Terveisiä Taavetista

      

Gabriel Garcia Marquezin Sadan vuoden yksinäisyys oli yhdeksäs tänä vuonna lukemani kirja ja neljäs ääneen. Uuden ajan klassikoita, julkaistu 1967. Kirja alkaa siitä, kun päähenkilö seisoo teloituskomppanian edessä. Samalla tavoin alkaa suomalaisen nobel-palkitun Frans Emil Sillanpään Hurskas kurjuus. Jälkimmäisessä teloitettavana ei ole eversti vaan torppari, mutta kapinoitsijoita kumpikin. Muuta yhteistä ei ole näillä kirjoilla. Luin nyt Sadan vuoden yksinäisyyden kolmannen kerran. Ensimmäisellä kerralla olin torjuva, etelä-amerikkalais-espanjalainen karnevalistinen kevytmielisyys, mielikuvituksellinen haihattelu – mikä onkaan – ei saanut minua puolelleen. Toisen kerran luin tämän kirjan noin kymmenen vuotta sitten ja korjasin kantaani: Pidin teoksesta. Nyt kolmannella lukukerralla tekstissä oli tuttuutta kauttaaltaan, mutta en muistanut sitä kunnolla, koska teos on niin monipuolisen runsas. Pidin jälleen ja oletan, että muistan tästedes kirjan hahmon, teeman, vaikka en väitä ymmärtäneeni sen sanoman: Ehkä siinä palataan ihmiselämän ja pyrintöjen turhuuteen?

Kun kuu kääntää kasvot(2)

 >>>jatkuu>>>     

Toinen viikko vuosikymmentä 2020 alkaa. Luin tähän asti kirjoittamani ja masennuin. Tai suhtautumiseni on epäilevä ja epäröivä. Mitä tästä tulee? kysyn itseltäni. Mitä kaikkea minun pitää käsitellä ja sisällyttää tähän eepokseen? Yhdestä seikasta olen kuitenkin hyvilläni: Olen saanut kevennettyä raskasta asiaa. En ole sortunut taakan alle. Yritän tehdä myös jatkossa kaiken, jotta vältyn ajautumasta epäolennaiseen.

Toivoisin silti ja kaipaan, että joku aitokirjailija tulisi kertomaan minulle miten menetellä, kun koko kirjan edestä kohtauksia, tietoa ja asiaa tulvii mieleen kerralla ja kuitenkin sitä on alettava purkaa jostain päästä tai suunnasta ja toivomus on, että ei menettäisi eikä hukkaisi mitään? Auttaako siinä vain, että sulkee silmänsä, istuu alas ja tyhjentää mielensä, antaa kaiken tulvineen kadota, tulvan virrata ohitseen ja nousee sen jälkeen silmäilemään mitä on jäänyt ympärille tähteeksi?

Uhkapeli.

Euroopan osalta isointa muutosta, jonka alaisena elämme tätä uutta vuosikymmentä, on brexit eli Britannian ero EU:sta. Siitä tullee viimein totta. Sen väännön osalta selvisi ainakin minulle, että kunnioitetut britit taitavat olla varsin sekopäistä porukkaa. Ainakin heidän televisioidut parlamentti-istunnot ovat sitä, samoin kuin eri klikkien suorittamat välistävedot ja oman edun tavoittelu. Se näyttää näin matkan päästä likaiselta peliltä.

Suomalaisena toteutuva, jakautuva Eurooppa, jossa Englanti on puoliksi sivussa, merkitsee ainakin meidän tuleville, nouseville jalkapalloilijoillemme tiettyjä hankaluuksia. Englantiin ei pääse enää välttämättä noin vain, vaan maahanpääsy riippuu taustoista ja selvityksistä. Maahanpääsyluvat ovat tutkinnan alla ja ennemmin perustelut pitää olla maahan pääsylle kuin englantilaisten viranomaisten taholta sen kieltämiselle.

Olipa vaikeasti sanottu. Ajatus jäi hämäräksi ja sekavaksi. Toimittajaminä häpeää. Kirjoittamani horjuvan teesin voi ymmärtää miten vain. Melkein. Lähtökohta asiassa on, että Englanti sulkee rajansa ja sisään pääsee poikkeusluvalla. Tämä käytäntö on vasta maistiainen, sillä englantilaiset ja eurooppalaiset ja maailma kokonaisuudessaan vasta opettelee tätä uutta eurooppalaista mallia.

Englanti menettää, menetti kai jo tällä rajankäynnillä aasialaisia autojättejä. Pelkästään Englannin markkinat ovat aika pienet, kun vertaa koko Eurooppaan.

Johnson, josta tuli uusi jyrä Englannin politiikkaan, on kuin toinen Trump. Siinä veljekset hoitelevat englanninkielisiä emämaita. Molemmat valtakunnat natisevat. Jos heillä ei olisi armeijoita hallinnon kuuliaisina käskyläisinä, mitenhän kävisi?

Brexit -näytelmän päivitys vuoden ja vuosikymmenen 2020 alkaessa antaa tiedoksi, että näytelmä on edelleen vaiheessa.

Mietin tässä saako toimittaja julkaista valeuutisen, -uutisia? Saako, jos ne ovat hyviä? Saako siinä tapauksessa, jos on valetoimittaja?

Yhdysvaltain osalta olen kokenut aina huvittavana sen, että heillä on Vapaudenpatsas, joka toivottaa tulijat tervetulleeksi vapaaseen länsimaailmaan. Vapaus on heidän suussaan. Se on vain sana. Sille ei voi antaa muuta todellista arvoa. Jos Yhdysvalloissa on eri mieltä eli käyttää vapauttaan olla eri mieltä, kokee taatusti sanktiota ja vainoa. Tähän asti siitä on kertynyt muutama kansiollinen esimerkkejä enkä usko, että mikään on muuttunut siltä osin. Kommunistit valtaapitävät nimeävät ja julistavat maan vihollisiksi, pettureiksi ja he ovat seurannassa, vaikka seuranta olisi nimellisesti laitonta. Kommunistien kohtelu Amerikassa on samanlaista kuin ei-suotavien henkilöiden kohtelu naapurimaassamme Venäjällä. Isot valtiot ovat pienempiä tarkempia siitä, minkälaista väkeä maan rajojen sisäpuolella asuu ja oleskelee.

Oikeastaan mitä enemmän vapaudesta puhutaan ja vaahdotaan, sitä varmempi voi olla, että jossain piilossa kuplii pintaan mätää.

Vapauden suhteen on ongelmia kaikkialla, myös kotoisessa Suomessa, se kannattaa pitää mielessä, mutta surkeinta on silti valhe vapaudesta ja patsaan tekeminen valheelle. Se ei eroa millään tavoin Venäjän Stalin- ja Leninpatsaista. Patsaita kunnioitetaan ja niille annetaan suurempia tehtäviä kuin mihin kuollut kivi pystyy. Patsaat ovat pelkkiä symboleita.

Suomi kärsii vakavasta hirvikärpäsongelmasta ja puutiaisista. Ennen jalona metsäkansana, aitoina metsäläisinä pidetyt kantasuomalaiset eivät uskalla mennä enää metsään. Hirvet, karhut ja sudet eivät saaneet suomalaisia karttamaan metsää, mutta pikkuitikat tekivät sen mihin isot otukset eivät kyenneet. Suomeen on lanseerattu kokonainen aasialaisrykmentti haravoimaan marjat ja sienet metsistä. Seassa on vain muutamia tällaisia kotoperäisiä outolaisia tai hörhöläisiä sekoilemassa ja menemässä metsään. Minun tapaisiani, joista ei tiedä ovatko ne lintuja vai kaloja, miehiä vai naisia, aikuisia vai lapsia, haihattelijoita lähinnä ja jotka yhä palvovat puukulttuuria. Kuoleeko Suomen kulttuuri puun kaatuessa? Hierretäänkö vihreä kulta paskapaperiksi?

Palaan asiaan, kun kolmas viikko on menossa vuonna 2020. Näin päivät karkaavat. Tänä vuonna katoaa jälleen muutama kunta Suomen kuntakartalta. Oletan näin. Oletan jos. Sitä tapahtumaa ja toimintaa sanovat säästöksi.

Esittelen arvon lukijoille isovanhempani, nostamatta nimiä esiin ja jotka elävät vielä molemmat. Heillä on tarinoita säästämisestä. Alkuperäiskielellä se tarkoittaa ja ymmärrän sen tarkoittavan, että otetaan säästötavoite ja laitetaan pääomaa sivuun tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Ennen aikaan säästämiseen käytettiin pankkitiliä. Sitä kartutettiin. Säästö tapahtui ennen hankintaa, ei jälkikäteen.

Ruokaa on säästetty perinnepohjalla niin, että valmistetaan keittoa kerralla enemmän, jotta siitä jää eli säästyy seuraavalle päivälle. Säästäminen on jokapäiväistä kulutuksen ohjaamista ja kontrollointia. Pieniä tekoja suuressa maailmassa.

Säästämisen käsite merkitsee tätä nykyä kuitenkin useimmille ja useimmiten samaa kuin supistaminen. Teoriassa, kun supistetaan kuntien määrää, kuntapäättäjien ja -hallinnon määrä pienenee ja tuo myötään säästöjä. Tätä tietä on kuljettu kaksikymmentä tai kolmekymmentä viimeistä vuotta. Luonnollinen kysymys on, missä ovat ja näkyvät kertyneet säästöt? On vähennetty ja supistettu ja teoreettisesti on saatu säästöjä. Väitetty mantra. Onko näin tapahtunut? Onko varma? Jos säästöön ei ole saatu eikä kertynyt mitään, silloin on pelkästään vähennetty, lopetettu, siirrytty supistavalle uralle kasvu-uran sijaan ja tämä on tehty turhaan. Tai ei turhaan, anteeksi. Jos tarkoitus on ollut ajaa toimintaa alas, supistaa omaa kapasiteettia ja potentiaalia, siinä on onnistuttu. Mutta on harhaanjohtavaa nimittää sitä säästämiseksi.

On köyhdytty ja köyhdytetty, vaan ei saatu säästöjä. Ei ole ollut varaa eikä kai välttämättä edes halua eikä aikomusta säästää siinä perinteisessä mielessä, että olisi siirretty varoja ja pääomaa syrjään tulevaa tarvetta, käyttöä tai hankintoja varten.

Tämä supistussäästäminen, joka on ehkä oikeampi nimitys sille, ei säästäminen vaan supistussäästäminen, on vitsaus, joka minun silmissäni johtaa ja on johtanut deflaatioon, inflaation vastapooliin ja joka ehkäisee tehokkaasti toimeliaisuutta ja yrittämistä. Oletan, että taloustieteilijät ovat ainakin tästä jälkimmäisestä seikasta, deflaation vaikutuksista, samaa mieltä? Edelleen isovanhempieni kertomuksista olen saanut kuulla, että isot tehtaat ja vaurastuneet yritykset pyrkivät takavuosina laajentamaan ja monipuolistamaan toimintaansa. Ne harjoittivat kannattavan päätoimialansa rinnalla ja ohessa pilottiprojekteja. Niillä oli varaa siihen ja halua. Niillä oli helmoissa kasvamassa tulevaisuuden yrityksiä tai ne tekivät tuotekehittelyä menestyäkseen alallaan ja maailmassa paremmin ja laajemmin.

Niillä oli visioita jatkon varalle. Ne eivät keskittyneet ja keskittäneet vain yhteen, jääneet sen varaan.

Nokia -brändi tarkoitti ennen lähinnä kumisaappaita, mutta kas kummaa, siitä kehittyi ja kehkeytyi matkapuhelinoperaattorihaara, jolla oli merkitystä maan- ja maailmanlaajuisesti. Tämän esimerkin olisi luullut ohjaavan ajattelua säästämissupistamistendenssiä vastaan, mutta ilmeisesti supistaminen oli ja on edelleen sen puolestapuhujille helpompi ja helpoin tie omakohtaiseen menestykseen. Oikotie henkilökohtaiseen onneen. Purkaminen toteutuksena ja toimenpiteenä on huomattavasti helpompaa ja nopeampaa kuin kokoaminen eikä vaadi sen ideoijalta suurta luovuutta eikä älynlahjoja.

Kokoaminen sanana viittaa säätämiseen, siihen ennenaikaiseen säästämiseen. Supistaminen puolestaan on enemmän vähennyslaskua.

Jotkut vanhan ajan tehtaanpatruunat perustivat jopa oman tehtaan urheiluseuroja ja rakensivat urheilukenttiä, jotta työväki harrastaisi enemmän urheilua ja vähemmän ei-suotavampia harrasteita. Tai muuten vain. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

     

Kirjavaraus oli haettavissa eilen Luumäen pääkirjastosta Taavetissa. Kirja Quentin Tarantinosta, johon sain vinkin blogit.fi -sivuilta. Samaan matkaan Helena löysi juhlavan teoksen Timo Sarpanevasta ja minä hain Shakespearen näytelmiä – Hamlet Eeva-Liisa Mannerin suomennoksena ja Kesäyön unelma, joka on Yrjö Jylhän suomentama. Sain juuri luettua V. V. Majakovskin näytelmän Sauna. Kahdeksas tänä vuonna lukemani kirja. Sauna puuttui siitä, mutta ehkä se oli kuvitteellinen, aikakone, jolla pääsi hetkessä vuoteen 2030. Se on vielä edessä. Eilen illalla jatkoin ääneen Gabriel Garcia Marquezin kirjaa Sadan vuoden yksinäisyys. Siinä on loppupäättelyt enää tekemättä. Alkuperäiset, matkaan lähteneet kirjan henkilöt, ovat jo kuolleet ja haudattu, mutta perilliset tai näiden perilliset tai lapset tai lapsenlapset tekevät vielä omat tarinansa. Kirja on niin barokkisen runsas, että vaikka siellä on tuttua sisältöä, se taitaa maatua saman tien, kun se syntyy ja on leimahtanut hetkeksi näkyviin. Sanaviidakko, joka sulkeutuu kävijän jälkeen.

Terveisiä Taavetista

   

 

Talon mittari näytti aamulla pakkasta kaksikymmentäkahdeksan astetta. Jääkukat koristavat ikkunoita. Kuunsirppi näkyi illalla parvekkeelta toissailtana ja eilen. Sopivasti, kun eilen tuli julki Kaunis kesäpäivä -blogissa Kun kuu kääntää kasvot(1) -postaus. Käsikirjoitus, joka on ohittanut kustantajien pyydykset ja jota aiomme julkaista kahtena päivänä viikossa. Eilen sain käytyä läpi tämän saman käsikirjoituksen muutoksen kuunnelmaksi. Mitä siitä tulee? Seuraava vaihe on lukea teksti läpi, korjata virheet ja korjata muutenkin ja arvioida onko se kunnossa ja valmis? Sivuja kuunnelmaversiossa on 153. Onko se liian pitkä? Onko se myös kuunnelmana sarja?

Kun kuu kääntää kasvot(1)

          

    

Nimeni on Siskoveikko Suomi. Kun aloitan näitä rivejä, on vuosi 2020. Uusi vuosikymmen. Raketit paukkuvat vielä, ihmiset juhlivat, Suomi juhlii, Helsinki juhlii ja minä katson ja seuraan tätä Itä-Pasilasta, neljännen kerroksen asuntoni keittiönikkunasta. Se antaa itään.

Minun uudenvuodenlupaukseni on oikeastaan uudenvuosikymmenenlupaus: Aion pitää tärkeisiin maailman-, Euroopan-, Suomen- ja omiin tapahtumiini keskittyvän ja rajoittuvan kymmenvuotisjakson päiväkirjan. Uskon, että siihen ei tule mainintoja päivittäin enkä ainoastaan usko, koska se on aika mahdoton kuvitelma, mutta toivon ja yritän, että siitä tulisi mahdollisimman kattava. Koska näkökulma on minun, asioiden painotus menee niin, että lähellä itseäni olevat ja minuun eniten vaikuttavat asiat ja tapahtumat saavat päähuomion.

Pieni esittely lienee paikallaan: Valmistauduin tähän alkavaan vuosikymmeneen. Yksi osa siitä oli uuden nimen haku, lupa siihen ja kaikki mikä liittyi tähän prosessiin. Otin oman puhtaan identiteetin. Siskoveikko -etunimi ei ole kaikkein tavallisin, mutta ei ole sen kantajakaan. Olen pojaksi syntynyt, mutta 2020-luvun alkaessa naisena jatkava ihminen. Minut on leikattu. Tämä ei ollut sterilisaatio, mutta oli sitä silti, ainakin tällä hetkellä. Tämä muutos ei ole vielä valmis. Olen vasta kehkeytymässä naiseksi. Käytän ilmaisua: Kasvatan rintoja. Keskenkasvuiset pojat kasvattavat partaa ja minä kasvatan rintoja. Jalkojenvälistä en puhu. Se ei kuulu kellekään muulle kuin minulle.

Siskoveikko Suomi, ikä 28, ammatti toimittaja, tällä hetkellä freelance. Taloudellinen tilanteeni on kadehdittavan vakaa, sillä olen yksi siitä porukasta, joka voitti viime kesänä Jackpot-arvonnan päävoiton. Se on historiaa, mutta mainitsen sen oletusarvona ja esittelynä. Potti oli muutama miljoona. Sen avulla minun oli varaa vaihtaa sukupuolta, jättää työni rivitoimittajana ja ostaa oma asunto kerrostalosta Helsingistä hyvältä paikalta. Olen malttamaton sen suhteen milloin pääsen uimaan Hallilla, jonka näen tästä parhaillaan. Lääkärin arvion mukaan se siirtyy myöhemmäksi, ehkä kesään asti. Olen kärsivällinen, mutta odotan sitä aikaa.

Odottaminen on. Se ei lopu koskaan.

Mitä on olla suomalainen maailmassa, ihminen maailmassa ja vuoden 2020 alkaessa?

Onko vuorossa tyly kaksikymmentäluku, muutteeksi, koska vuosisata sitten vallitsi iloinen kaksikymmentäluku. Se silloinen ajankohta osui kahden maailmansodan väliin eli ehkä oli aihetta tuntea hetken helpotusta tai suoranaista iloa?

Jos lukija odotti ja odottaa, että laitan esiin päivämääriä, hän saa pettyä. Tämä toimittaja ei hallitse eikä haikaile sellaista toimittamisen tapaa. Lähtökohtani ei ole sillä tavalla perinteisen päiväkirjanomainen. Esimerkiksi nyt, heti uuden vuoden alkaessa, sain vaivakseni kunnon lenssun ja olin monta päivää poissa pelistä ja olen vasta tekemässä hiljalleen paluun arkirutiineihin. Tilastonikkareille tiedoksi: Viisi päivää pipinä ja päässä muurahaiskeko ajatuksia siitä, minkälainen maailma ja elämä on, kun alkaa vuosi 2020? Tilastoihin myös, että en potenut korona-virusta. Se saapui vuoden alussa, mutta ei ensimmäisellä viikolla.

Voin valistaa, että elämä ei muutu eikä mikään muutu koskaan yhdessä yössä eikä yhdellä kellonlyömällä. Elämä jatkui samanlaisena viime vuosikymmeneltä tämän vuosikymmenen puolelle. Siinä välissä ei ollut erottuvaa kynnystä. En huomannut sellaista. Inhimilliset vaivat ja tarpeet sanelivat edelleen. Esimerkiksi lihan syöminen on edelleen siinä puolipannassa, jonka tilan se saavutti viime vuosikymmenen aikana ja sama suuntaus jatkuu. Tai kovenee. Veikkaan, että lihan hyljeksintä ei rajoitu hetken hitiksi. Omalla kohdallani seuraava askel on kokeilla härkäpapuja. Olen myös lisännyt sienten käyttöä entisestään. Kerään niitä ja olen kerännyt aina. Sienissä oleva sokeri on muodossa trehaloosi ja olen epävarma podenko jonkinasteista intoleranssia tämän sokerityypin suhteen? Minulla on noita muita vaivoja sekalaisesti riesoina ja jotka liittyvät osin ja muun muassa tiettyjen hormonien käyttöön johtuen meneillään olevasta sukupuolenvaihdosprojektista. Josta mainitsin jo ja saatan mainita myös jatkossa. Olen ottanut tällaisen projektin vapaa- ja omaehtoisesti vaivoikseni. Saan syyttää itseäni. Luulen, että enemmistö kanssasisaristani ja -veljistäni ottavat tämän kannan. Oma valinta, oma vika, mitä valitat, mutta toisaalta tunnen, että tämä projekti antaa minulle voimaa. Huomaa, että jotkut saavat voimaa esimerkiksi meikkaamisesta, miksi ei siis sukupuolenvaihdoksesta?

Mainio tilkkutäkki jatkuu. Ensimmäinen viikko matkaani uuden vuosikymmenen oudolle aavalle on päättymässä ja se meni siis enimmältään siestan merkeissä. Maailmalla tapahtui ja ei tapahtunut. Siellä on aina eloa yllin kyllin. Toimittaja tiedostaa, että vaikka yksi iso epäkohta, Brasilian metsäpalot, on saatu aisoihin ja rajatuksi menneen vuoden osalta, sama tilanne voi olla edessä myös nyt alkaneena vuonna. Huomaa ohessa Australia. Brasilian osalta ei ollut tarve mennä sentään talouspakotteisiin asti ja jota pidän henkilökohtaisesti hyvänä ja oikeana ratkaisuna. Huonoa on, että osa kantaaottajista liioitteli asiaa tarkoituksella ja loi siten osaltaan maailmanlopun henkeä. Nämä tahot esittivät faktat pahempina ja vakavampina kuin ne olivat ja se on huonoa sikäli, että jatkossa voi olla vaikeampi saada viestiä menemään perille. Ihmiset kohauttavat olkiaan: ”Tuota samaa virttä on veisattu maailman alusta asti.”

Voin kuvitella tämän kommentin.

Amerikan presidentti ja joka on melkein sama asia kuin maailman presidentti ellei peräti maailmankaikkeuden ja kaikkien aikojen ainoa presidentti, hänet valitaan minun veikkaukseni mukaan seuraavalle nelivuotiskaudelle. Veikkaan myös, että herra presidentti valitaan toiselle kaudelle jopa selkeämmällä marginaalilla kilpailijoihinsa nähden kuin ensimmäisellä kerralla. Tämä toinen kerta ei jätä tilaa spekulaatioille.

Herra ison ja isoimman maanpäällisen presidentin puheet ja teot eivät onneksi vaikuta olevan yhteneväiset. Kyseinen korkea-arvoinen vaikuttaja ja mediapersoona on sisäistänyt täysin retoriikan jalon taidon. Hän pistää puhumalla ja puhuu muut pyörryksiin. Hän liioittelee, yllättää, ällistyttää, suututtaa, lupaa, on vakuuttava, vaikuttaa pelleltä, tekee mitä haluaa, sortuu johonkin pahaan harhaan ja toimii sen mukaisesti ja unohtaa sen saman tien, unohtaa mitä oli suunnitelmissa ja on jälleen takaisin jaloillaan ja entisellään kuin mitään kummallista ei olisi tapahtunut kuunaan. Hän on kumiukko.

Meillä on verraton presidentti luomakunnassamme. Kaikkien presidenttien äiti.

Toinen supervalta, jos lähdemme siitä, että niitä on vuosikymmenen alkaessa vain kaksi, on edelleen vanha, tuttu Venäjä. Sanonko tuttu ja turvallinen? Jätänkö siihen option?

Kiinaa voi pitää tietyin ehdoin suurvaltana, samoin Intiaa, mutta onko muita? Saksa, Japani, Brasilia? Mille kohtaa pitäisi vetää suurvallan raja? Toistaiseksi olen vakuuttunut vain kahdesta tämän kokoluokan maasta ja vaikuttajatahosta. Kaksi, joiden eläminen ja tekeminen on nivoutunut yksiin. Otan esimerkkinä ISS:n. Kansainvälisen avaruusaseman huolto ja miehistönvaihdokset hoituvat venäläisten kantoraketein. Näin on tapahtunut jonkin aikaa. Venäläisillä on teknologia suoriutua tästä tehtävästä. USA:lla oli sukkula toiminnassa ja käytössä, mutta he pilasivat sen mediasirkuksella. Venäläisten tyyli on operoida piilossa ja salassa, kun taas heidän virkaveljensä toisella mantereella haluavat sirkusmeininkiä ja joka on yhtä juhlaa, kunnes joku putoaa trapetsilta ja taittaa niskansa.

Niin siinä kävi ja näen sen sikäli hyvänä ja tervetulleena, että se sitoo molempien suurvaltojen, supervaltojen käsiä. Heidän on tehtävä tässä asiassa yhteistyötä, oltava yhteistoiminnassa ja kelpo naapureita keskenään ja se vaatii käyttäytymään.

Maailman ykkösongelmana oleva ja sellaiseksi korotettu ilmastonmuutos on pantu jäihin. Toimittajana en malta olla käyttämättä tätä kliseistä terminologiaa. Ilmastonmuutoksesta puhutaan puolesta ja vastaan. Iso fakta on, että maapallolla on edessä ja takanaan toistuvia jääkausia ja niiden välisiä lämpimämpiä jaksoja. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

  

 

Helmikuun puoliväli ohitettu. Perinteinen talvisää jatkuu, toisin kuin vuosi sitten. Pakkasta muutama aste, mutta sääennuste lupailee kahdenkymmenen asteen rajan rikkoutuvan viikon aikana.

Helmikuu on kulunut Kun kuu kääntää kasvot -kuunnelmaluonnoksen parissa. Ainakin tämä viikko menee vielä.

Aloin lukea seuraavaa näytelmää, V. V. Majakovskin Saunaa. Otimme myös seuraavan lukukirjan, joka on meille molemmille tuttu Gabriel Garcia Marquezin Sadan vuoden yksinäisyys. Luen sitä kolmatta kertaa. Ensimmäisen kerran en pitänyt erikoisemmin, toisella kerralla, noin kymmenen vuotta sitten, pidin kerrontaa taiturimaisena ja sama tarinan punonnan vaivattomuus ihastuttaa tälläkin kertaa. Riehaantunut mielikuvitus ei rassaa enää. Luimme sitä eilisen illan, sata sivua, neljänneksen koko kirjasta.

Terveisiä Taavetista

 

Kuudes tänä vuonna lukemani kirja oli Markku Envallin aforismikokoelma Samurai nukkuu. Viisaita ajatelmia. Pitäisikö minun jaotella lukemiani kirjoja koon ja sivujen mukaan? Tai painottaa niitä jotenkin? Runot, aforismikokoelmat, näytelmät ovat monet eri sarjaa kuin vastikään lukemani Proustin moniosainen Kadonnutta aikaa etsimässä. En erottele. En mainitse luetuksi Parnasson artikkeleita lehden siitä ja siitä numerosta. Pidän kirjaa itselleni siinä mielessä, että näen, mitä olen lukenut milloinkin, minkä lukemani vaikutuksessa olen ollut.

Seitsemäs tänä vuonna lukemani kirja on William Shakespearen näytelmä Macbeth, jossa on Ralf Långbackan pitkä esipuhe. Luin sen toisen kerran. Luin sen tällä lukukerralla kahteen kertaan. Teksti on hyvää, mutta siinä on kovin paljon näyttelijöitä ja sekavuutta. Shakespeare eli melkein viisisataa vuotta sitten.