Terveisiä Taavetista

   

Eilen iltapäivällä ja illalla katsoimme vaihteeksi jalkapalloa. Ulkoilimme toki myös. Aamulla, kun Helena asioi apteekissa ja odotin häntä ulkona pihalla, näin tien toisella puolella männikössä mustan linnun lentävän runkoon kiinni tikan tavoin. Palokärki, ajattelin. Samassa puiden latvojen yli tuli seitsemän joutsenen parvi. Iltapäivällä auringonpaiste houkutteli meidät patikoimaan kylänraittia myöten pellon laitaan. Kaukana notkelmassa oli kaksi hevosta laitumella, mutta emme nähneet lintuja.

Kaksi tiikerintaljaa -fiktio, jota työstin talvella ja joka meni kanttu vei, on muuntumassa uudeksi ja ehoksi työnimellä Tiikerintalja. Viimeisen viikon ajan olen paneutunut pelkästään tähän tekstiin ja olen siinä sivulla kuusikymmentäkolme. Kirjoitan vanhan tekstin väleihin eli tekstiä on kaikkiaan enemmän, yli sata sivua.

Kun kuu kääntää kasvot(14)

 >>>jatkuu>>>  

Minulla on kunnollinen varsi-imuri, jossa ei ole erillistä, vaihdettavaa pölypussia. En ole muuten aivan tyytyväinen tähän ratkaisuun ja malliin, sillä ainakin tässä meikäläisen omistamassa laitteessa on liikaa puhdistettavaa jokaisen käytön jälkeen. Käsittääkseni se johtuu siitä, että ei ole erillistä pussia, jonne roskat jäävät tai jäisivät. Mietin onko tässä tapahtunut taka-askel kehityksessä? Tuleeko pussiton varsi-imuri jäämään pelkäksi pistäytymiseksi kehityksen nurjalle puolelle?

Oli tai ei, miehinen kiinnostus ei kohdistu yleisesti mihinkään arkiseen tai epäseksikkääseen kohteeseen eli ei esimerkiksi siivoukseen. Miehet, mieskulttuuri dominoi yhä entiseen malliin tiedottamista ja määrittelee soveltuvat kohteet ja erottelee ne soveltumattomista. Heikäläisten monopoli. Luulen, että kaikilla aloilla.

Koska otin puheeksi imuroinnin ja imurin, tuon esille lattiapinnoitteet. Asuntoni keittiössä ja kylppärissä on laatoitetut lattiat ja muissa huoneissa ja eteisessä puuparketti. Kelpuutan molemmat materiaalit. Minulla on keittiössä yksi kapea matto ovensuussa ja siitä pari metriä tiskipöydän ja hellan eteen. Se on räsymatto, moderni malli, yksivärinen, ei mikään vanhoista lumpuista loukutettu matto, vaan tehdastekoinen räsymaton mallinne.

Eteisessä on myös vastaava räsymatto, olohuoneessa itämainen, aito matto, jota en ole näyttämässä enkä esittelemässä niille henkilöille, jotka voivat pahoin siitä, että tiettyjen kehitysmaiden lapset punovat näitä tuotteita länsimaiden rikkaille. Ökyrikkaille. En muuten ole esittelemässä asuntoani ja elämistäni kenellekään enkä ole asettumassa esimerkiksi trendikkääksi sinkkuasumisen mallitapaukseksi johonkin alan lehteen. Koti on ihmisen koti ja hyvin henkilökohtainen sellainen.

Makuuhuoneessa on taas räsymatto. Olen räsymattonainen. Olin räsymattoandrogyyni, kun ostin ne, kaikki samalla kertaa ja androgyynistä sen verran, että luulen olevani yhä enemmän sitä kuin puhdas feminiini. En ole enää maskuliini, mutta en ole vielä feminiini, paitsi luonteeltani ja ajatuksissani ja jotkut niistä ovat yhä hyvin samanlaiset kuin ne ovat olleet aina. Muutos odottaa itseään. Sitä ei ole tapahtunut vielä, ei täysimääräisenä.

Tämän vuoden puolella olen käynyt kahdesti lääkärin tutkittavana ja parin viikon päästä on edessä kolmas käynti. Tarkistuskäyntejä. Seurantaa. Kaikki on kuulemma kunnossa, mutta naismainen, epäilevä minä minussa etsii lääkärin olemuksesta, kasvoilta, silmistä ja äänestä erilaisia, erimielisiä ja ristiriitaisia signaaleja. Epäilen aivan tautisesti sitä, että tämä minun projektini tai terveydenhuollon ja minun yhteinen projekti, on mennyt joltain osin pieleen.

Tekisi mieli vedota takuuseen, kysyä sen perään. Jos siis on ja ilmenee aihetta. Teen sen vain vaiti mielessäni. Otin riskin ja uskaltauduin tälle oudolle ulapalle tai outoon, pienten saarten ja luotojen pirstomaan lahdelmaan enkä tiedä enää miten löytäisin takaisin? En tiedä olenko lähestymässä päämäärääni, vielä kaukana siitä tai kenties peräti loittonemassa siitä? Mieltäni ei rauhoita, vaikka lääkäri, arvokas vanha herra minun silmissäni ja jonka oikea ikä on ehkä viisikymmentä, vaikka hän vakuuttaa kaiken olevan niin kuin pitää. Miksi sitten hän tekee niin perin juurin epäilevän ja tuumivaisen vaikutelman?

Matoista gynekologin vastaanotolle. Mene ja tutkituta pääsi. Joka on juuri niin naisellisen ailahteleva ja poukkoileva kuin tämä teksti osoittaa. Olenko siis oikealla tiellä? Tuleeko tämän kaislikon jälkeen vastaan se aallonmurtaja ja laituri, jota olen etsimässä? Pelastaudunko viime hetkellä turvaan päälle pakkaavan rajuilman alta?

Olen ajelehtinut liian kauas ja kauan. En anna enää periksi. En vaihda suuntaa enkä pyörrä päätöksiäni. Voiko niitä edes pyörtää?

Keittiö, sen kunnolla mitataan naisen kunnia. Hella ei ole siistein mahdollinen, mutta en usko, että sen putsi olisi varsinaisesti huonoimmasta päästä. Keskitasoa tai siitä ylöspäin. Teen ruokaa itselleni vaihtelevan taitoni ja kokemukseni mukaan. Siihen naisellisuuteen, jonka olen löytänyt sisältäni, siihen ei ole sisältynyt automaattisesti kokin kykyjä. Olen niitä moderneja ihmisiä, jotka suosivat valmisruokia ja puolivalmisteita. Muistan, että tämä suuntaus on ollut vallitseva ja yhdenmukainen koko elämäni ajan. Hernekeitto on näyttänyt epäilijöille tietä. Se on historiaa. Se on voittanut oman sarjansa. Maksalaatikko on toinen valmiseines, joka on syrjäyttänyt kaikki kilpailijansa. Yksityisissä keittiöissä yksityiset ihmiset eivät valmista maksalaatikkoa. En tiedä valmistetaanko sitä edes ravintoloissa, ei välttämättä, mutta tavallisten yksityishenkilöiden keittiöissä maksalaatikko lämmitetään valmistuotteesta.

Liedelläni on käyttönsä, uunia myöten. Keitän ja kokkailen keittoja. Keitän juureksia ja kalaa ja silpun sekaan tuoreyrttejä. Keitän myös spagettia tai tagliatellea, useimmin tagliatellea. Osaan valmistaa jauhelihakastikkeen spagetille. Jossain tämän tekstin, aiheen alkupuolella mainitsin, että olen vähentänyt lihan käyttöä. Se pätee, mutta spagettikastike on minulle pyhä poikkeus. Se on ehdottomampi kuin burgerien pihvit. Voin ottaa ja kuvitella burgerin ilman pihviä, esimerkiksi kanaburgerin, mutta spagetti vaatii minun makunystyröilleni jauhelihakastikkeen. Se on makunautinto, makukysymys.

Uunin mainitsin jo. Tähän asti olen käyttänyt sitä tehdäkseni lämpimiä voileipiä. Paahtoleipäsiivuja, joiden päällä on salamia, sardiineja, oliiveja ja juustoa. Tämä on yksi variaatio.

Paahdin on käytössä silloin tällöin. Mikroaaltouuni on käytössä ja jääkaappi. Tämä oli toimittajan huumoria. Toimittaja minussa on yhä elossa. Summaan näin, että keittiöni varustuksiin kuuluu tietenkin myös jääkaappi, jääkaappi-pakastin yhdistelmä, joka on käytännöllinen sinkulla, yhden hengen taloudelle. Tällaista talousmallia ei ole tunnettu ennen historiassa. Löytyykö vuokra-asuntoa tai onko kaupan asuntoa, joka on kohdennettu varta vasten yhden hengen talouden tarpeisiin? On. Mielestäni on.

Kun menin viimein kolmannelle seurantakäynnille toimenpiteen jälkeen, minut ohjattiin toiselle lääkärille kuin ennen. Vuorossa oli nuori naislääkäri. Periaatteessa ilahduin tai olisin ilahtunut, jos tämä muutos ei olisi herättänyt ja vahvistanut entisestään jo virinneitä epäluulojani: Jotain on vialla. Etukäteen antamistani laboratorionäytteistä käy ilmi, että kaikki ei ole niin kuin piti. Ja kun näin on, mieslääkäri ja vanhempi, rankemmin vastuussa oleva tai vastuuseen mahdollisesti joutuva lääkärihierarkian kärkihenkilö jänistää.

Voiko niin käyttäytyvä yksilö saavuttaa suuria tieteellisiä tavoitteita ja yltää antamaan vaikuttavia näyttöjä? Nousta urallaan? Vastaan, että luultavasti voi. Pessimistiluonteeni uskoo, että piiloilemalla, salailemalla ja vierittämällä syytä ja syitä toisten viaksi ja olosuhteiden osalle, voi saavuttaa paljon etua. Idoleita kaipaavan kansan ajatukset ovat ohjailtavissa. Kansa kerjää sitä. Se haluaa uskoa. Mitä uskomattomampi ja kummallisempi asia, sitä parempi.

Tunnen hetkittäin kuin en kuuluisi mihinkään kansaan. Ehkä en kuulu?

Pessimisti mielessäni kysyy, olenko nähnyt minua leikelleen ja hoitaneen lääkärin CV:n? Olenko nähnyt kyseisen henkilön leikkaamassa potilasta? En, vastaan kumpaankin.

Ikätoveri, ajattelin. Minua nuorempi, huomioin. Hän kätteli. Kaikki lääkärit eivät kättele enää nykyisin potilaita ja hoitajista ei kai yksikään. Mutta lääkäreitä on tässä suhteessa kahdenlaisia. En tiedä oliko tässä kyse tuen osoittamisesta rohkealle tai rohkaisusta?

Nainen esittäytyi, sanoi nimensä, jota en kuullut tai en ainakaan muistanut sitä enää siinä vaiheessa, kun lähdin vastaanotolta. Hän katsoi silmiin harjaantuneen lääkärimäisesti eli koin yhtä aikaa meidän katsovan ja katsoneen toisiamme ja toisaalta kuin emme olisi katsoneet. Se oli pelkkä katseen kuva, projisio, ilme ilman syvempiä tunteita. Siinä silmänluonnissa ei ollut myötäeloa eikä tunnetta. Ehkä hän naisena ei toivottanut minua tervetulleeksi väkirikkaaseen naisten valtakuntaan? Ehkä olin tunkeilija? Ehkä olin kaikella tapaa kartettava?

Pelkoni oli ja oli ollut aiheellinen. Seurantatulokset eivät rohkaisseet. Tulokset saivat lääkärin silo-otsan rypistymään. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

     

Le Carren Panaman räätälin jälkeen innostuimme lukemaan samaan sarjaan kuuluvan Graham Greenen hirtehisen Miehemme Havannassa -vakoiluirvailun. Luin sen ääneen. Kymmenes kirja tänä vuonna ääneen ja yhdeksästoista, kun lasken kaikki kalenterivuonna lukemani. Miehemme Havannassa oli meille molemmille tuttu entuudestaan. Luulen, että olen lukenut sen nyt kolme kertaa. Kirja ei pettänyt odotuksia, vaikka ei ylittänytkään vanhaa muistikuvaa. Helena piti siitä varauksettomasti. Minä ihailin tekstin näennäistä helppoutta. Jos muistan oikein esimerkiksi Agatha Christie on aikoinaan sanonut ihailevansa tai kadehtivansa Greenen taitavuutta.

Terveisiä Taavetista

 

Luen ja kirjoitan tätä uusien lasien läpi. Neljä vuotta sitten kävin ensimmäisen kerran hankkimassa lukulasit optikon kautta. Jälkikäteen huomasin reseptistä, että siinä oli toivomus tulla seuraavan kerran kahden vuoden päästä, mutta minulla meni pitempään. Puoli vuotta sitten aloin huomioida sellaisen ilmiön, että luettuani pitempään, en nähnyt enää oikealla silmällä niin hyvin kuin vasemmalla. Joten varasin helmikuussa optikkoajan ja sain sen maaliskuun alkuun. Matkasin Taavetista bussilla Lappeenrantaan. Tutkimuksen jälkeen optikko suositti uusia laseja. Toiset lasit sai ilmaiseksi ja kehykset olivat tarjouksessa, joten otin kahdet. Lisäksi sain suosituksen käydä silmäpohjan rakennetutkimuksessa. Eilen, kun hain saapuneet uudet lukulasit, optikko teki mainitun rakennetutkimuksen. Saan tulokset, kun silmälääkäri tutkii kuvat. Samalla reissulla, koska edelliset aurinkolasini särkyivät hiljattain ja kun niitä sai alennettuun hintaan, ostin myös uudet sellaiset. Keskitin hankinnat ja onnistuin näin vähentämään ja välttämään kaikenlaista matkustelua.

Kun kuu kääntää kasvot(13)

>>>jatkuu>>>  

 

Hesari on helsinkiläisten paikallislehti ja samalla maan suurin lehti, maan suurin, kutistuva lehti ja nopeimmin kutistuva, koska tämä kaupunkilaisväestö on helpoimmin irtautumassa ja hylkäämässä vanhat perinteet ja niitä palvovat ja noudattavat tavat ja he ovat eturivissä myös luopumassa perinteisestä sanomalehdestä.

Uin tässä suhteessa vastavirtaan. Tilasin lehden, paperisena ja kestona. En hakenut ilmaista nettiversiota. En aio lukea netistä samaa lehteä ennakkoon, jonka luen seuraavana aamuna, siltä osin kuin luen.

Haluan pysyä ajan tasalla. Haluan lukea päätösten ja tekojen, poliittisten kepulointien taustoitukset. Luen mielelläni kansalaisten aktiivisia kannanottoja, joita tulvii lehden mielipidesivustoilla. Luen kulttuuria ja ajoittain jopa urheilua. Urheilun suhteen olen kuitenkin tarkempi ja varovaisempi. Varon joutumasta sen aivopesemäksi. En arvosta korkealle enkä nosta jalustalle esimerkiksi jonkin jääkiekkotiimin tai jalkapallojoukkueen fanittamista. En käsitä hypettämistä Suomen jalkapallomaajoukkueen osalta. En halua kuulua tähän surkeaan joukkoon, massaan, jolla ei ole omia aivoja tai joka ei ainakaan käytä niitä.

Torveloita. Sopiva sana kuvaamaan sitä sakkia. Sakilaisia. Niinkin sen lajin älyvapaita meuhkaajia on nimitelty. 

>Seurantaa>

Palasin lähteelle eli luin mitä sekalaista olin kirjoittanut tähän mennessä. Saanut aikaiseksi. Ei kovin kummoista. Tajusin, että tapaus Kulta Kimono on vääristämässä ja vääristänyt antamaani kuvaa, vääristänyt asiaa ja aikamääriä ikään kuin kysymys olisi ollut jostain mittavasta avaruudellisesta vaikuttajasta. Painovoima, sitä kai tarkoitan. Kulta Kimonon painovoimakenttä laskeutui niin raskaana tähän oman verkkoni todellisuuteen, että en näe sen ohella juuri muuta.

Harkitsen tässä antaa muutoksen viedä, antaa periksi, siirtää tämän tekstin varsinainen ajatus ja tarkoitus, valokeila kohdistumaan vain ja ainoastaan Kultaan, ystävääni. Harkitsen naputtavani kirjaimista muistolabyrintin hänelle. Elämäkerta päiväkirjan asemesta. Miten on? Harkitsen ja harkitsin, mutta taustalla järsii tietoisuuttani rinnakkaisena ja melkein yhtä lohduttomana tieto ja havainto, että tästä tekeleestä ei taida tulla sitä, mitä olin aikonut. Vielä enemmän ja kehnompaa: En usko enää, että se on mitään julkaisukelpoista. Ehkä saan aikaan jonkin ajatuslöyhän kokoelman, mutta se jää parhaimmillaankin pelkäksi vitsiksi, kuriositeetiksi, kirjoituskokoelmaksi, josta puuttuu alku ja loppu ja sisältö. Tämä epäkirja.

Näissä ajatuksissa huomasin jäljittelemättömän masennuksen kämmenenjäljen. Se ei ollut hipaisu eikä sormenjälki, se oli vähintään koko kämmenellä tehty kosketus tai läpsäisy tai kieltomerkki, pysäytys. Olin aloittanut jotain suurin suunnitelmin ja kuvitelmin, mutta kun masennus iski, aavistamatta ja yllättäen, olin välittömästi aivan lamassa.

Lama on olotila, johon ei pidä jäädä eikä jämähtää. Vedin henkeä ja päätin, että lyön kokeeksi, päästäkseni irti paikalleen juuttuneesta olosta, tunnetilasta, muutaman uuden merkin ja sanan ja lauseen lisää tähän tiedostoon: Tätä toiveikkaana alkanutta vuosikymmentä, sen ensimmäistä vuotta on eletty reilut kaksi kuukautta. Kevät säteilee. Koin sen säteilevänä jo kuukausi sitten, mutta nyt kevät huokuu ympärilläni monin verroin selvempänä ja erottuvampana.

Kevät ei ole kuollut.

Vaihdoin keittiön pöydän. Rikas ihminen tekee niin. Kävelin Konttiin, Suomen punaisen ristin lähimpään toimipisteeseen, lukija tietää mikä Kontti on, näin mieleisen, puisen keittiönpöydän, suorakulmaisen, mutta isomman kuin omassa keittiössäni oleva ja tein kaupat. Maksoin pöydän ja sen kuljetuksen, sovin toimituspäivän ja -ajan ja ilmoitin lahjoittavani samalla entisen keittiönpöytäni heille.

”Me emme ota sitä vastaan ilman muuta”, miespuolinen Kontin asiakaspalvelija sanoi.

Katsoin häntä hämmästyneenä ja tyyppi jatkoi: ”Me haluamme nähdä sen ensin.”

”Minkä?” kysyin ensin ja ymmärsin vasta sitten mistä keskustelimme: ”Se on uusi pöytä, käytännössä käyttämätön.”

Kontin asiakaspalvelija nyökkäsi. Ilmeestä en ollut varma. Ehkä hän ajatteli, että näitä selityksiä on kuultu.

Sain selitettyä asian kuitenkin niin ymmärrettävästi, että Kontista lupasivat, että heidän tavarantoimittajansa vievät vanhan pöydän mennessään saman tien, kun tuovat uuden, uuden vanhan.

Rikas tekee näin, minun piti sanoa ja sanoin jo aiemmin. Minulla on onnenpotkun kautta käteistä, tuohta, varaa loppuiäkseni, mutta sen sijaan, että olisin mennyt huonekalukauppaan ostamaan uuden pöydän, hankin vanhan. Minulla oli syyni: Pidän enemmän vanhoista pöydistä. Uustarjonnassa ei ole sellaisia pöytiä, jotka kelpuuttaisin, joista löytäisin sellaisen, jonka haluaisin ja hyväksyisin, jota aikoisin katsoa vastaisuudessa päivittäin. Jos olen tarkka, olin kyllästynyt nykyiseen tai nyt jo pois muuttaneeseen, entiseen keittiönpöytääni, koska se oli pieni, mutta myös siitä syystä, että sen malli ei miellyttänyt silmääni. Jostain syystä näin. Minun kaipuuni on jäänyt viime vuosisadalle, lähinnä. Pidän viisikymmentä vuotta sitten valmistettuja huonekaluja parempina kuin nykyisiä. En kritisoi enkä arvostele välttämättä huonekalujen kuntoa tai kestävyyttä, vaikka saattaa olla aihetta, vaan arvostan sitä huonekalutyyliä, joka oli olemassa ennen, muotia, joka on jäänyt historiaan.

Olen kai vanhakantainen.

Tiedotin aiemmin näissä merkinnöissäni, että olen nykyään freelance-toimittaja. Olen laiska sellainen, työhaluton. Olen kieltäytynyt liian monesta oman alani työtarjouksesta. Siinä mielessä liian monesta, että yhteydenotot ovat loppuneet. Vaikka onko sillä merkitystä? Jos minulla on rahaa riittävästi loppuelämäkseni, minulle on sen puolesta samantekevää onko hommia vai ei?

Vajaa puoli vuotta siitä, kun tein viimeksi oikeita töitä.

Mietin kaikenlaisia kummallisia asioita. Mietin esimerkiksi voiko yleinen tulevaisuudenkuva olla sellainen, että kokonainen veikkaamalla rikastunut kansalaisryhmä siirtyy pois varsinaisilta työaloilta? Varsinaisen tuottavan työn piiristä. Veikkaaminen työnä. Harrastuksena asiantuntijalausuntojen antaminen televisio-ohjelmissa, lähinnä siis urheilulähetyksissä. Vielä tarkentaen sanoen mieliurheilulajini televisiolähetyksissä eli jalkapallostudiossa, -studioissa, eri kanavien kilpailevissa studioissa.

Takavuosina on nähty ja koettu miten eri televisiokanavia ilmaantuu uusia ja uusia. Silti samaan aikaan käy valitus siitä, että ohjelmatarjonta huononee koko ajan, uusinnat seuraavat toisiaan, kokonaisten ohjelmasarjojen ja -kausien uusinnat käynnistyvät heti edellisten kausien päätteeksi. Jotkut katsovat enää kausia.

En ole keskustellut kasvokkain kenenkään kanssa näistä asioista, mutta netin myötä olen mukana tolkuttomassa tietotulvassa. Tieto? Laitan sen perään kysymysmerkin, sillä aika vähän tästä niin sanotusta tietotulvasta sisältää tietoa ja asiaa. En osaa määritellä mitä siinä aineistossa on, mutta jos se on paljon puhuttua tietoa, en ole kiinnostunut siitä. Minulla ei ole silmää tälle tiedolle, ei silmää eikä käyttöä. En koe tarvitsevani sitä.

Pidän asuntoni siistinä. Se panee ajattelemaan taas kahtiajakoa miehiin ja naisiin ja miespuolisiin ja naispuolisiin luonteisiin. Väitän, että miehissä on henkilöitä ja luonteita, jotka ovat naismaisia ja naisissa on vastaavasti miehekkäitä sukupuolensa edustajia. En tiedä kuitenkaan kumpaan kulttuuriin kuuluu vahvempana siisteys ja elinympäristönsä pitäminen siistinä, järjestyksessä ja organisoituna? 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 

John le Carren Panaman räätäli oli kahdeksastoista lukemani kirja tänä vuonna ja yhdeksäs ääneen. Olemme molemmat lukeneet sen ennen. Teksti, tarina ja kuvaus ovat ammattimaista ja hallittua. Yhteen aikaan le Carren kirjat olivat suosikkejani, niihin aikoihin, kun luin enemmän dekkareita, mutta nykyään olen palannut tai ajautunut etsimään jälleen teoksia, jotka kokeilevat ja etsivät eivätkä seuraa valmiita reittejä. Kirjoja, jotka jokin pakko on pannut kirjailijan kirjoittamaan. Kirjoja, joissa niiden tekijä on ollut pakon muistiinmerkitsijä. Samaan aikaan, kun luimme Panaman räätäliä ja oli puhetta siitä, että Panaman kanava on toiseksi tärkein kanava maailmassa, Suezin kanavalla tapahtui haveri, rahtilaiva puski rantavallin hiekkaan, tukki laivareitin ja redit molemmin puolin merta täyttyivät odottavista laivoista. Sama näkymä siis, jota le Carre kuvaili Panaman räätälissä.

Terveisiä Taavetista

 

Toissapäivänä siirryin Bolañon fiktiivisistä maisemista Mika Waltarin Turms kuolematon -kirjan kuvitteelliseen etruskien maailmaan, Välimerelle, yli kahden tuhannen vuoden taakse. Vaihteeksi suomalaista kirjailijaa. Olen lukenut aikaisemmin Sinuhe egyptiläisen, kolme Palmu -salapoliisikirjaa, Fine van Brooklynin ja jonkin muun Waltarin pienoisromaanin, mutta haluan kokeilla ja tunnustella, miltä tällainen historiallinen romaani tuntuu nyt? Tai lähinnä koenko Waltarin kerronnan hyvänä ja mestarillisena vai onko se arkistunut, nuutunut jokapäiväiseksi ja loistottomaksi ja menettänyt teränsä? Ainakin Wikipediasta voi lukea, että Mika Waltari totesi vanhoilla päivillään menettäneensä kykynsä kirjoittaa ja kärsivänsä siitä. Työ jäi kesken. Viimeistä romaania ei syntynyt, vaikka aihe oli mielessä. Kynä ei tavoittanut sitä.