>>>jatkuu>>>
Hesari on helsinkiläisten paikallislehti ja samalla maan suurin lehti, maan suurin, kutistuva lehti ja nopeimmin kutistuva, koska tämä kaupunkilaisväestö on helpoimmin irtautumassa ja hylkäämässä vanhat perinteet ja niitä palvovat ja noudattavat tavat ja he ovat eturivissä myös luopumassa perinteisestä sanomalehdestä.
Uin tässä suhteessa vastavirtaan. Tilasin lehden, paperisena ja kestona. En hakenut ilmaista nettiversiota. En aio lukea netistä samaa lehteä ennakkoon, jonka luen seuraavana aamuna, siltä osin kuin luen.
Haluan pysyä ajan tasalla. Haluan lukea päätösten ja tekojen, poliittisten kepulointien taustoitukset. Luen mielelläni kansalaisten aktiivisia kannanottoja, joita tulvii lehden mielipidesivustoilla. Luen kulttuuria ja ajoittain jopa urheilua. Urheilun suhteen olen kuitenkin tarkempi ja varovaisempi. Varon joutumasta sen aivopesemäksi. En arvosta korkealle enkä nosta jalustalle esimerkiksi jonkin jääkiekkotiimin tai jalkapallojoukkueen fanittamista. En käsitä hypettämistä Suomen jalkapallomaajoukkueen osalta. En halua kuulua tähän surkeaan joukkoon, massaan, jolla ei ole omia aivoja tai joka ei ainakaan käytä niitä.
Torveloita. Sopiva sana kuvaamaan sitä sakkia. Sakilaisia. Niinkin sen lajin älyvapaita meuhkaajia on nimitelty.
>Seurantaa>
Palasin lähteelle eli luin mitä sekalaista olin kirjoittanut tähän mennessä. Saanut aikaiseksi. Ei kovin kummoista. Tajusin, että tapaus Kulta Kimono on vääristämässä ja vääristänyt antamaani kuvaa, vääristänyt asiaa ja aikamääriä ikään kuin kysymys olisi ollut jostain mittavasta avaruudellisesta vaikuttajasta. Painovoima, sitä kai tarkoitan. Kulta Kimonon painovoimakenttä laskeutui niin raskaana tähän oman verkkoni todellisuuteen, että en näe sen ohella juuri muuta.
Harkitsen tässä antaa muutoksen viedä, antaa periksi, siirtää tämän tekstin varsinainen ajatus ja tarkoitus, valokeila kohdistumaan vain ja ainoastaan Kultaan, ystävääni. Harkitsen naputtavani kirjaimista muistolabyrintin hänelle. Elämäkerta päiväkirjan asemesta. Miten on? Harkitsen ja harkitsin, mutta taustalla järsii tietoisuuttani rinnakkaisena ja melkein yhtä lohduttomana tieto ja havainto, että tästä tekeleestä ei taida tulla sitä, mitä olin aikonut. Vielä enemmän ja kehnompaa: En usko enää, että se on mitään julkaisukelpoista. Ehkä saan aikaan jonkin ajatuslöyhän kokoelman, mutta se jää parhaimmillaankin pelkäksi vitsiksi, kuriositeetiksi, kirjoituskokoelmaksi, josta puuttuu alku ja loppu ja sisältö. Tämä epäkirja.
Näissä ajatuksissa huomasin jäljittelemättömän masennuksen kämmenenjäljen. Se ei ollut hipaisu eikä sormenjälki, se oli vähintään koko kämmenellä tehty kosketus tai läpsäisy tai kieltomerkki, pysäytys. Olin aloittanut jotain suurin suunnitelmin ja kuvitelmin, mutta kun masennus iski, aavistamatta ja yllättäen, olin välittömästi aivan lamassa.
Lama on olotila, johon ei pidä jäädä eikä jämähtää. Vedin henkeä ja päätin, että lyön kokeeksi, päästäkseni irti paikalleen juuttuneesta olosta, tunnetilasta, muutaman uuden merkin ja sanan ja lauseen lisää tähän tiedostoon: Tätä toiveikkaana alkanutta vuosikymmentä, sen ensimmäistä vuotta on eletty reilut kaksi kuukautta. Kevät säteilee. Koin sen säteilevänä jo kuukausi sitten, mutta nyt kevät huokuu ympärilläni monin verroin selvempänä ja erottuvampana.
Kevät ei ole kuollut.
Vaihdoin keittiön pöydän. Rikas ihminen tekee niin. Kävelin Konttiin, Suomen punaisen ristin lähimpään toimipisteeseen, lukija tietää mikä Kontti on, näin mieleisen, puisen keittiönpöydän, suorakulmaisen, mutta isomman kuin omassa keittiössäni oleva ja tein kaupat. Maksoin pöydän ja sen kuljetuksen, sovin toimituspäivän ja -ajan ja ilmoitin lahjoittavani samalla entisen keittiönpöytäni heille.
”Me emme ota sitä vastaan ilman muuta”, miespuolinen Kontin asiakaspalvelija sanoi.
Katsoin häntä hämmästyneenä ja tyyppi jatkoi: ”Me haluamme nähdä sen ensin.”
”Minkä?” kysyin ensin ja ymmärsin vasta sitten mistä keskustelimme: ”Se on uusi pöytä, käytännössä käyttämätön.”
Kontin asiakaspalvelija nyökkäsi. Ilmeestä en ollut varma. Ehkä hän ajatteli, että näitä selityksiä on kuultu.
Sain selitettyä asian kuitenkin niin ymmärrettävästi, että Kontista lupasivat, että heidän tavarantoimittajansa vievät vanhan pöydän mennessään saman tien, kun tuovat uuden, uuden vanhan.
Rikas tekee näin, minun piti sanoa ja sanoin jo aiemmin. Minulla on onnenpotkun kautta käteistä, tuohta, varaa loppuiäkseni, mutta sen sijaan, että olisin mennyt huonekalukauppaan ostamaan uuden pöydän, hankin vanhan. Minulla oli syyni: Pidän enemmän vanhoista pöydistä. Uustarjonnassa ei ole sellaisia pöytiä, jotka kelpuuttaisin, joista löytäisin sellaisen, jonka haluaisin ja hyväksyisin, jota aikoisin katsoa vastaisuudessa päivittäin. Jos olen tarkka, olin kyllästynyt nykyiseen tai nyt jo pois muuttaneeseen, entiseen keittiönpöytääni, koska se oli pieni, mutta myös siitä syystä, että sen malli ei miellyttänyt silmääni. Jostain syystä näin. Minun kaipuuni on jäänyt viime vuosisadalle, lähinnä. Pidän viisikymmentä vuotta sitten valmistettuja huonekaluja parempina kuin nykyisiä. En kritisoi enkä arvostele välttämättä huonekalujen kuntoa tai kestävyyttä, vaikka saattaa olla aihetta, vaan arvostan sitä huonekalutyyliä, joka oli olemassa ennen, muotia, joka on jäänyt historiaan.
Olen kai vanhakantainen.
Tiedotin aiemmin näissä merkinnöissäni, että olen nykyään freelance-toimittaja. Olen laiska sellainen, työhaluton. Olen kieltäytynyt liian monesta oman alani työtarjouksesta. Siinä mielessä liian monesta, että yhteydenotot ovat loppuneet. Vaikka onko sillä merkitystä? Jos minulla on rahaa riittävästi loppuelämäkseni, minulle on sen puolesta samantekevää onko hommia vai ei?
Vajaa puoli vuotta siitä, kun tein viimeksi oikeita töitä.
Mietin kaikenlaisia kummallisia asioita. Mietin esimerkiksi voiko yleinen tulevaisuudenkuva olla sellainen, että kokonainen veikkaamalla rikastunut kansalaisryhmä siirtyy pois varsinaisilta työaloilta? Varsinaisen tuottavan työn piiristä. Veikkaaminen työnä. Harrastuksena asiantuntijalausuntojen antaminen televisio-ohjelmissa, lähinnä siis urheilulähetyksissä. Vielä tarkentaen sanoen mieliurheilulajini televisiolähetyksissä eli jalkapallostudiossa, -studioissa, eri kanavien kilpailevissa studioissa.
Takavuosina on nähty ja koettu miten eri televisiokanavia ilmaantuu uusia ja uusia. Silti samaan aikaan käy valitus siitä, että ohjelmatarjonta huononee koko ajan, uusinnat seuraavat toisiaan, kokonaisten ohjelmasarjojen ja -kausien uusinnat käynnistyvät heti edellisten kausien päätteeksi. Jotkut katsovat enää kausia.
En ole keskustellut kasvokkain kenenkään kanssa näistä asioista, mutta netin myötä olen mukana tolkuttomassa tietotulvassa. Tieto? Laitan sen perään kysymysmerkin, sillä aika vähän tästä niin sanotusta tietotulvasta sisältää tietoa ja asiaa. En osaa määritellä mitä siinä aineistossa on, mutta jos se on paljon puhuttua tietoa, en ole kiinnostunut siitä. Minulla ei ole silmää tälle tiedolle, ei silmää eikä käyttöä. En koe tarvitsevani sitä.
Pidän asuntoni siistinä. Se panee ajattelemaan taas kahtiajakoa miehiin ja naisiin ja miespuolisiin ja naispuolisiin luonteisiin. Väitän, että miehissä on henkilöitä ja luonteita, jotka ovat naismaisia ja naisissa on vastaavasti miehekkäitä sukupuolensa edustajia. En tiedä kuitenkaan kumpaan kulttuuriin kuuluu vahvempana siisteys ja elinympäristönsä pitäminen siistinä, järjestyksessä ja organisoituna?
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti