea, aikuinen nainen ja toinen nuorempi, ristiverinen. Linda oli pienirintainen nainen. Kaikki hänessä oli numeroa liian pientä tai ei välttämättä liian pientä, vaan vain pientä.
Mietin, että jos elämä olisi mennyt toisin, voisin olla tämän Annan poikaystävä, rakastaja tai rattopoika. Olin luullut, että meillä olisi jonkinmoinen sidos. Luulin niin edellisen, lyhyen, virallisen tapaamisemme perusteella ja että ajattelimme samoin, että meidän ajatuksemme kulkivat rinnakkain, yhtä matkaa ja samanlaisina, tietyssä mielessä ja määrin samanlaisina, mutta jouduin sitten todistamaan sen oudon, että Anna ei muistanut edes minun nimeäni. Hänen piti hakea se papereista.
En ollut loukkaantunut. En myöntänyt sitä. Todellisuus oli, että en käsittänyt asiaa. Olin ihastunut Annaan. Hän oli tehnyt minuun syvän vaikutuksen ja tunsin tai luulin, että hän kokisi ja tuntisi samoin minua kohtaan. Luulin, että hän näki minussa ainesta parempaan, että hän oli todella minun puolellani ja josta oli vain pieni hyppäys siihen, että jos me kaksi kohtaisimme, olisimme kohdanneet toisemme vaikka jossain ravintolassa, Kallion jonkin kuppilan baaritiskillä, törmänneet tietämättämme, Anna olisi tervehtinyt minua iloisena ja hymyillyt silmiään myöten.
Oliko näin muuten tapahtunut? Ei, vastasin itselleni.
>>>jatkuu>>>
