Luen viimeistä osaa Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaania, jonka tämänkertaisen luku-urakan aloitin viime vuoden marraskuussa. Osan nimi on Jälleenlöydetty aika, reilu neljäsataa sivua, jossa on Pariisia ensimmäisen maailmansodan aikana, ilmalaivoja ja lentokoneita, autoja ja hevosvaljakoita, seurapiirielämää ja sanomalehtikirjoitusten täyttämää arkipäivää. Luen Marcel Proustin elämäntyötä kolmatta kertaa. Minulla on eri osissa suosikkeja ja toisia, joista en välitä niin paljon. Olen miettinyt jopa olisiko ollut parempi, jos kirjailijan veli ei olisi toimittanut näitä viimeisiä osia? Vastaan: Parempi näin. Lainaan tähän näytteeksi tekstiä sivulta 218: ”...selitys, miksi lakkasin olemasta huolestunut omasta kuolemastani hetkenä, jolloin alitajuisesti tunnistin madeleinen maun, sillä entinen minäni muuttui silloin ajan ulkopuoliseksi olennoksi eikä niin muodoin piitannut myöskään tulevaisuuden tuomista muutoksista. Tämä olento eli vain asioiden olemuksesta...” Lainaus, jota edelsi useita sivuja kerrontaa sellaisista huomioista, kuten laskea jalkansa epätasaiselle kiveykselle ja kilauttaa lusikalla lautasta ja mitä muistoja nämä herättivät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti