Terveisiä Taavetista

   

Luen ääneen John le Carren kirjaa Panaman räätäli. Eilen iltapäivällä ja illalla oli kolmas lukutuokio, kun luimme sitä. Kirja on puolessa välissä. Olemme lukeneet molemmat sen aikaisemmin. Helena sanoo, että siinä tulee esiin tuttuja asioita, mutta muistan itse vain sen, että olen pitänyt lukemastani, le Carren kerronnasta. Muistelen, että kirjailija on maininnut kirjoittaneensa tällaisen teoksen kunnianosoituksena Graham Greenelle. Greenellä on Miehemme Havannassa -niminen, humoristinen kirja, tarina, jossa nauretaan vakoilugenrelle. Siinä agentiksi värvätty ei pysty tyydyttämään salaisen palvelun toimijoita ja tuottamaan tarpeeksi raskauttavaa aineistoa, joten hän ottaa mallia pölynimurista ja piirtää mukaellen sen osia, jotka ovat olevinaan väitettyjä hiljaisuudessa ja piilossa valmistettuja aseita ja sellaisina vakavana uhkana emämaalle tai maailman rauhalle tai mille milloinkin.

Terveisiä Taavetista

   

Eilen illalla jalkapallokulttuuria, kun Suomen miesten jalkapallomaajoukkue otteli MM-karsinnassa Bosnia-Hertsegovinaa vastaan Helsingin Olympiastadionilla. Hyvä peli. Onnistumista ja alussa virkeää pelinhallintaa Suomelta, mutta ottelun loppua kohti ote siirtyi hankalasti aina vankemmin vierailijan käsiin ja tämä rankaisi. Draamaa, kun vieraat saavat hyväkseen rankkarin, menevät johtoon, huojennus Suomen joukkueen tasoittaessa, riehaa, kun Suomi siirtyy johtoon, mutta lopussa vieraat pääsivät tekemään tasoituksen.

Kevättä. Toissapäivänä näimme neljä joutsenta lennossa, kun kävelimme alas ratavarteen. Jalkakäytävällä olevat jäänrippeet särkyivät hauraina jalan alla. Eilinen päivä pysyi lämpöasteiden puolella ja illalla satoi vettä ja nyt aamulla mittari on nollassa ja maisema usvaisen harmaa.

Kun kuu kääntää kasvot(11)

>>>jatkuu>>> 

 

Vaikka olin varautunut ikäviin uutisiin, en kuitenkaan tällaiseen. Varautumiseni oli sellaista, että siinä oli takaportti: Uskoin, että pahin ei toteudu. Kun ajattelee pahinta, se on kuin rokotus, joka suojaa taudin puhkeamiselta. Se on vakuutus pahaa vastaan, nykyajan taikauskoa, taikauskoista ajattelua 2020-luvulla. Näin pitkälle kehitys ja edistys on vienyt ja auttanut meidät. Olemme palanneet takaisin keskiajan pakanallisuuteen.

Tai mitä tiedän näistä? Kaikki on minulle kuultua, kerrottua ja luettua. Toisen käden tietoa. Joukossa on tietenkin myös sitä faktaa, joka on seurausta järkeilystä, mutta on silti kovin mahdotonta kuvitella mielessään keskiajan ihmistä ja asettua heikäläisten asemaan. Tässä välissä on tapahtunut liian paljon sellaista, joka erottaa meidät noista etäisistä esivanhemmistamme.

”Mikä hänelle tuli?” kysyin, toinnuttuani sen verran, että pystyin puhumaan.

Typerä kysymys, johon tuli odotettu vastaus: Kaverit tiesivät Kulta Kimonon ulkonäöltä. He olivat todenneet, että tähän heidän monimuotoiseen taideyhteisöönsä oli ilmestynyt irokeesitukkainen, nuori nainen, mutta he eivät olleet puhuneet tälle kertaakaan, vain tervehtineet kohdatessa, he eivät tienneet henkilön nimeä eikä mitä tämä oli puuhaamassa, mistä tämä tuli ja oli peräisin. Kulta oli uusi heidän keskuudessaan.

Tein seuraavan, typerän ja asiattoman kysymyksen: ”Mitä te ajattelitte hänestä?”

Porukan äänitorvi vastasi. Tai puheenjohtaja, ylipäänsä johtohahmo: ”Ai me, mitä me ajattelimme hänestä?”

”Niin?”

Nuori mies vilkaisi seuralaisiaan: ”Ei kai mitään niin ihmeellistä.”

Toiset olivat samaa mieltä.

”Hukkui”, palasin tärkeämpään. ”Ihan totta?”

Ystävällinen tietolähteeni kertoi kuulleensa, että kyseinen, irokeesikampauksinen nainen oli yrittänyt kävellä sillankaidetta pitkin sillan yli.

”Tarkoitan”, hän keskeytti. ”Hän oli kiivennyt kaiteelle ja siitä nyt ovat jotkut ajatelleet, että hän aikoi kävellä kaidetta myöten sillan yli. Urheiluna. Urheilusuorituksena.”

”Ymmärrän”, sanoin. Valhe, ajattelin. En ymmärtänyt. En todella. Ennemmin ajattelin, että Kulta Kimono halusi tehdä itsemurhan. Miksi? Se oli taas kysymys, johon en tiennyt vastausta.

Miehet vahvistivat toistensa kertomuksen.

”Kukaan teistä ei nähnyt sitä?” kysyin.

Ei. Kaapelitehtaan tämä puoli ja heidän ikkunansa, heidän työtiloistaan avautuvat ikkunanäkymät käsittivät lähinnä katukaistan ennen siltaa ja kadun toisella puolella olevan Alkon tehtaan.

”Kiitos”, sanoin. ”Kukaan käynyt täällä?”

Miehet eivät tienneet. 

>Yksin> 

Palasin kotiin. En mennyt Jätkäsaareen Kulta Kimonon vuokra-asunnolle. Miksi olisin? Se oli mielessä, mutta en tehnyt niin. Kävelin kadun suoraa ohi ratikkapysäkin päättärin. Minun täytyi saada kävellä. Enemmän päähänpistosta laskeuduin metroon ja ajoin Sörnäisiin. Itkin, luulen. En nähnyt kunnolla ympärilleni, silmät sumeina, mutta poistuin junasta oikealla asemalla ja nousin ihmisten ilmoille Kurvissa.

Olin nyt yksin, niin yksin kuin olla voi. Kukaan ei ollut valmistanut minua tähän. Ei siihen ikävään, että sukupuolenvaihdos on myös tätä ja että se tuo myötään kaikenlaisia muita mahdollisia seurauksia ja seurausilmiöitä. Olin tiedostanut ne joltain osin, varautunut varalta, ajatellut kaikkea aivan hiljattain, mutta vasta nyt, kävellessäni Mäkelänkatua pitkin, ymmärsin olevani irrallaan kaikista muista ihmisistä. Olin lähtenyt yhdestä ryhmästä, ihmisryhmästä enkä ollut liittynyt vielä mihinkään toiseen ryhmään. Ehkä en tekisi sitä koskaan? Olin toistaiseksi välitilassa. Kuin sielu kiirastulessa. Tällaista se on.

Blueskitaristit, aidot amerikkalaiset blueskitaristit vetäytyvät kuulemma vanhan tarinan ja uskomuksen mukaan yksin yöllä tienristeykseen ja uhraavat siellä paholaiselle, joka antaa sielusta heille kyvyn ja taidon soittaa. Olin itse tekemässä muunnellen samaa, vaikka siinä ei ollut mukana kitaraa eikä muitakaan soittimia. Tajusin, että olin ollut tekemässä samantapaista siirtymää, siirtymäriittiä omassa elämässäni ja olemassaolossani. Olin vetäytynyt syrjään ja piiloon muodonmuutokseni ajaksi ja kuvittelin kai, että palaan sieltä ajastaan ja siinä vaiheessa, kun olen muuttunut lopullisesti siksi toiseksi, joka oli uinunut ja piilotellut sisälläni kapseloituneena koko pitkän, menneen ikuisuuden.

Piilotan kasvoni siksi aikaa kunnes tuon ne näyttää maailmalle uusina ja muuttuneina. Uusi look.

En tiedä miten pääsin kotiin, omien seinieni suojaan? En muista matkasta mitään ja mikä sekin on valhe. Muistan että ajoin metrolla. Muistan nousseeni liukuportaita takaisin kadun tasalle, muistan kävelleeni ja ajatelleeni. Ihmisiä on tullut vastaan, jalankulkijoita, ei ketään tuttua, kukaan ei pysäyttänyt minua. Jos joku on puhutellut minua, en ole tajunnut sitä. Kävelin koko matkan Kurvista Itä-Pasilaan, joka ei ole mikään erityisen pitkä matka. Käännyin oikeasta kohti kotikerrostaloni rapun porraseteen, löysin oikean oven, avain oli kädessäni ja pidin sitä yhä kädessä, kun aukaisin oman asuntoni oven, astuin matalan kynnyksen yli kotiini ja sulkeuduin sinne sisälle.

Kulta Kimono on kuollut. Se mitä oli ollut, oli kuin ei sitä olisi koskaan ollutkaan. Oli kuin olisin kuvitellut kaiken tai nähnyt näkyjä. Tällaiseksi maailma menee.

Ajattelin niitä nuoria miehiä, joiden kanssa olin keskustellut Kaapelitehtaalla. Menin olohuoneeseen, ajatuksissani ja oikeasti. Menin keittiöön. Olohuoneessa näin television lipaston päällä. Ajattelin, että Kulta Kimono ei nähnyt sitä täällä, minun luonani, vain kaupassa, mutta minä en voi katsoa sitä ilman, että muistan Kultaa. Tai muistan häntä hetken ajan, ohimennen, kunnes televisio-ohjelma, itse asia, tempaa minut mukaansa.

Luen paljon, olen aina lukenut paljon, mutta viime aikoina olen viettänyt myös pitkät ajat television ääressä. Olen palannut televisiotodellisuuteen. Televisio ja sen kanssa, sen aikatauluttamana eläminen, oli liittynyt minusta kotona asumiseen, siihen tyyliin ja aikaan, niihin vuosiin, kun elin ja asuin vielä vanhempieni luona. Olin keskenkasvuinen ja asuin kotona vanhempieni kanssa. Perhepiirissä. Siellä oli televisio eli meillä oli. Televisio-ohjelma rytmitti elämää ja arkea, kuului siihen.

Kun muutin aikoinani pois kotoa, opiskellessani toimittajaksi ja sen jälkeen, vuoroin liikkuvassa ja vuoroin paikalleen sidotussa työssä toimittajana, televisio ei ollut ensimmäinen, jonka perään haikailin. Päinvastoin koin televisiottomuuden askeleena eteenpäin, parannuksena, kehityksenä ja kehitys on aina suuntautumista eteenpäin. Vasta nyt, tämän sukupuolenvaihdoksen kynnyksellä, toteuttaessani sitä kurinalaisena, pitäen huolta riittävästä liikunnasta, jumpaten ja varsinkin, koska rahaa oli, sain päähäni hankkia television. Olin tarpeeksi kaukana kotoa, tarkoitan lapsuudenkotiani ja sitä aikaa. Ajatus hankkia televisio omaan kämppään ei tuntunut enää paluulta lapsuuteen tai en uskonut niin.

Totta kai olin seurannut televisio-ohjelmia myös tänä väliaikana, töissä, ystävieni luona, satunnaisesti. En ollut antanut kuitenkaan televisiomaisen elämänmuodon orjuuttaa itseäni. En ollut sen käskytettävänä. Pidin siitä puolesta huolen ja tulin toimeen ilman.

Kunnes tapasin Kulta Kimonon ja päädyin hankkimaan töllön itselleni. Kunnes menin leikkaukseen, toimenpiteeseen ja otin telkun toipilasajan seurakseni. Syitä on sillä, joka syitä hakee. 

>>>jatkuu>>> 

Terveisiä Taavetista

    

Luin eilen yli sata sivua Roberto Bolañon hyvin kirjoitettua, mielikuvituksellista ja rankkaa jättiromaania 2666. Olen käynyt läpi kaksi kolmasosaa kirjasta ja neljä erillistä osaa Alussa on neljän tutkijan joukko, ranskalainen, espanjalainen, italialainen ja englantilainen, jotka jäljittävät fiktiivistä saksalaista, elossa olevaa Archimboldi -nimistä kirjailijaa, josta kliseisesti ei ole kuvaa eikä kukaan tiedä varmuudella henkilön olinpaikkaa. Meksikosta, Santa Teresasta, Sonorasta, Yhdysvaltain rajalta on yksi vihje, jota tutkijat seuraavat, ilman tulosta. Toisessa osassa on professori, joka asuu aikuistuvan tyttärensä kanssa Santa Teresassa. Kolmannessa osassa on yhdysvaltalainen toimittaja, joka tulee sinne tekemään jutun nyrkkeilyottelusta. Näiden kolmen osan taustana on kuin kaukainen kumu tieto siitä, että Santa Teresassa häviää nuoria naisia ja nämä löytyvät aavikolta ja milloin mistäkin kalmoina. Kirjan 2666 neljäs osa on nimeltään Rikosten osa ja siinä nämä tapaukset raportoidaan, kiihkottomasti, mutta vaikuttavasti. Lukematta on vielä kirjan viimeinen osa, jonka nimi on Archimboldin osa.

Terveisiä Taavetista

   

Talon mittarissa oli seitsemän astetta pakkasta. Aamukylmiä näin kevään kohistessa. Vaihteeksi sees taivas ja joka on hailean sininen, kirkkaampi idässä. Uusi viikko alkaa. Eilen pidin kuunnelmapäivän, tein vain kesken olevaa kuunnelmaluonnosta ja luulen, että sain sen rungon tai ensimmäisen raakaversion valmiiksi. Saa nähdä olenko sitä mieltä vielä tänään? Kaksikymmentäseitsemän sivua. Onko se lyhyt vai sopivan mittainen kuunnelma, yhtenä jaksona esitettäväksi tarkoitettu kuunnelma? Eilen iltapäivällä luin tietenkin myös Bolañon 2666 -kirjaa. Vaihteeksi vankilassa. Koska vangit onnistuivat siinä hankkimaan ja myymään toisilleen jopa ja muun muassa kännyköitä, kauppa kukoisti ja rahalla sai – uskonko vai ei – joka tapauksessa mieleen tuli Dickensin Pickwick-kerhon jälkeenjäänet paperit. Siinäkin henkilöt joutuvat välillä vankilaan, mutta se on lähinnä kuin jokin kokeilu- tai harjoitteluvankila tai kuin osallistuisi Monopoli -peliin. Peliä ja leikkiä kaikki. Tai tarkemmin fiktiota.

Terveisiä Taavetista

 

Eilen oli kevätpäiväntasaus. Kauppareissulla virui likaisella lumipenkalla pulunraato. Pulujen merkitys on kasvanut mielessäni. Ne ovat jokapäiväinen, ympärivuotinen ilmiö. Kuikka puolestaan mainitaan monta kertaa Doctorowin neljäkymmentä vuotta sitten ilmestyneessä kirjassa Kuikkajärvi. Se on kuudestoista tänä vuonna lukemani kirja ja kahdeksas ääneen. Helena etsi netistä onko Kuikkajärvi todellinen vai ei, Loon Lake? Sellainen sijaitsee New Yorkin osavaltion pohjoisosassa, lähellä Kanadan rajaa. Kuikkajärvi on sekava kirja, josta saa kuvan, että siinä on pohjana oikeita tapahtumia ja henkilöitä, mutta ne on muutettu fiktioksi. Kuikkajärvi toi mieleen saman kirjailijan uudemman teoksen Gangsterin oppipoika, jossa on samoja elementtejä ja tunnelmaa, mutta toteutus on perinteisempi ja josta pidin enemmän. Gangsterin oppipoika oli ensitutustumiseni tähän kirjailijaan. Roberto Bolañon melkein tuhatsivuisessa kirjassa 2666, jota luen itsekseni – olen kirjan puolivälissä – siinä liikutaan tällä hetkellä Sonoran autiomaamaisemissa Meksikossa. Ajankohta on 90 -lukua. En tiedä kuinka paljon siitä on pelkkää fiktiota ja kuinka iso osa faktaa. Nimiä on riittämiin kirjan neljännessä osassa nimeltä Rikosten osa ja jossa on eniten tapettujen naisten nimiä, yleensä koko nimi, yksi tai kaksi etunimeä ja sukunimi. Samaan tyyliin kuin vanhoissa, venäläisissä romaaneissa. Nimet tuntuvat olevan tärkeitä.

Kun kuu kääntää kasvot(10)

 >>>jatkuu>>>   

Kerroin omiani. Tai meidän perhehistoriaa, isäni muistelemia. Hänellä oli tapana muistella niitä aikoja, kun hän oli vasta poikanen ja Kehä ykkönen oli tavallinen maantie. Helsingistä Espooseen vei Jorvaksentie. Moottoritien mittava silta Lauttasaaresta Ruoholahteen oli valmistunut vastikään Lauttasaaren vanhan sillan pohjoispuolelle. Jorvaksentie oli olemassa ja käytössä samaan aikaan, kun Kehä ykkönen oli yhä vasta maantie, jossa oli perinteiset yksi kaista kumpaankin suuntaan. Tämä kaista ja toinen vastaantuleville. Välissä pilkkuviiva, jossa oli keltainen, yhtenäinen kieltoviiva niissä kohdissa, joissa ei ollut lupa ohittaa. Sitä kautta meidän perhe, en minä, mutta meidän perhe ajoi omalla henkilöautollaan, Skodalla, kun lähdimme maalle. Reitti vei Lauttasaaresta Tarvontielle. Moderni liittymä siinä missä moottoritie ja Kehä ykkönen ristesivät. Kehä ylitti siltaa myöten moottoritien. Sen jälkeen käännös vasempaan, suoraan vastaantulevien kaistan yli ja alas liittymää moottoritien laitaan. Nyt samalla kohdalla on kaksi, ei, taitaa olla hulppeat kolme kaistaa yhteen suuntaan ja aita välissä väylän keskellä esteenä.

Tarvontietä pitkin pääsi ajamaan tuossa historiallisessa menneisyydessä kymmenen kilometrin matkan Bemböleen.

”Siitä on viisikymmentä vuotta”, hymähdin. ”Aika ennen minua.”

Kulta hymyili.

Katsoin omia kuviani. Kuvia itsestäni.

”Voi poika parkaa”, säälin.

”Tyttöparka”, Kulta Kimono oikaisi.

Pojalla oli heppi, heijari. Minulla oli sama kuva kotona, visusti piilossa laatikossa. Totta kai Kulta oli antanut minulle kaiken haluamani kuva-aineiston sitä mukaa, kun niitä karttui, kaikki toiset vedokset, minulle omaksi lahjana ja lahjoina. Kullalla oli oma kokoelmansa omassa tallessaan ja kolmantena kuvat, jotka tulisivat esille ja julkisuuteen, siltä osin kuin tulisivat ja neljäs satsi varmuuskopioina ja lisää varmaan tietokoneen muistissa ja muistitikuilla. Minusta oli paljon aineistoa, minun elämäni tärkeimmästä ja suuntaa-antavimmasta tapahtumasta.

Happenings. Sitä se oli, isolla kirjaimella.

”Täällä riittää valoa”, Kulta huomautti.

Ymmärsin. Arvasin. Kävelin vain ja katselin.

”Riittää”, Kulta toisti.

En vastannut.

”Miten on?”

Jäin tunnelmoimaan tähän kohtaan näin pitkäksi ajaksi, koska se jäi viimeiseksi kerraksi, kun tapasimme toisemme. Lyhyt ystävyys kukoisti hetken. Viisas lukija arvaa varmaan, että syy ei ollut välirikko, ei mikään sellainen, jonka yli ei olisi voinut päästä. Se oli onnettomuus. Me ihmiset olemme alttiita onnettomuuksille.

Helsinkiläiset tietävät tietenkin, että Salmisaaresta, Kaapelitehtaan ja Alkon viinatehtaan välistä, menee liikenneväylä Lauttasaareen ja salmen ylittävälle sillalle. Sillalta alan harrastajat kalastavat onkimalla silakoita silloin, kun niitä tulee parvina kutemaan salmen läpi lahden suojaiseen poukamaan ja rannan saarten välisille matalikoille. Romanttista. Helsinkiläiset, lauttasaarelaiset, ruoholahtelaiset, jätkäsaarelaiset, kaikissa näissä ryhmissä on myös niitä, jotka harrastavat mielellään jäällä kulkemista, kun sellainen tilaisuus on. Ymmärsin, että Kulta Kimono teki sitä myös. Mutta hän ei hukkunut heikkoihin jäihin. Ei ollut jäätä. Hän lähti temppuilemaan sillan kaiteella. Miksi? En tiedä. Nämä ovat näitä perinteisiä, uhkarohkeita leikkejä, joihin pojat sortuvat useammin kuin tytöt. En tiedä tapahtuman yksityiskohtia, mutta jostain syystä Kulta kiipesi kaiteelle. Ajankohta oli yhä talvea, mutta helmikuu oli pitkällä ja näen mielessäni, että aurinko paistoi ja ne kaupunkilaiset, jotka olivat vapaalla, kuljeksivat sillalla. Siinä saa aurinkoa. Siinä mereltä tuulee. Helsinki on merellinen kaupunki.

Kuulin tapahtuneesta, kun lähdin tapaamaan varta vasten Kulta Kimonoa Kaapelitehtaalle. Olin soitellut hänelle parina päivänä, ensin kysyäkseni mitä kuuluu ja sen jälkeen huolestuneempana. Operaattoria ei löytynyt. Numero oli kadonnut ja ihminen sen myötä.

Oli pilvipoutainen iltapäivä, kun nousin ratikan kyydistä Itälahdenkadulla vai Itämerenkadulla, en muista vieläkään kadun nimeä. Olin menossa suoraan Kullan työhuoneelle. Oletin, että todennäköisimmin löydän hänet sieltä. Kävelin Kaapelitehtaan sisäänkäynnille. Ohitin muutamia kavereita, jotka tupakoivat pihalla tynnyrin ääressä. Ikiaikainen näky: Tyypit röökillä. Muistan mitä ajattelin: Onko tynnyri täynnä tumppeja? Harkitsin jopa koukata tarkoituksella niin läheltä ohi, että näkisin, mutta luovuin ajatuksesta.

Ajatukseni kohdistuivat Kulta Kimonoon. Olin huolissani. Olin ajanut itseni huolestuneisuuden tilaan.

Miksi et ole vastannut puheluihini? Oletko hävittänyt kännykkäsi? Se olisi pienempi paha. Pahaan karmaan ja tapahtumiin uskovana pelkäsin kuitenkin jotain vakavampaa ja ikävämpää. En pelännyt kuitenkaan, että hän olisi luopunut minusta, meidän yhteisprojektista ja liputtanut ystävyytemme ulos. Oletin, että hän on kipeä, sairaana ja että hänen ystävä- ja tukiverkkonsa on pettänyt ja jättänyt hänet virumaan omiin oloihinsa.

Tulin pelastamaan hänet. Olin ritari.

Romanttisempana mahdollisena syynä Kullan vaikenemiseen oli luomisvoiman ehtyminen ja sen tuottama syvä masennus ja johon keljuun tilanteeseen tulin tarjoamaan apua pelastavana enkelinä. Se mikä on pelastettavissa romantiikalla ja läheisyydellä.

Nousin kuluneet portaat, jotka olivat tutut ja ystävälliset, vaikka olin vain kerran tätä ennen kulkenut niitä ylös ja alas. Muistin tien. Ajattelin, että kohta kohtaamme. Ajattelin ja viestitin mielessäni, että kestä vielä vähän aikaa, olen tulossa. Olen lähellä.

Ovi oli lukossa. En ihmetellyt sitä. Koputin. Rynkytin ovea vähän, en epäkohteliaasti, vain sen verran, että sain aikaan ääntä.

Lopetin ja kuuntelin mahdollisia ääniä, jotka kuuluisivat oven takaa. Odotin lähestyvien askelten muodostaman rivin, jonon tulevan kohti tätä erottavaa ovea, mutta en kuullut mitään. Vanha talo vain huokaili. Se oli avautuva ulko-ovi, joka piti samanlaisen äänen kuin suu joskus, kun sen avaa. Tai kuvittelin näin.

Kuulin äänet, sisääntulevien äänet ja portaita parastaikaa nousevien äänet. Eläydyin osaani ja minusta tuli hetkeksi Dostojevskin Raskolnikov, joka oli Pietarissa rappukäytävässä Rikos ja rangaistus -romaanissa. En eläytynyt niin hyvin, että olisin juuri tappanut kirveellä vanhan koronkiskojaeukon ja palvelija Lizavetan, mutta minun tarinani lähti kyytiin ja käyntiin ja hyppäsi mukaan siinä rappukäytävässä ja jossa jäisin seuraavaksi kiinni. Toisin kuin Raskolnikov. Askeleet ja puhe nousivat ylöspäin ja sitten he näkivät minut ja minä heidät. He vaikenivat, puhe päättyi. Luulen, että he olivat olleet kaikki äänessä, kolme nuorta miestä kaikkiaan ja ensin vaikeni yksi kolmikosta, sitten toinen ja viimeinen ääni jäi soimaan ilmaan. En kuullut sanoja, vain äänen ja sitten sekin sammui.

”Siellä ei ole ketään.”

Sen sanoi viimeksi äänessä ollut, arviolta oman ikäiseni heppu. Hänen kaverinsa jäivät siihen taakse tueksi tai jäivät muuten vain.

”Mitä tarkoitat?” kysyin. ”Hän oli täällä vielä muutama viikko sitten.”

”Jotkut tietävät, että hän putosi sillalta. Mereen. Ruumista ei ole löydetty. Tai en tiedä, ehkä se on jo tähän mennessä löydetty?”

Kylmä ilmoitus. 

>>>jatkuu>>>