Repe(22)

 >>>jatkuu>>>    

LINDA soitti omalle sosiaaliohjaajalleen. Hän soitti omasta huoneestaan eli siitä solun toistaiseksi asumattomasta huoneesta ja laittoi jopa oven kiinni. Minni jäi seisomaan oven taakse ja vilkaisi minuun.

”Näin meille käy aina”, sanoin sille. Hymyilin. Olin hyvilläni, en allapäin, mutta olin myös sekaisin.

Linda sai ajan kello yksitoista.

”Tänään?” kysyin.

”Hätätapaus.”

”Soitan Pasille”, sanoin.

Istuin keittiön pöydän ääreen ja asetin kännykän pöydälle. Valitsin Pasin numeron ja poimin puhelimen käteen. Kännykkä hälytti. Pasi vastasi kolmannella tai neljännellä kilahduksella: ”Hei. Mitä äijä?”

”Oletko missä?” kysyin.

”Tallilla.”

”Sopiiko, jos tuon Minnin sinne muutamaksi tunniksi?”

Tuomme, olin vähällä sanoa. No, eihän se olisi haitannut. Pasi olisi saanut tietää vain tulevan tai olevan asiantilan muutamaa tuntia aiemmin.

Pasi epäröi hetken: ”Eiköhän. Monelta?”

”Nyt. Pian.”

Puhuessani huomioin, että Linda teki omiaan, tarttui käsilaukkuun, aukoi sitä ja meni sen kanssa vessaan. Meikkaamaan, ajattelin. Minni seisoi keskellä eteistä. Kun Linda sulki oven perässään, neiti koira katsoi jälleen minuun.

”Naisten juttuja”, sanoin sille. ”Olet oikeassa. Me olemme lähdössä pian. Pääset Pasille päivähoitoon. Mitä pidät?”

Minni vispasi takamustaan.

Päätimme kävellä. Meillä oli aikaa ja todennäköisesti pääsisimme perille kävellen yhtä nopeasti kuin ratikkapelillä. Ratikka auttoi vain osan matkaa. Samalla koira saisi aina tarpeellista liikuntaa.

Linda oli vaitelias. Päättelin, että häntä jännitti. Hän keskittyi, sitä myös ja soin hänelle siihen mahdollisimman täyden rauhan. En puhunut kuin pakolliset.

”Sulla on kaikki tarpeellinen mukana?” kysyin muun muassa, sen ennen kuin lähdimme asunnolta. Linda virnisti takaisin: ”Mikä tarpeellinen? Mulla ei ole mitään.”

”Aivan”, vastasin. Häkellyin. En ollut muistanut sitä enää. Elin jossain oudossa kuvitelmassa, kuvitelmamaailmassani. En tietenkään ensimmäistä kertaa.

Linda pudisti hieman päätään.

Laitoin hihnan Minnille ja laskeuduimme raput alas. Meillä oli onnea jälleen, kun emme kohdanneet ketään. Se johtui Lindasta, ajattelin. Jos kulkisin itsekseni tai siis kahden kesken koiran kanssa, saisin heti jonkun niskaani. Koska minun tuurini ja karmani on sellainen.

”Toivottavasti en tuota sulle epäonnea”, sanoin ääneen Lindalle.

Hän rypisti otsaansa: ”Mitä?”

”Toivotin meille onnea.”

”Ei kuulostanut siltä.”

”Sekosin sanoissa.”

Kuljimme alas Mäkelänkadun laitaan, sitä vähän matkaa ja seuraavasta suojatiestä yli ja jatkoimme kohti Sturenkatua. Ilma oli yhä aamunviileä.

”Paleltaako?” kysyin Lindalta.

”Ei.”

Lindalla ei ollut sittenkään meikkiä. Hän olisi ehtinyt ehostaa itsensä, mutta sitä ei kannattanut tehdä kuulemma, kun menee soppalaan. Hän oli tehnyt vain rajaukset luomiin. Ei pitänyt sentään liioitella. Se olisi ollut ylilyönti.

Oliko viime yö ollut hänelle pettymys? Sellainen epäilys tuli. Mieleni oli herkistynyt ja tarkkavainuinen.

Sturenkadulle. Sitä Teollisuuskadulle, liittymän kohdalta alas, kadun yli ja viimein Flemarilla.

”Tämä on mun katuni”, sanoin Lindalle. En tiennyt olinko puhunut siitä ennen, mutta oletin.

Tulimme Aleksis Kiven kadun laitaan ja ylitimme sen. Autot pörräsivät, liikenne kumisi. Arkipäivän hälisevää toimeliaisuutta.

Ajattelin Teriä. Mietin kaipasiko Linda ystäväänsä? Odotin hänen ehdottavan, että koukkaisimme siinä tutussa paikassa, mutta Linda ei puhunut mitään Teristä. Hän ei puhunut ylipäätään. Hän oli vakava, kiukkuinen ja puhumaton. Tuli mieleen oliko hän vihainen minulle ja mistä syystä: Senkö takia, että olin saanut hänet kiintymään itseeni. Olin luikerrellut hänen suosioonsa. Olin tehnyt joka tapauksessa jotain anteeksiantamatonta. Siltä tuntui. Sitä oli ilmassa. Toivoin, että Linda kertoisi, mikä se jokin oli, mikä oli viassa tai mikä kaikki?

Tallilla ryskytin ovea ja Pasi tuli avaamaan, tuli saman tien ulos jalkakäytävälle ja ojensin Minnin hihnan hänelle. Hän huomasi Lindan heti, mutta katsoi minuun.

Esittelin: ”Linda, tässä on Pasi, mun serkkuni. Olen puhunut hänestä.”

”Kyllä. Muistan”, Linda vastasi. Hän ojensi kätensä ja Pasi hieraisi kättään haalarin persaukseen ennen kuin tarttui Lindan pieneen käteen.

”Hei”, Pasi sanoi. ”Hauska tutustua. Mä olen Pasi.”

”Linda.”

Pasi katsoi sen jälkeen jälleen minuun ja sitten Minniä: ”Mitä koira?”

”Me haemme sen tunnin, kahden päästä”, lupasin.

”Ei kiirettä”, Pasi vastasi suurpiirteisenä.

”Paikka”, sanoin Minnille. Se ei kuunnellut.

Linda ei naurahtanut eikä hymyillyt. Hän ei sanonut mitään. Oliko tämä sittenkin hänen aamuilmeensä tai oikea ilmeensä? En ollut varma mistään. Linda ja Minni, he kaksi olivat molemmat ilmeettömiä. Kumpikaan ei näytellyt eikä esittänyt, vain me miehet velmuilimme. Sanoimme muutaman yhdentekevän sanan toisillemme, osasimme käyttäytyä tai emme osanneet. Ehkä tämä oli päinvastoin häiriökäyttäytymistä? Olimme kaksi typerää, aikuista miestä. Tulevatko miehet koskaan aikuisiksi?

Tällaisia yhteydettömiä ajatuksia kiisi pääluun läpi. Ne olivat sekavassa järjestyksessä. Oivalsin, että olin muun ohessa humalassa, tällä kertaa se ei vain johtunut viinasta tai kaljasta. Päässä heitti.

”Nähdään”, sanoin ja lähdimme. Linda ja minä aloimme astella rinnatusten, kahdestaan jalkakäytävää eteenpäin. En katsonut taakseni koiraa enkä Pasia. Tämä ei ollut eron hetki. Tästä ei tarvinnut tehdä sellaista. Kaivoin kännykän esiin ja huomasin, että meillä oli yhä aikaa tuhottavaksi.

Vilkaisin nuorta seuralaistani. Arastelin katsoa. Pelkäsin mitä näkisin? Seurailin Lindan mielialoja. Rakas naiseni oli yhä entisestä ja aiemmasta poiketen epätavallisen totinen ja harvinaisen kiukkuinen. Oliko se stressiä, sen syytä vai oliko hän pitänyt tähän asti pyhäilmettä minulle? Kasvot olivat vakavat ja tuimat. Ärtynyt, kiukkuinen ja pahantuulinen. En pitänyt näkemästäni. En tiennyt miten suhtautua siihen?

Stressiä? kysyin. En ääneen. En uskaltanut. Päätin ottaa ja ajatella niin, että stressi aiheutti tämän reaktion. Linda oli menossa esiintymään ja hän kärsi ramppikuumetta.

”Miten on?” kysyin. ”Meillä on aikaa. Aikaa ennen aikaa.”

”Tiedän.”

Ei katsetta minuun. Linda ei hapuillut kättäni omaansa. Hän ei tunkenut lähemmäs, kulkemaan kylki kyljessä.

Jatkoimme Flemaria Karhupuistoon. Kirjaston kohdalla ajattelin, että voisimme kuluttaa aikaa siellä, mutta en ehdottanut sitä. Jalat veivät mäkeä alas Hakaniemen suuntaan.

Linda saisi päättää. Tein sellaisen päätöksen. Hän päättäköön. Jossain vaiheessa joutuisimme pysähtymään ja hän joutuisi avaamaan suunsa ja sanomaan jotain. Hänen olisi lopetettava tämä mykkäkoulu.

Paitsi että minä repesin ensimmäisenä.

”Näit Pasin”, sanoin. Se tuli yhtäkkiä mieleen, sopiva, vaaraton, kevyt puheenaihe ja päästin sen suustani.

”Niin näin.”

”Mitä pidit henkilöstä?”

”Hänellä on siinä autokorjaamo”, Linda väisti.

”On.”

Niin kuin huomasit. Niin kuin näkyi.

Olimme rannassa, melkein. Vettä näkyi, jos osasi katsoa ja jos tiesi etukäteen, että se oli vettä. Kaupunki anasti meren itselleen, vei sen luonnolta. Kaupunki, pahennuksen aiheuttaja.

”Pitäisikö meidän luoda jotain taktiikkaa?” kysyin oikeaa asiaa.

Sain Lindan katsomaan itseäni: ”Mitä taktiikkaa?”

Tein seuraavan kysymyksen: ”Missä mä odotan sua?”

Kysymys näkyi huvittavan Lindaa.

”Kerro mullekin?” kysyin, sanoin.

”Mitä?”

”Minusta näytti, että sä olit huvittunut. Ilmeisesti osasin sanoa jotain hauskaa?”

”Kyllä. Meidän on viisainta mennä otille yhdessä.”

En ollut ajatellut sitä tai en niin.

”Siis yhdessä?” kysyin.

”Jos me muutamme asumaan yhteen?”

”Aivan.”

”Mitä aivan? Jos me olemme aikeissa muuttaa yksiin, eikö meidän kuulu mennä silloin yhdessä ja molempien puhumaan asiasta ja hakemaan sosiaalihuollosta tukea? Välillä musta tuntuu, että sä olet tyhmä. Ikään kuin sä et ajattelisi ollenkaan. Tietenkin nyt pitäisi kysyä, että millä?”

Menin sanattomaksi. Hän tölväisi minua. En muistanut milloin viimeksi minulle olisi ladeltu näin suoria sanoja tai kuka olisi ollut asialla?

”Niin?” Linda kysyi. Hän katsoi minua. Seisoimme jalkakäytävällä, muutaman metrin päässä soppalan sisäänkäynnistä ja Linda odotti vastaustani.

”Kuvittelin, että tämä oli sun aikasi.”

”Aha. Sä et taida olla tosissasi mukana?”

”Olen. Siitä ei ole kysymys.”

”Siitä?” Linda tarttui sanaan. ”Mistä sitten? Miten sä kuvittelit, että tämä homma etenee?”

Olin tyhmä. Kohautin olkiani ja sain mitä ansaitsin: ”Juuri niin. Kohauttele siinä olkiasi. Totta helvetissä sun pitää tulla mun kanssa yhdessä kuuntelemaan madonluvut.”

”Niin”, myönsin.

”Oletko sä nyt hereillä?”

”Olen.”

”Hyvä. Viimeinkin. En tiedä.”

Linda keskeytti siihen.

”Et tiedä mitä?” kysyin. Oikeastaan aavistin, mitä Linda oli sanomassa. Hänen ei tarvinnut sanoa sitä välttämättä eikä minun olisi tarvinnut kysyä mitään, mutta usein käy niin, että sitä puhuu ennen kuin ajattelee.

”En tiedä”, Linda vastasi.

Hänen silmänsä kiilsivät. Olivatko ne kyyneleitä vai tuuliko sen teki?

”Sano vaan”, kehoitin.

Linda katsoi ohi, katsoi kuin kadulla olisi tulossa jotain, kuin siellä olisi jotain tärkeämpää ja mielenkiintoisempaa.

”En tiedä miksi mä ehdotin tätä?”

”Haluatko sä perua?”

”Haluatko sä?” Linda palautti. Nyt hän katsoi minuun.

”Ei”, vastasin.

Linda nyökkäsi.

”Mennäänkö istumaan penkille?” hän ehdotti.

>>>jatkuu>>>