Eilen luin viimeiset sivut ja rivit Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanista. Lasken sen olevan viides tänä vuonna lukemani kirja. Aloitin ensimmäisen osan, Combrayn viime marraskuussa. Olin silloin kirjaston jonossa odottamassa David Foster Wallacen suomennettua Päättymätön riemu -teosta. Tiesin, että joutuisin keskeyttämään Proustin luvun, mutta se ei tuota ongelmia. On kirjoja, jotka eivät tallaudu minkään jalkoihin. Kadonneen ajan viimeisessä osassa Jälleenlöydetty aika, tuleva kirjailija, ikääntynyt mies, joka on kuvitellut ikänsä kaiken kirjoittavansa suuren romaanin ei ainoastaan omasta aikakaudestaan, vaan ihmisenä ajassa, jossa eilinen palaa nykyisyyteen ja on elävämpi kuin tämä hetki. Kirjailijaminä on kirjoittamisen sijaan elänyt haaveissaan, sairastellut, mutta tavatessaan taas vanhoja tuttaviaan pitkän eron jälkeen, on kuin seinät aukeaisivat tai luhistuisivat hänen ympärillään, kutsumus kohoaa tärkeimmäksi, saada purettua aivoistaan ne tuntemukset ja oivallukset, jotka järisyttävät häntä ihmisenä, ei saadakseen sillä osakseen kuolemattomuuden, vaan kädenojennuksena tulevalle ihmiskunnalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti