Gabriel Garcia Marquezin Sadan vuoden yksinäisyys oli yhdeksäs tänä vuonna lukemani kirja ja neljäs ääneen. Uuden ajan klassikoita, julkaistu 1967. Kirja alkaa siitä, kun päähenkilö seisoo teloituskomppanian edessä. Samalla tavoin alkaa suomalaisen nobel-palkitun Frans Emil Sillanpään Hurskas kurjuus. Jälkimmäisessä teloitettavana ei ole eversti vaan torppari, mutta kapinoitsijoita kumpikin. Muuta yhteistä ei ole näillä kirjoilla. Luin nyt Sadan vuoden yksinäisyyden kolmannen kerran. Ensimmäisellä kerralla olin torjuva, etelä-amerikkalais-espanjalainen karnevalistinen kevytmielisyys, mielikuvituksellinen haihattelu – mikä onkaan – ei saanut minua puolelleen. Toisen kerran luin tämän kirjan noin kymmenen vuotta sitten ja korjasin kantaani: Pidin teoksesta. Nyt kolmannella lukukerralla tekstissä oli tuttuutta kauttaaltaan, mutta en muistanut sitä kunnolla, koska teos on niin monipuolisen runsas. Pidin jälleen ja oletan, että muistan tästedes kirjan hahmon, teeman, vaikka en väitä ymmärtäneeni sen sanoman: Ehkä siinä palataan ihmiselämän ja pyrintöjen turhuuteen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti