>>>jatkuu>>>
HAVAHDUIN. Sisällä oli hämärää.
Nousin ja samalla syttyi valo eteiseen. Näin Minnin heiluttavan
häntää Lindalle ja Lindan kyykistyvän koiran puoleen. Takana
ovella seisoi keski-ikäinen mies. En ollut odottanut sitä. Se
säväytti.
Tyhjä kaljatölkki kaatui, kun
jalkani osui siihen. Nostin sen ylös, menin eteisen puolelle ja
Linda kurkotti antamaan pusun poskelle.
En kysynyt miksi hän oli tuonut
seuralaisen mukanaan? En kysynyt, mitä tämä tarkoitti? Olin
huomaavinani, että Linda räpäytti silmää minulle.
”Me tuotiin olutta”, Linda
sanoi. Hänellä oli muovipussissa tölkkejä ja hän kääntyi
viemään niitä jääkaappiin.
”Voi kulta, sinäkin olet
ostanut olutta. Hyvä juttu.”
”Niin kuin huomaat”, sanoin.
”Muistatko sä Jussin?” Linda
kysyi.
”Muistan”, vastasin, vaikka
en muistanut.
Kaveri, äijä, keski-ikäinen
mies, Jussi ojensi kätensä ja minä tartuin siihen.
”Repe”, sanoin.
”Jussi.”
Ehkä tyypissä oli jotain
tuttua? Ehkä tämä oli sama henkilö, jota olin luullut ja pitänyt
Lindan sutenöörinä?
”Mitä kello on?” kysyin.
Se oli tulossa kahdeksan. Otin
Minnin valjaat ja laitoin ne sille päälle. Linda ja Jussi seisoivat
keittiön puolella katsomassa. Kaljatölkit sihahtivat.
”Tekeekö pahaa?” Linda
kysyi.
”Ei”, vastasin. Laitoin
kengät jalkaan ja varmistin, että avain oli mukana.
”Nähdään kohta?” sanoin ja
aukaisin oven käytävään.
Minun oli pakko päästä ulos.
Minun oli pakko tehdä se nyt, heti.
”Hei”, Linda sanoi.
Suunnittelin kai, että kävisin
Minnin kanssa vain pistäytymässä kadun laidassa, nurmikon
reunassa, mutta kiersimme kuitenkin korttelin ympäri. Arvasin ja
pelkäsin, että tämä Jussi saattoi olla ja todennäköisesti oli
jokin Lindan vanha asiakas ja kiirehdin siksi Minniä takaisin
sisälle.
Eteisessä oli valo edelleen,
samoin keittiössä. Minun huoneeni ovi oli kiinni ja kuulin, kuulin
niin selvästi kuin voi kuulla, että Jussi ja Linda naivat. Äänestä
ei voinut erehtyä. Riisuin Minnin valjaat. Menin keittiöön ja
laskin lisää vettä koiran juomakippoon. Minni tuli siihen ja
kastoi kuononsa. Palasin ovelle ja aukaisin sen. Minni oli takanani.
”Paikka”, sanoin sille.
Suljin oven ja laskeuduin raput
alaovelle. Seuraavassa hetkessä olin ulkona ja kävelin Mäkelänkadun
laitaan. Pysähdyin siihen hetkeksi. Katselin katua oikeaan ja
vasempaan ja käännyin Pasilan suuntaan.
Heräsin siihen, että makasin
pitkänäni sängyssä. Se oli vieras paikka. Huone oli pimeä.
Kaikki ei ollut kohdallaan. Oksetti ja nieleskelin. Olin ryypännyt.
Hiki otsalla. Pahin kuvotus meni ohi ja vatsa asettui. Mieleen nousi
katkelmia edellisestä illasta ja yöstä, mutta jostain lähtien en
muistanut enää muuta kuin unohduksen. Muistikuvat olivat kuin
toinen versio tätä sappea, joka nousi kurkkuun ja jota nielin alas
keskittyneesti.
Joku makasi vieressäni. Olin
tajunnut sen heti, mutta nyt näin ja huomasin, että se oli mies. Se
meni tajuun hitaasti, samoin toisena, että perse tuntui märältä.
Oudolta. Tuntui kuin olisin laskenut kurapaskan housuun.
Siinä paikassa hyppäsin
jalkeille, vaikka se ei käynyt helposti eikä ollut mikään notkea
hyppy. Miehen jalka lepäsi raskaana puolittain säärelläni ja
peitto oli kiertynyt ympärille. Pääsin riistäytymään lattialle
ja aloin etsiä vaatteitani. Olin alasti. Päässä oli yksi ainoa
ajatus: Äkkiä pois täältä.
Vaatteet olivat tuolilla, osa
lattialla. En löytänyt kalsareita, mutta en jäänyt etsimään
niitä. Kolistelin muutenkin liikaa.
”Mitä nyt?” mies sanoi
sängystä. Sen äänikin oli miehen.
”Käyn kusella”, sanoin. Olin
sängyn päädyssä ja sen jälkeen hapuilin pimeässä eteisessä.
Ihmettelin vasta jälkeenpäin miten löysin suoraan ulko-ovelle?
Arvasinko reitin vai oliko se jäänyt mieleen yöltä?
”Hei!” kuului ennen kuin löin
asunnon oven kiinni. Aloin juosta rappuja alas. Kukaan ei huutanut
sentään perään.
Ulkona tajusin, että olin
Pasilassa. Pakkasaamu. Valikoin ensimmäisen pusikon, muutaman
puunraaskun muodostaman pusikon, astuin kuuraiselle nurmikolle ja
jäin siihen kuselle. Höyryävän virtsan haju nousi etovana nenään.
Minua oli pantu perseeseen. Ei
helvetti.
Tulin Mäkelänrinteelle ja aloin
nousta sitä. Menin kadun yli. Kokeilin taskujani. Kännykkä oli
tallella, kolikoita taskun pohjalla. En katsonut mitä kello oli? Oli
joka tapauksessa aikaista. Kukaan ei tullut vastaan ja olin hyvilläni
siitä. Minusta oli tullut yhtäkkiä ihmisarka, arempi kuin ennen.
Asunnon avain oli tallella,
tajusin myös, kun aukaisin rapun alaoven lukon. Päätä särki. En
tiedä oliko harmi suurin syy siihen? Tai kauhu? Paniikki?
Aukaisin asunnon oven. Minni oli
heti jalkeilla – kuinka olin voinut unohtaa sen ja se alkoi pyöriä
edessäni ja jaloissani. Se vinkui.
”Onko hätä?” kysyin.
Näin samassa vieraat, isot
miesten kengät ovipielessä. Varmaan ne olivat olleet siinä jo
illalla lähtiessäni, paetessani, mutta nyt huomasin ne. En
sytyttänyt valoa, mutta näin käytävästä tulevassa valossa, että
meidän huoneen, minun huoneeni ovi oli samalla lailla kiinni kuin se
oli ollut silloin.
”Ai, ai”, sanoin.
Kättä särki ja tykytti. Olinko
lyönyt sen jonnekin? Olin voinut kaatua? Laitoin yhdellä kädellä
valjaat Minnille ja joka rauhoittui siksi hetkeksi. Menimme
porrastasanteelle. Avain, tunnustelin ennen kuin painoin oven kiinni.
En lyönyt sitä, en paiskannut. En halunnut pitää turhaa ja
tarpeetonta ääntä.
Siellä me seisoimme
aamuvarhaisella kadulla, mies toisessa päässä narua, hihnaa ja
koira toisessa päässä. Minni laski aamuvirtsan, joka lähti
valumaan tummana läikkänä nurmikon laidasta jalkakäytävän
asvaltille ja alamäkeen. Vilkaisin taakseni. Kukaan ei ollut
näkemässä. Koira raapi vaistomaisesti takatassuillaan
ruohonpiikkejä ja -tuppaita kusipaikan päälle ja minä kiskoin
sitä eteenpäin.
Kävelimme pitemmän lenkin kuin
illalla. Värisin kylmästä ja mielipahasta. Olo oli kurja. En ollut
varma olivatko housun persaukset sen miehen, homon spermassa tai
missä määrin? Harmitti, etten ollut etsinyt sittenkin
kalsareitani. Perse ei tuntunut enää niinkään märältä, vaan
sitä kuumotti.
”No niin hinttari”, puhuin
itsekseni. Puhuttelin itseäni. Minni ei kiinnittänyt huomiota
siihen.
Jossain välissä kierrosta aloin
huomioida paremmin ympäristöä, Vallilan vanhoja rakennuksia, sitä
kaupunkikuvaa. Se oli entisellään. Se oli jotenkin niin kaunista ja
hellyttävää, että kyyneleet nousivat silmiin. Ravistin ne pois.
Mies oli lähtenyt. Sen tajusi
heti. Jussi. Jos se oli Jussi, jonka kengät olivat lojuneet
eteisessä? En pitänyt mahdottomana, että miehiä olisi jonossa.
Niitä oli ollut Terin luona niinä kertoina, kun olin viettänyt
humalaisia öitä heidän lattiallaan.
Eteinen oli valaistu,
keittokomero myös ja meikäläisen huoneen ovi auki. Linda keitti
kahvia eli asetteli suodatinsuppiloa paikalleen mukin päälle. Hän
vilkaisi sivulleen, meitä tai minua.
”Sulla pitäisi olla
kahvinkeitin. Mikä systeemi tämä on?”
En vastannut. Otin valjaat Minnin
päältä. Kun koira pääsi vapaaksi, se jolkotti Lindan luo.
”Joko sinä kävit ulkona?”
Linda kysyi. ”Missä olit?”
Huomasin hänen katsovan minua.
”Kävelimme lenkin.”
”Eikun yöllä?”
Mitä se sulle kuuluu? ajattelin
kiukuissani. Olin mustasukkainen. Myönsin sen.
”Mä luulin, että sä makaat
mun vieressäni, mutta se oli Jussi. Se on sun paikkasi.”
”Niinkö?”
”On. Jussi on vanha kaveri.”
”Kyllä”, myönsin.
”Aavistin.”
Linda puhui ja touhusi samalla
kahvisuodattimen kanssa: ”Tästä tuli myrkkyä. Mä en hallitse
tätä.”
”Laimenna”, kehotin.
”Täytyy tehdä niin.”
Linda siirsi suodatinsuppilon
toisen mukin päälle ja kaatoi suppiloon lisää kiehuvaa vettä.
”Mä olin auki varvin
Jussille”, hän sanoi.
”Niinkö?”
Linda kääntyi ja katsoi välillä
minua ja kaatoi sen jälkeen seuraavan lorauksen vettä
kahvinporoille: ”Sitä paitsi se meidän yhteinen asunto ei
toteutunut vielä.”
Oliko tämä kosto? ajattelin.
Ehkä. Siitä sain, kun en jyrännyt asiaa läpi. Miten se olisi
onnistunut?
”Ymmärsitkö, mitä mä
puhuin?”
”En tiedä.”
”Etkö? Kuule, mä olin auki
Jussille yhden varvin. Pystyssä, velkaa, mikä sana menee perille?”
Linda katsoi minua ja minä
takaisin.
”Niin”, hän sanoi. ”Sitä
paitsi Jussi heitti silti viisikymppiä.”
Linda näytti seteliä pöydällä.
Viisikymmentä euroa.
”Hienoa”, sanoin.
”Ai, sitä ollaan
loukkaantuneita. Annoin nyt persettä, mutta se oli syystä, että mä
olin saanut maksun siitä ennen. Mä en ollut hoitanut hommaa, en
ollut toimittanut tavaraa.”
Lindan kädet kävivät, kun hän
puhui.
”Selvisi”, sanoin.
”Hyvä. Sitä paitsi siinä
tuli kommellus, että mä toin Jussin tänne. Pyydän anteeksi. Mun
olisi pitänyt olla fiksumpi ja mennä Terin luo.”
En vastannut.
”Saanko anteeksi? Tämän
kerran.”
”Saat.”
”Ei kuulosta siltä.”
”Saat.”
”Vähän parempi. Haluatko sä,
että mä kerään kamppeeni ja lähden?”
”En. En halua.”
”Hyvä. Saanko mä juoda kahvin
ennen kuin lähden?”
”Sun ei tarvitse lähteä.”
”Kiitos. Olen kiitollinen.”
Kahvimukit olivat valmiina.
Toinen oli tervanmustaa. Linda nosti ne pöydälle.
”Joko sä nyt kerrot missä
olit yöllä?” hän kysyi.
”Tuolla vain.”
”Et kerro enempää?”
”En.”
Ajattelin, mitä Linda tuumaisi,
jos kertoisin tai arvuuttelisin, jos pyytäisin häntä arvaamaan,
missä olin ollut ja mitä tekemässä ja paljastaisin, että olin
ollut ryyppäämässä ja pämppäämässä – vaikka sen hän tosin
tiesi ja näki muutenkin päältäni – mutta mikä olisi hänen
kommenttinsa, kun tai jos kertoisin tarkemmin, että joku homo tai
pervo pani minua perseeseen, kun olin tiedottomana? Mitä hän
sanoisi siihen, että meikäläinen oli saanut spermalastin
anukseensa?
Hymähdin.
”Mitä? Sua huvittaa jokin?”
”Tiedätkö?” sanoin. En
sanonut. En sanonut mitään, mutta mitä Linda sanoisi, jos tekisin
tämän tunnustuksen, sen jälkeen: Niin. Niinkö kävi? Sä älytät
mua. En uskoa sua.
Ei, joku muu voisi sanoa sillä
lailla, mutta Linda sanoisi toisin: Anna olla. Sitä tapahtuu mulle
yhtenään.
