>>>jatkuu>>>
Kerroin omiani. Tai meidän perhehistoriaa, isäni muistelemia. Hänellä oli tapana muistella niitä aikoja, kun hän oli vasta poikanen ja Kehä ykkönen oli tavallinen maantie. Helsingistä Espooseen vei Jorvaksentie. Moottoritien mittava silta Lauttasaaresta Ruoholahteen oli valmistunut vastikään Lauttasaaren vanhan sillan pohjoispuolelle. Jorvaksentie oli olemassa ja käytössä samaan aikaan, kun Kehä ykkönen oli yhä vasta maantie, jossa oli perinteiset yksi kaista kumpaankin suuntaan. Tämä kaista ja toinen vastaantuleville. Välissä pilkkuviiva, jossa oli keltainen, yhtenäinen kieltoviiva niissä kohdissa, joissa ei ollut lupa ohittaa. Sitä kautta meidän perhe, en minä, mutta meidän perhe ajoi omalla henkilöautollaan, Skodalla, kun lähdimme maalle. Reitti vei Lauttasaaresta Tarvontielle. Moderni liittymä siinä missä moottoritie ja Kehä ykkönen ristesivät. Kehä ylitti siltaa myöten moottoritien. Sen jälkeen käännös vasempaan, suoraan vastaantulevien kaistan yli ja alas liittymää moottoritien laitaan. Nyt samalla kohdalla on kaksi, ei, taitaa olla hulppeat kolme kaistaa yhteen suuntaan ja aita välissä väylän keskellä esteenä.
Tarvontietä pitkin pääsi ajamaan tuossa historiallisessa menneisyydessä kymmenen kilometrin matkan Bemböleen.
”Siitä on viisikymmentä vuotta”, hymähdin. ”Aika ennen minua.”
Kulta hymyili.
Katsoin omia kuviani. Kuvia itsestäni.
”Voi poika parkaa”, säälin.
”Tyttöparka”, Kulta Kimono oikaisi.
Pojalla oli heppi, heijari. Minulla oli sama kuva kotona, visusti piilossa laatikossa. Totta kai Kulta oli antanut minulle kaiken haluamani kuva-aineiston sitä mukaa, kun niitä karttui, kaikki toiset vedokset, minulle omaksi lahjana ja lahjoina. Kullalla oli oma kokoelmansa omassa tallessaan ja kolmantena kuvat, jotka tulisivat esille ja julkisuuteen, siltä osin kuin tulisivat ja neljäs satsi varmuuskopioina ja lisää varmaan tietokoneen muistissa ja muistitikuilla. Minusta oli paljon aineistoa, minun elämäni tärkeimmästä ja suuntaa-antavimmasta tapahtumasta.
Happenings. Sitä se oli, isolla kirjaimella.
”Täällä riittää valoa”, Kulta huomautti.
Ymmärsin. Arvasin. Kävelin vain ja katselin.
”Riittää”, Kulta toisti.
En vastannut.
”Miten on?”
Jäin tunnelmoimaan tähän kohtaan näin pitkäksi ajaksi, koska se jäi viimeiseksi kerraksi, kun tapasimme toisemme. Lyhyt ystävyys kukoisti hetken. Viisas lukija arvaa varmaan, että syy ei ollut välirikko, ei mikään sellainen, jonka yli ei olisi voinut päästä. Se oli onnettomuus. Me ihmiset olemme alttiita onnettomuuksille.
Helsinkiläiset tietävät tietenkin, että Salmisaaresta, Kaapelitehtaan ja Alkon viinatehtaan välistä, menee liikenneväylä Lauttasaareen ja salmen ylittävälle sillalle. Sillalta alan harrastajat kalastavat onkimalla silakoita silloin, kun niitä tulee parvina kutemaan salmen läpi lahden suojaiseen poukamaan ja rannan saarten välisille matalikoille. Romanttista. Helsinkiläiset, lauttasaarelaiset, ruoholahtelaiset, jätkäsaarelaiset, kaikissa näissä ryhmissä on myös niitä, jotka harrastavat mielellään jäällä kulkemista, kun sellainen tilaisuus on. Ymmärsin, että Kulta Kimono teki sitä myös. Mutta hän ei hukkunut heikkoihin jäihin. Ei ollut jäätä. Hän lähti temppuilemaan sillan kaiteella. Miksi? En tiedä. Nämä ovat näitä perinteisiä, uhkarohkeita leikkejä, joihin pojat sortuvat useammin kuin tytöt. En tiedä tapahtuman yksityiskohtia, mutta jostain syystä Kulta kiipesi kaiteelle. Ajankohta oli yhä talvea, mutta helmikuu oli pitkällä ja näen mielessäni, että aurinko paistoi ja ne kaupunkilaiset, jotka olivat vapaalla, kuljeksivat sillalla. Siinä saa aurinkoa. Siinä mereltä tuulee. Helsinki on merellinen kaupunki.
Kuulin tapahtuneesta, kun lähdin tapaamaan varta vasten Kulta Kimonoa Kaapelitehtaalle. Olin soitellut hänelle parina päivänä, ensin kysyäkseni mitä kuuluu ja sen jälkeen huolestuneempana. Operaattoria ei löytynyt. Numero oli kadonnut ja ihminen sen myötä.
Oli pilvipoutainen iltapäivä, kun nousin ratikan kyydistä Itälahdenkadulla vai Itämerenkadulla, en muista vieläkään kadun nimeä. Olin menossa suoraan Kullan työhuoneelle. Oletin, että todennäköisimmin löydän hänet sieltä. Kävelin Kaapelitehtaan sisäänkäynnille. Ohitin muutamia kavereita, jotka tupakoivat pihalla tynnyrin ääressä. Ikiaikainen näky: Tyypit röökillä. Muistan mitä ajattelin: Onko tynnyri täynnä tumppeja? Harkitsin jopa koukata tarkoituksella niin läheltä ohi, että näkisin, mutta luovuin ajatuksesta.
Ajatukseni kohdistuivat Kulta Kimonoon. Olin huolissani. Olin ajanut itseni huolestuneisuuden tilaan.
Miksi et ole vastannut puheluihini? Oletko hävittänyt kännykkäsi? Se olisi pienempi paha. Pahaan karmaan ja tapahtumiin uskovana pelkäsin kuitenkin jotain vakavampaa ja ikävämpää. En pelännyt kuitenkaan, että hän olisi luopunut minusta, meidän yhteisprojektista ja liputtanut ystävyytemme ulos. Oletin, että hän on kipeä, sairaana ja että hänen ystävä- ja tukiverkkonsa on pettänyt ja jättänyt hänet virumaan omiin oloihinsa.
Tulin pelastamaan hänet. Olin ritari.
Romanttisempana mahdollisena syynä Kullan vaikenemiseen oli luomisvoiman ehtyminen ja sen tuottama syvä masennus ja johon keljuun tilanteeseen tulin tarjoamaan apua pelastavana enkelinä. Se mikä on pelastettavissa romantiikalla ja läheisyydellä.
Nousin kuluneet portaat, jotka olivat tutut ja ystävälliset, vaikka olin vain kerran tätä ennen kulkenut niitä ylös ja alas. Muistin tien. Ajattelin, että kohta kohtaamme. Ajattelin ja viestitin mielessäni, että kestä vielä vähän aikaa, olen tulossa. Olen lähellä.
Ovi oli lukossa. En ihmetellyt sitä. Koputin. Rynkytin ovea vähän, en epäkohteliaasti, vain sen verran, että sain aikaan ääntä.
Lopetin ja kuuntelin mahdollisia ääniä, jotka kuuluisivat oven takaa. Odotin lähestyvien askelten muodostaman rivin, jonon tulevan kohti tätä erottavaa ovea, mutta en kuullut mitään. Vanha talo vain huokaili. Se oli avautuva ulko-ovi, joka piti samanlaisen äänen kuin suu joskus, kun sen avaa. Tai kuvittelin näin.
Kuulin äänet, sisääntulevien äänet ja portaita parastaikaa nousevien äänet. Eläydyin osaani ja minusta tuli hetkeksi Dostojevskin Raskolnikov, joka oli Pietarissa rappukäytävässä Rikos ja rangaistus -romaanissa. En eläytynyt niin hyvin, että olisin juuri tappanut kirveellä vanhan koronkiskojaeukon ja palvelija Lizavetan, mutta minun tarinani lähti kyytiin ja käyntiin ja hyppäsi mukaan siinä rappukäytävässä ja jossa jäisin seuraavaksi kiinni. Toisin kuin Raskolnikov. Askeleet ja puhe nousivat ylöspäin ja sitten he näkivät minut ja minä heidät. He vaikenivat, puhe päättyi. Luulen, että he olivat olleet kaikki äänessä, kolme nuorta miestä kaikkiaan ja ensin vaikeni yksi kolmikosta, sitten toinen ja viimeinen ääni jäi soimaan ilmaan. En kuullut sanoja, vain äänen ja sitten sekin sammui.
”Siellä ei ole ketään.”
Sen sanoi viimeksi äänessä ollut, arviolta oman ikäiseni heppu. Hänen kaverinsa jäivät siihen taakse tueksi tai jäivät muuten vain.
”Mitä tarkoitat?” kysyin. ”Hän oli täällä vielä muutama viikko sitten.”
”Jotkut tietävät, että hän putosi sillalta. Mereen. Ruumista ei ole löydetty. Tai en tiedä, ehkä se on jo tähän mennessä löydetty?”
Kylmä ilmoitus.
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti