Kaunis kesäpäivä

perjantai 12. helmikuuta 2021

Terveisiä Taavetista

 




Eilen luin viimeiset sivut ja rivit Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanista. Lasken sen olevan viides tänä vuonna lukemani kirja. Aloitin ensimmäisen osan, Combrayn viime marraskuussa. Olin silloin kirjaston jonossa odottamassa David Foster Wallacen suomennettua Päättymätön riemu -teosta. Tiesin, että joutuisin keskeyttämään Proustin luvun, mutta se ei tuota ongelmia. On kirjoja, jotka eivät tallaudu minkään jalkoihin. Kadonneen ajan viimeisessä osassa Jälleenlöydetty aika, tuleva kirjailija, ikääntynyt mies, joka on kuvitellut ikänsä kaiken kirjoittavansa suuren romaanin ei ainoastaan omasta aikakaudestaan, vaan ihmisenä ajassa, jossa eilinen palaa nykyisyyteen ja on elävämpi kuin tämä hetki. Kirjailijaminä on kirjoittamisen sijaan elänyt haaveissaan, sairastellut, mutta tavatessaan taas vanhoja tuttaviaan pitkän eron jälkeen, on kuin seinät aukeaisivat tai luhistuisivat hänen ympärillään, kutsumus kohoaa tärkeimmäksi, saada purettua aivoistaan ne tuntemukset ja oivallukset, jotka järisyttävät häntä ihmisenä, ei saadakseen sillä osakseen kuolemattomuuden, vaan kädenojennuksena tulevalle ihmiskunnalle.



torstai 11. helmikuuta 2021

Repen jälkeen

 





Aika Repen jälkeen. Repe on tarina, joka alkoi kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Näin kuvitelmissani tällaisen hulttiotyypin ja joka ei ole tyyppinä mikään omaperäinen eikä ennenkuulumaton. En muista milloin tein ensimmäisen yrityksen Repeksi eikä minulla ole sitä jäljellä. Se oli monipolvisempi ja juoneltaan hajanaisempi kuin tämä uusin. Repe -fiktiot ovat yksinkertaistuneet ja supistuneet juonellisesti kerta toisensa jälkeen. Vanhimmat kokeilut ovat jääneet matkasta niiden tietokoneiden ja tietokoneohjelmien myötä, jotka ovat menneet menojaan. Kaikenlaista tekstiä häviää. Monta kertaa olen luullut kirjoittaneeni itseni eroon Repestä, mutta aina se palaa. Tämä versio, jonka julkaisin jatkokertomuksena Kaunis kesäpäivä -blogissa, on sellainen, jota en ole tarjonnut kustantajille ja jonka on voinut lukea vain blogissa. Aiemmat Repe -versiot eivät ole läpäisseet kustantajien seulaa.


keskiviikko 10. helmikuuta 2021

Terveisiä Taavetista

    






Hannan kirjalahja Taavetissa toimi nykyisen kirjaston paikalla olleen virastotalon päädyssä. Siellä oli 1997 vähän aikaa Taulut ikkunassa -näyttely, Helenan maalauksia, uusimmat nimellä Diva. Tein siitä kaunokirjallista dokumenttia ja otimme sitä varten valokuvia. Kuvat ovat jäljellä. Niitä on pieni nippu kirjekuoressa, jossa lukee päällä Taulut ikkunassa. Niihin liittyvää tekstiä ei ole löytynyt. Meillä oli siihen aikaan oikea tietokone Compaq-merkkinen 486, ensimmäinen tietokoneemme, tulostinta ei ollut, mutta saatoimme tulostaa paperille Brother-sähkökirjoituskoneella, tekstinkäsittelylaitteella, jossa oli dd-diskettejä muistia varten ja kapea näyttö, johon mahtui muutama rivi kerrallaan, jonka kone talletti vähän väliä ja jolloin kirjoittaminen keskeytyi siksi aikaa. Tulostamista varten piti jäljentää tietokoneella oleva teksti erikseen merkki merkiltä, koska ne disketit olivat hd-levykkeitä.


   















 



                                    




tiistai 9. helmikuuta 2021

Terveisiä Taavetista

   






Luen viimeistä osaa Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaania, jonka tämänkertaisen luku-urakan aloitin viime vuoden marraskuussa. Osan nimi on Jälleenlöydetty aika, reilu neljäsataa sivua, jossa on Pariisia ensimmäisen maailmansodan aikana, ilmalaivoja ja lentokoneita, autoja ja hevosvaljakoita, seurapiirielämää ja sanomalehtikirjoitusten täyttämää arkipäivää. Luen Marcel Proustin elämäntyötä kolmatta kertaa. Minulla on eri osissa suosikkeja ja toisia, joista en välitä niin paljon. Olen miettinyt jopa olisiko ollut parempi, jos kirjailijan veli ei olisi toimittanut näitä viimeisiä osia? Vastaan: Parempi näin. Lainaan tähän näytteeksi tekstiä sivulta 218: ”...selitys, miksi lakkasin olemasta huolestunut omasta kuolemastani hetkenä, jolloin alitajuisesti tunnistin madeleinen maun, sillä entinen minäni muuttui silloin ajan ulkopuoliseksi olennoksi eikä niin muodoin piitannut myöskään tulevaisuuden tuomista muutoksista. Tämä olento eli vain asioiden olemuksesta...” Lainaus, jota edelsi useita sivuja kerrontaa sellaisista huomioista, kuten laskea jalkansa epätasaiselle kiveykselle ja kilauttaa lusikalla lautasta ja mitä muistoja nämä herättivät.

maanantai 8. helmikuuta 2021

Repe(25)

 >>>jatkuu>>>    






HAVAHDUIN. Sisällä oli hämärää. Nousin ja samalla syttyi valo eteiseen. Näin Minnin heiluttavan häntää Lindalle ja Lindan kyykistyvän koiran puoleen. Takana ovella seisoi keski-ikäinen mies. En ollut odottanut sitä. Se säväytti.

Tyhjä kaljatölkki kaatui, kun jalkani osui siihen. Nostin sen ylös, menin eteisen puolelle ja Linda kurkotti antamaan pusun poskelle.

En kysynyt miksi hän oli tuonut seuralaisen mukanaan? En kysynyt, mitä tämä tarkoitti? Olin huomaavinani, että Linda räpäytti silmää minulle.

Me tuotiin olutta”, Linda sanoi. Hänellä oli muovipussissa tölkkejä ja hän kääntyi viemään niitä jääkaappiin.

Voi kulta, sinäkin olet ostanut olutta. Hyvä juttu.”

Niin kuin huomaat”, sanoin.

Muistatko sä Jussin?” Linda kysyi.

Muistan”, vastasin, vaikka en muistanut.

Kaveri, äijä, keski-ikäinen mies, Jussi ojensi kätensä ja minä tartuin siihen.

Repe”, sanoin.

Jussi.”

Ehkä tyypissä oli jotain tuttua? Ehkä tämä oli sama henkilö, jota olin luullut ja pitänyt Lindan sutenöörinä?

Mitä kello on?” kysyin.

Se oli tulossa kahdeksan. Otin Minnin valjaat ja laitoin ne sille päälle. Linda ja Jussi seisoivat keittiön puolella katsomassa. Kaljatölkit sihahtivat.

Tekeekö pahaa?” Linda kysyi.

Ei”, vastasin. Laitoin kengät jalkaan ja varmistin, että avain oli mukana.

Nähdään kohta?” sanoin ja aukaisin oven käytävään.

Minun oli pakko päästä ulos. Minun oli pakko tehdä se nyt, heti.

Hei”, Linda sanoi.

Suunnittelin kai, että kävisin Minnin kanssa vain pistäytymässä kadun laidassa, nurmikon reunassa, mutta kiersimme kuitenkin korttelin ympäri. Arvasin ja pelkäsin, että tämä Jussi saattoi olla ja todennäköisesti oli jokin Lindan vanha asiakas ja kiirehdin siksi Minniä takaisin sisälle.

Eteisessä oli valo edelleen, samoin keittiössä. Minun huoneeni ovi oli kiinni ja kuulin, kuulin niin selvästi kuin voi kuulla, että Jussi ja Linda naivat. Äänestä ei voinut erehtyä. Riisuin Minnin valjaat. Menin keittiöön ja laskin lisää vettä koiran juomakippoon. Minni tuli siihen ja kastoi kuononsa. Palasin ovelle ja aukaisin sen. Minni oli takanani.

Paikka”, sanoin sille.

Suljin oven ja laskeuduin raput alaovelle. Seuraavassa hetkessä olin ulkona ja kävelin Mäkelänkadun laitaan. Pysähdyin siihen hetkeksi. Katselin katua oikeaan ja vasempaan ja käännyin Pasilan suuntaan.


Heräsin siihen, että makasin pitkänäni sängyssä. Se oli vieras paikka. Huone oli pimeä. Kaikki ei ollut kohdallaan. Oksetti ja nieleskelin. Olin ryypännyt. Hiki otsalla. Pahin kuvotus meni ohi ja vatsa asettui. Mieleen nousi katkelmia edellisestä illasta ja yöstä, mutta jostain lähtien en muistanut enää muuta kuin unohduksen. Muistikuvat olivat kuin toinen versio tätä sappea, joka nousi kurkkuun ja jota nielin alas keskittyneesti.

Joku makasi vieressäni. Olin tajunnut sen heti, mutta nyt näin ja huomasin, että se oli mies. Se meni tajuun hitaasti, samoin toisena, että perse tuntui märältä. Oudolta. Tuntui kuin olisin laskenut kurapaskan housuun.

Siinä paikassa hyppäsin jalkeille, vaikka se ei käynyt helposti eikä ollut mikään notkea hyppy. Miehen jalka lepäsi raskaana puolittain säärelläni ja peitto oli kiertynyt ympärille. Pääsin riistäytymään lattialle ja aloin etsiä vaatteitani. Olin alasti. Päässä oli yksi ainoa ajatus: Äkkiä pois täältä.

Vaatteet olivat tuolilla, osa lattialla. En löytänyt kalsareita, mutta en jäänyt etsimään niitä. Kolistelin muutenkin liikaa.

Mitä nyt?” mies sanoi sängystä. Sen äänikin oli miehen.

Käyn kusella”, sanoin. Olin sängyn päädyssä ja sen jälkeen hapuilin pimeässä eteisessä. Ihmettelin vasta jälkeenpäin miten löysin suoraan ulko-ovelle? Arvasinko reitin vai oliko se jäänyt mieleen yöltä?

Hei!” kuului ennen kuin löin asunnon oven kiinni. Aloin juosta rappuja alas. Kukaan ei huutanut sentään perään.

Ulkona tajusin, että olin Pasilassa. Pakkasaamu. Valikoin ensimmäisen pusikon, muutaman puunraaskun muodostaman pusikon, astuin kuuraiselle nurmikolle ja jäin siihen kuselle. Höyryävän virtsan haju nousi etovana nenään.

Minua oli pantu perseeseen. Ei helvetti.

Tulin Mäkelänrinteelle ja aloin nousta sitä. Menin kadun yli. Kokeilin taskujani. Kännykkä oli tallella, kolikoita taskun pohjalla. En katsonut mitä kello oli? Oli joka tapauksessa aikaista. Kukaan ei tullut vastaan ja olin hyvilläni siitä. Minusta oli tullut yhtäkkiä ihmisarka, arempi kuin ennen.

Asunnon avain oli tallella, tajusin myös, kun aukaisin rapun alaoven lukon. Päätä särki. En tiedä oliko harmi suurin syy siihen? Tai kauhu? Paniikki?

Aukaisin asunnon oven. Minni oli heti jalkeilla – kuinka olin voinut unohtaa sen ja se alkoi pyöriä edessäni ja jaloissani. Se vinkui.

Onko hätä?” kysyin.

Näin samassa vieraat, isot miesten kengät ovipielessä. Varmaan ne olivat olleet siinä jo illalla lähtiessäni, paetessani, mutta nyt huomasin ne. En sytyttänyt valoa, mutta näin käytävästä tulevassa valossa, että meidän huoneen, minun huoneeni ovi oli samalla lailla kiinni kuin se oli ollut silloin.

Ai, ai”, sanoin.

Kättä särki ja tykytti. Olinko lyönyt sen jonnekin? Olin voinut kaatua? Laitoin yhdellä kädellä valjaat Minnille ja joka rauhoittui siksi hetkeksi. Menimme porrastasanteelle. Avain, tunnustelin ennen kuin painoin oven kiinni. En lyönyt sitä, en paiskannut. En halunnut pitää turhaa ja tarpeetonta ääntä.

Siellä me seisoimme aamuvarhaisella kadulla, mies toisessa päässä narua, hihnaa ja koira toisessa päässä. Minni laski aamuvirtsan, joka lähti valumaan tummana läikkänä nurmikon laidasta jalkakäytävän asvaltille ja alamäkeen. Vilkaisin taakseni. Kukaan ei ollut näkemässä. Koira raapi vaistomaisesti takatassuillaan ruohonpiikkejä ja -tuppaita kusipaikan päälle ja minä kiskoin sitä eteenpäin.

Kävelimme pitemmän lenkin kuin illalla. Värisin kylmästä ja mielipahasta. Olo oli kurja. En ollut varma olivatko housun persaukset sen miehen, homon spermassa tai missä määrin? Harmitti, etten ollut etsinyt sittenkin kalsareitani. Perse ei tuntunut enää niinkään märältä, vaan sitä kuumotti.

No niin hinttari”, puhuin itsekseni. Puhuttelin itseäni. Minni ei kiinnittänyt huomiota siihen.

Jossain välissä kierrosta aloin huomioida paremmin ympäristöä, Vallilan vanhoja rakennuksia, sitä kaupunkikuvaa. Se oli entisellään. Se oli jotenkin niin kaunista ja hellyttävää, että kyyneleet nousivat silmiin. Ravistin ne pois.

Mies oli lähtenyt. Sen tajusi heti. Jussi. Jos se oli Jussi, jonka kengät olivat lojuneet eteisessä? En pitänyt mahdottomana, että miehiä olisi jonossa. Niitä oli ollut Terin luona niinä kertoina, kun olin viettänyt humalaisia öitä heidän lattiallaan.

Eteinen oli valaistu, keittokomero myös ja meikäläisen huoneen ovi auki. Linda keitti kahvia eli asetteli suodatinsuppiloa paikalleen mukin päälle. Hän vilkaisi sivulleen, meitä tai minua.

Sulla pitäisi olla kahvinkeitin. Mikä systeemi tämä on?”

En vastannut. Otin valjaat Minnin päältä. Kun koira pääsi vapaaksi, se jolkotti Lindan luo.

Joko sinä kävit ulkona?” Linda kysyi. ”Missä olit?”

Huomasin hänen katsovan minua.

Kävelimme lenkin.”

Eikun yöllä?”

Mitä se sulle kuuluu? ajattelin kiukuissani. Olin mustasukkainen. Myönsin sen.

Mä luulin, että sä makaat mun vieressäni, mutta se oli Jussi. Se on sun paikkasi.”

Niinkö?”

On. Jussi on vanha kaveri.”

Kyllä”, myönsin. ”Aavistin.”

Linda puhui ja touhusi samalla kahvisuodattimen kanssa: ”Tästä tuli myrkkyä. Mä en hallitse tätä.”

Laimenna”, kehotin.

Täytyy tehdä niin.”

Linda siirsi suodatinsuppilon toisen mukin päälle ja kaatoi suppiloon lisää kiehuvaa vettä.

Mä olin auki varvin Jussille”, hän sanoi.

Niinkö?”

Linda kääntyi ja katsoi välillä minua ja kaatoi sen jälkeen seuraavan lorauksen vettä kahvinporoille: ”Sitä paitsi se meidän yhteinen asunto ei toteutunut vielä.”

Oliko tämä kosto? ajattelin. Ehkä. Siitä sain, kun en jyrännyt asiaa läpi. Miten se olisi onnistunut?

Ymmärsitkö, mitä mä puhuin?”

En tiedä.”

Etkö? Kuule, mä olin auki Jussille yhden varvin. Pystyssä, velkaa, mikä sana menee perille?”

Linda katsoi minua ja minä takaisin.

Niin”, hän sanoi. ”Sitä paitsi Jussi heitti silti viisikymppiä.”

Linda näytti seteliä pöydällä. Viisikymmentä euroa.

Hienoa”, sanoin.

Ai, sitä ollaan loukkaantuneita. Annoin nyt persettä, mutta se oli syystä, että mä olin saanut maksun siitä ennen. Mä en ollut hoitanut hommaa, en ollut toimittanut tavaraa.”

Lindan kädet kävivät, kun hän puhui.

Selvisi”, sanoin.

Hyvä. Sitä paitsi siinä tuli kommellus, että mä toin Jussin tänne. Pyydän anteeksi. Mun olisi pitänyt olla fiksumpi ja mennä Terin luo.”

En vastannut.

Saanko anteeksi? Tämän kerran.”

Saat.”

Ei kuulosta siltä.”

Saat.”

Vähän parempi. Haluatko sä, että mä kerään kamppeeni ja lähden?”

En. En halua.”

Hyvä. Saanko mä juoda kahvin ennen kuin lähden?”

Sun ei tarvitse lähteä.”

Kiitos. Olen kiitollinen.”

Kahvimukit olivat valmiina. Toinen oli tervanmustaa. Linda nosti ne pöydälle.

Joko sä nyt kerrot missä olit yöllä?” hän kysyi.

Tuolla vain.”

Et kerro enempää?”

En.”

Ajattelin, mitä Linda tuumaisi, jos kertoisin tai arvuuttelisin, jos pyytäisin häntä arvaamaan, missä olin ollut ja mitä tekemässä ja paljastaisin, että olin ollut ryyppäämässä ja pämppäämässä – vaikka sen hän tosin tiesi ja näki muutenkin päältäni – mutta mikä olisi hänen kommenttinsa, kun tai jos kertoisin tarkemmin, että joku homo tai pervo pani minua perseeseen, kun olin tiedottomana? Mitä hän sanoisi siihen, että meikäläinen oli saanut spermalastin anukseensa?

Hymähdin.

Mitä? Sua huvittaa jokin?”

Tiedätkö?” sanoin. En sanonut. En sanonut mitään, mutta mitä Linda sanoisi, jos tekisin tämän tunnustuksen, sen jälkeen: Niin. Niinkö kävi? Sä älytät mua. En uskoa sua.

Ei, joku muu voisi sanoa sillä lailla, mutta Linda sanoisi toisin: Anna olla. Sitä tapahtuu mulle yhtenään.



sunnuntai 7. helmikuuta 2021

Terveisiä Taavetista

 






Eilen lähti meidän kahdenistuttava nahkasohvamme uuteen asuntoon. Tarvitsevampi sai. Tavarat kiertävät. Kirjoitan näitä rivejä vanhalla klaffipiirongilla, jonka löysimme antiikkimessuilta Helsingin Katajanokalta yli kymmenen vuotta sitten. Olimme ihailleet vastaavia piironkeja antikvariaattien näyteikkunoissa, etsineet ja jäljittäneet omaamme kierrellen ympäri kaupunkia viimaisina talvipäivinä ja löysimme sen vahingossa, yllättäen, kun olimme yhdessä käymässä messuilla ihan muussa tarkoituksessa. Keittiönpöytämme voi ajoittua aina 1800-luvulle asti. Siinä on vetolaatikko sivussa pöytätason alla. Olohuoneen sohvapöytä on viisikymmenlukua, jolloin viilutetut, modernit huonekalut valloittivat Suomen kodit. Kirjahyllymme ovat melkein kaikki puusepän tekoa, koottavia ja käteviä muuttavalla ihmisellä.


lauantai 6. helmikuuta 2021

Terveisiä Taavetista

 




Lauantai. Pakkasta yhdeksäntoista astetta. Eilen julkaisimme toiseksi viimeisen osan Repe -fiktiosta. Toissapäivänä luin loppuun ääneen Jennifer Eganin kirjan Aika suuri hämäys. Muistin kirjan parempana. Helena piti siitä, mutta minulle se oli latteampi kuin odotin. Siinä oli hyviä kohtia, hyvää kuvausta, nautittavaa tekstiä, mutta kaipasin siihen suurempaa yhtenäisyyttä. Aika suuri hämäys oli neljäs lukemani kirja tänä vuonna ja kolmas ääneen. Eilen luin loppuun Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin osan Vanki ja aloitin viimeisen osan Jälleenlöydetty aika. En aloita vielä uutta ääneenlukukirjaa. Tänä viikonloppuna on tarjolla ilmaisia urheilukanavia, tosin niukahkosti jalkapalloa ja sitä paitsi aherran Kun kuu kääntää kasvot -kuunnelman parissa. Proosasta kuunnelmaksi. Karsien karsittavat. Sovittaen, käännellen ja väännellen.