Terveisiä Taavetista

  

Viime torstaina oli sumuinen aamu ja Helena haki sauvakävelylenkin jälkeen kameran ja kävi kuvaamassa Linnalantien ja Joukolantien kulmassa olevaa autiota rakennusryhmää, josta metsuri oli raivannut edellisenä päivänä pihan vallanneen ryteikön. Kuvauksellisia kohteita. Samalla siitä sai otettua oksia tuotavaksi kotiin maljakkoon. Eilen lauantaiaamuna oli ollut käpytikkoja kisailemassa tienvarren puussa ja tuntia myöhemmin, kun olimme kauppareissulla, pienikokoinen rusakko loikki editsemme pyörätien ja Linnalantien yli Rusalan pihatantereelle ja hävisi näkyvistä. Villiintyneitä sinisiä kevätkukkia oli kirjavanaan Vallitien ojanpenkassa. Pellolla sinne ajetut viimeiset lumikasat ovat sulamassa. Ääneenlukemiseen tuli eilen välipäivä. Katsoimme sen sijaan televisiosta, kuinka Joel Pohjanpalo teki Union Berlinin ja Werder Bremenin välisessä ottelussa kolme nopeaa maalia. Suomen jalkapallomaajoukkueella on laittaa peliin aikamoisia hyökkääjiä, Pukki, Pohjanpalo ja Jensen. Norwich on melkein tämän kauden championliigamestari, Englannin mestari.

Kun kuu kääntää kasvot(20)

>>>jatkuu>>> 

 

Tuli mieleen, että se tuntuu melkein säännöltä: Kaikki mitä ihminen tavoittelee, muuttuu turhaksi. En tiedä olenko maininnut sitä aiemmin näissä muisteloissani, mutta joka tapauksessa tämä sama tieto, masentava tietoisuus valtasi mieleni jälleen. Entä sitten, kun olen lopullisesti muuttunut naiseksi? Mitä minulta siinä vaiheessa puuttuu? Keksin taatusti lisää tarpeita ja pyyteitä.

Äidin visiitistä on kulunut yli kaksi viikkoa. Kulta Kimonon katoamisesta elämästäni on kuukausi, seuraavaksi kaksi kuukautta. Ei aivan, mutta kohta. Kohta muistelen, että siitä on vuosi. Entä löydänkö jonkun tilalle? Kun menen ensi syksynä kirjamessuille, jos menen, onko siellä joku toinen kaappaamassa minut käsipuoleensa?

Tämä ajatus pysäytti. En halunnut sitä. En halunnut sen tapahtuvan. Se olisi toisinto tapaamisestani Kulta Kimonon kanssa ja muistuttaisi minua siitä.

Tulin Lauttasaaren puolen rantaan. Kaupunki. Tuntemattomia rakennuksia, katuja, liikennejärjestelyjä. Olen käynyt ennen Lauttasaaressa, mutta se ei vaikuttanut nyt tutulta tai entiseltä. Kaikki muuttuu aina. Jos muu ei muutu, muuttuvat kuitenkin ihmisen omat muistot ja ajatukset. Ihminen muuttuu itse.

Mitä nyt? kysyin itseltäni. Voin kääntyä, kävellä takaisin sillan yli toiseen, päinvastaiseen suuntaan, jatkaa ratikkapysäkille ja nousta seuraavan ratikan kyytiin. Kohta olisin jälleen keskikaupungilla ja voisin jäädä jonnekin kuluttamaan aikaani, oikeammin viettämään aikaa, nauttimaan päivästä. Minulle sopisi istua hetken aikaa Esplanadinpuiston penkillä, aurinkoisella penkillä muiden kaltaisteni penkkihirmujen seassa ja seurata yksittäisten pulujen ja lokkien ja varpusten tepastelua ja niiden lentelyä muutaman linnun parvissa minne vain näkivät tärkeäksi lentää.

Kännykkään kilahti viesti: Sisäänkirjautuminen ja päivämäärä. Viikko. Viikko vielä odotettavana. Tämä on sitä ”sitten kun” -elämää. Hyvä on, mutta jatkossa pitää olla toisin. En hyväksy ajatusta, että elämäni kuluisi odottaen jotain seuraavaa, parempaa tai soveliaampaa aikaa. Sellaista ei ole tai ei tule. En usko. Jos tämä hetki ei ole hyvä tai riittävä, niin pahaa pelkään, että mikään muukaan hetki vastaisuudessa ei ole sen parempi eikä otollisempi. Elämä on tässä ja nyt. Sitä ei voi elää etukäteen eikä jälkikäteen.

Tuliko minusta lopulta aforisti? Nainen ja aforisti ja mitä muuta?

Ryhdistäydyin niin paljon, että kävin läpi taas kerran kertaukseksi tätä kirjoittamaani. Minua nolotti lukiessani. Olen ja käyttäydyn kuin pieni lapsi, joka lähtee tekemään ja toteuttamaan suurta suunnitelmaa, lähtee malttamattomana ja innoissaan, mutta kun kuluu muutama päivä, taivaitasyleilevät, suuret haaveet ja pyrkimykset ovat unohtuneet tyystin. Harmittelin. Minun olisi kuulunut pitää kirjaa tiheämmällä sykkeellä. Se, että jätin päiväkirjatyylin ja otin vapauksia, johti siihen, että laiskottelin enkä tehnyt töitä ollenkaan. Tai tuskin ollenkaan.

Esimerkiksi sen jälkeen, kun raportoin äidin käynnistä, en ollut avannut tätä tiedostoa kahteen viikkoon. Muistin sen vasta, kun tein jonkinlaisen pyhiinvaellusmatkan Lauttasaaren sillalle, jossa rakkaani koki kohtalonsa. Oliko hän minulle rakas? Missä mielessä? Rakas ei tarkoita samaa kuin rakastaja. Ihmiset voivat olla rakkaita toisilleen ilman sukupuolista kanssakäymistä.

Mitä tapahtui niiden kahden viikon aikana, sen jälkeen, kun äiti oli vieraillut luonani ja ennen kuin kerroin näillä sivuilla ja riveillä matkastani Lauttasaaren maisema- ja ulkoilusillalle? En muista. Odottelin alitajuisesti sairaalaan kutsua. Lähinnä. Odottelin tietämättä sitä ajankohtaa ja nyt jatkan odottamista, mutta olen selvillä tarkasta ajankohdasta. Odottaminen pysyy. Odotan pysyykö sovittu sovittuna? Toivon mukaan, jos siihen ei tule syystä tai toisesta viime hetken peruutusta. Elän edelleen ”sitten kun” -todellisuudessa.

Kun vaivaan päätäni, saan poimittua tuolta menetetyltä ajanjaksolta, että kävin kaksi tai kolme kertaa kirjastossa, kaksi käyntiä Vallilan pienessä sivukirjastossa ja kerran Kallion kirjastossa. Kyllä, käyntejä oli kolme. Luin aikakauslehtiä tai lähinnä selasin Kamera -lehteä, Parnassoa luin osin, enimmältään kirja-arvosteluja. En tiedä miksi arvostelut kiehtovat niin? Luonnollista muuten ja mielestäni, että toimittaja lukee paljon ja usein ja seuraa maailman tapahtumia, sykettä.

Jätän mainitsematta ilmeisen, asioinnit ruokakaupassa. Se mikä on säännöllistä tai pakollista, ei ole tapahtumista. Se ei ole maininnan arvoista.

Olen seurannut televisiosta ajankohtaisohjelmia ja uutisia. Huomasin, että televisiovastaanottimeni on superpakkaus, teknologian eturintaman tuote. Siinä on toimintoja ja mahdollisuuksia, joita en osaa käyttää tai joille en löydä käyttöä enkä tarvetta. Jos olen ymmärtänyt oikein, voisin olla vastaanottimen kautta suorassa yhteydessä tv-lähetykseen, mutta ehkä se on pelkkä optio ja totta ja toimivaa vasta tulevaisuudessa? En tiedä mitä teknisiä valmiuksia se vaatisi, ei välttämättä minun vastaanottimeni osalta, vaan tv-verkon osalta. Aito feedback tuntuu ajatuksena hienolta.

Tiedotan edelleen, että en ole käynyt käsityöliikkeessä, en ole aloittanut käsityöharrastusta, mutta jumppaan melkein päivittäin. En ole hankkinut varsinaisia salilaitteita, mitään penkkiä, menen vain kovalle lattialle selälleni ja teen siitä istualleen vatsapunnerruksia. Kutsun niitä tällä nimityksellä. Oma nimitykseni. En tee reisiä, en tee harteita, en tee mitään näistä, koska kaikki jäsenet ja lihasryhmät ovat minussa jo valmiina olemassa. Minut on luotu. Olen taivaan lahja.

Vatsapunnerrustyylini kehittyi aluksi niin, että etsin ratkaisua siihen, miten saisin varpaat kiilattua jonkin tuen alle, jotta jalat eivät pyrkisi nousemaan kevyempinä ilmaan, kun nostan ylävartaloa ja vääntäydyn istuvilleni. Hain ratkaisua ja kehitin liikettä siten, että suoritan sen jonkinmoisena kokonaisvaltaisena tasapainoaktina. Jännitän monia eri lihaksia yhtä aikaa ja vatsalihaksia eritoten ja estän sillä sen, että jalat nousisivat ylös alustalta, kun kohottaudun istualleni. Jalat pyrkivät nousemaan, mutta vastustan sitä. Pidän käsiä levällään sivulla ja tuen niihin kevyesti. En tiedä onnistuuko liike kohta ilman käsiä, niin että voin unohtaa kädet kokonaan.

Fiksua, vai? Toinenkin määre voi olla.

Vietän näitä yksinäisiä päiviä, yksinäisiä aamuja, päiviä, iltoja ja öitä ja esimerkiksi, kun teen yllämainittua vatsaliikettä ja muita venytyksiä, kädet, kämmenet lattiaan suorin jaloin, tulee välillä mieleen, mitä näkymätön tarkkailija tuumaisi, jos tällä olisi tilaisuus seurata puuhiani?

Edelleen viimeisten, kadonneiden kahden viikon aikana olen keittänyt kerran perunoita ja tein jauhelihakastikkeen ja seuraavana päivänä oli yhä samaa kastiketta, paistettuja perunoita, keitin kananmunan eli tein pyttipannun tai sen korvikkeen. Lisään reseptiin punajuuren. Keitin yhden punajuuren perunoitten ohella. Jo sinä ensimmäisenä päivänä. Keitin punajuuren erikseen. En tiedä olisiko sen voinut panna kattilaan yhtä aikaa pottujen kanssa? Otin aikaa tähän askareeseen. Keittiössä puuhailu tuntuu mukavalta. Ainakin vielä. Edelleen lisäyksenä, toisena lisäyksenä otin annokseen mukaan suolakurkkua. Minulla on ilmeisesti suolan puutos tai jokin muu syy vaikuttaa niin, että tungen melkein mihin hyvänsä ruokalajiin lisukkeeksi suolakurkkua. Nam.

Sienet, joita minulla oli jäljellä syksystä, on syöty. Sienten kanssa toimin niin järkevästi ja kauaskantoisesti, että siirsin ne ennen kuin muutin pois edellisestä asunnostani, turvaan vanhempieni pakastimeen säilöön väliaikaisesti ja vasta kun olin selviytynyt muutosta, hain sienet.

Epämääräinen ruokalista jatkuu: Yhtenä päivänä minulla oli hernekeittoa. Parina päivänä kävin ulkona syömässä, toinen niistä kerroista osui samalle päivälle, kun tein aiemmin mainitsemani siltakävelyn. Olin maailmalla liikkeellä ja silloin käyn yleensä ulkona syömässä. Voi olla, että se oli kolmas kerta ulkona syömässä tämän kahden viikon jaksossa ja se tapahtui siis sen Lauttasaaren keikan yhteydessä. Retkahdin. En käytä vakavalla mielellä tätä retkahdan -sanaa. Käyn tarkoituksella välillä ulkona syömässä. Se toimii tuulettumisena. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 

Maanantaina sain Tiikerintaljan luettua ja tehtyä viilaukset ja lähetin sen Helenan sähköpostiin. Hän luki sen kahdessa päivässä ja hyväksyi tekstin toissailtana. En saa tehdä siihen muutoksia. Eilen kirjoitin saatteen Tiikerintaljaan – olen lähettämässä sen maailmalle – ja luin tekstin Helenalle ja hän hyväksyi myös sen. Ehdin lukea käsikirjoituksen eilen aina vaanivien, mahdollisten lyöntivirheiden takia sivulle kuusikymmentäyksi ja tänään saan käytyä sen toivoakseni loppuun. En tiedä onko tällainen ylimääräinen lukeminen tarpeen, mutta toisaalta löysin eilen kaksi korjattavaa virhettä, lisäsin kaksi pilkkua ja muutin yhden aikamuodon, johon oli jäänyt väärä. Tiikerintalja -tarina alkoi yli vuosi sitten ja on nyt tulossa valmiiksi.

Terveisiä Taavetista

 

 

Kahdeskymmenesneljäs lukemani kirja tänä vuonna, Arthur Millerin näytelmä Kauppamatkustajan kuolema oli hieno, hyvä, nautittava ja pätevä. Minun kokemukseni ja lukukokemukseni näytelmistä on vähäinen, mutta Kauppamatkustajan kuolema nousi heti top ykköseksi. Luin näytelmän kahteen kertaan, huolellisesti, hitaasti ja rauhallisesti. Ensimmäisellä kerralla se vaikutti hajanaiselta ja hyppelehtivältä, mutta ei enää toisella lukukerralla. Tähän arvioon saattaa vaikuttaa myös, että luen ääneen Arthur Millerin omaelämäkertaa Ajan uurteita ja siinä on käsittelyssä se aika, jolloin Miller kirjoitti Kauppamatkustajaa ja sitä harjoitettiin näyttämölle. Sain perusteelliset selvitykset, mitä näytelmä pitää sisällään, mitä se tarkoittaa ja miten sitä hiottiin valmiiksi esitykseksi. Ja miten se muutti kirjailijaa, hänen suhdettaan vaimoonsa ja perheeseensä. Tai miten menestys nousi päähän. Siitäkö on kysymys?

Kun kuu kääntää kasvot(19)

>>>jatkuu>>> 

 

Muistin yhtäkkiä hämmästyksekseni Edgar Rice Burroughsin Tarzan -kirjat. Nekin liittyivät asiaan. Luin niitä nuoruudessani tai varhaisnuoruudessa niin kuin varmaan myös useimmat muut meistä lukutoukista. Harveneva, outo lahko. Yhdessä Tarzan -kirjassa oli kirjan alussa Tarzan viidakon muiden puiden yläpuolelle kohoavan puun latvassa ja ihaili kuuta. En muista mitä tämä ihailu ja ihmettely piti sisällään, kirjan sanoja, mutta sen kautta tajusin silloin, siinä iässä, että muinaisille ihmisille on täytynyt olla ylittämätön kummastuksen aihe suuren, keltaisen kuun kohoaminen taivaalle. Se on kunnioitusta herättävä näky. Tähdet, niiden ääretön määrä, niitä nämä esi-isämme ovat ihmetelleet taatusti myös ja sikäli suurella syyllä, koska muinaiseen aikaan ei ole ollut valosaasteita haittaamassa näkyvyyttä, mutta silloinkin kuu on ollut silti ylivertainen ilmestys.

Aurinko päivällä, sokaiseva valopätsi ja yöllä kuu, joka oli lempeämpi vaihtoehto ja salli itseään katsottavan. Pelkästään näissä kahdessa kohteessa on kyllin synnyttämään myytit ja uskonnon. Asiat ja ilmiöt on haluttu selittää jotenkin, tehdä ne itselle ja samalla myös muille ymmärrettäväksi. Jumaluudet seuranamme ja vallitsemassa meitä.

En tiedä kuinka kauan istuin ja seurasin täydenkuun nousua ja siirtymistä. Sen liikkeen näki, kun kuu osui viistämään sopivasti katon lapetta ennen kuin se vapautui kokonaan avaruuden suhteelliseen mustuuteen. Katuvalot eivät himmentäneet kuuta. Ihmisten järjestämä maanpäällinen valoshow ei saanut kuuta edes kalpenemaan eikä iskemään silmää.

Ajattelin myös, että kuu pitää saman puolen itsestään suunnattuna maata kohti. Se on huomionarvoista. Olin lukenut siitä. Mietin kuinka tarkkaan se onnistuu eli pysyvätkö kuun niinsanotut kasvot kuinka tarkalleen samassa asennossa suhteessa maapalloon ja sitä kohti? Kuu ei kierrä vain maata ja maan mukana aurinkoa ja ole mukana meidän aurinkokunnassamme, joka kulkee jonnekin osana galaksia, vaan kuu kiertyy myös itsensä ympäri, tosin sellaisessa liikkeessä, että maanpäällinen havainnoitsija ei näe sitä. Maa ja kuu ovat kuin tanssipari, jotka pyörähtelevät yhdessä avaruuden tanssilattialla, mutta maa ei pane kuuta pyörähtelemään piruetteja edessään. Jokin maan ja kuun välillä lukitsee näiden keskinäisen asennon.

Näin on niin kauan kunnes tunnistamaton häiriö pakottaa Kuun pyörähtämään. Se tulee, ajattelin, ennustin. Nykytila on vallinnut aikakausista aikakausiin, mutta onko tulevaisuudella jotain muuta meidän varallemme?

Käsitin, että muistuma Hale-Boppista vaikutti tähän virinneeseen ajatuskulkuun. Yllätyksiä löytyy. Vaikka avaruus on laaja ja täynnä tilaa tai tyhjää, on silti olemassa mahdollisuus, että jokin komeetta sinkoutuu päin maata. Niitä on sinkoutunut ennenkin, materiaalia, tavaraa ja sinkoutuu myös nykyään, mutta ne kaikki ovat olleet tähän asti merkityksettömän pieniä kappaleita. Mutta mitä kauemmin Maa välttyy törmäämästä isoon avaruudenkappaleeseen, sitä lähempänä tuleva, iso törmäys on. Jokamiehen realismia ja todennäköisyyslaskentaa.

Koska maa ja aurinkokunta on ollut ihmiskatsannossa ikuisuuden ajan laskennallisesti muuttumattomassa, staattisessa tilassa, se kantaa mukanaan muuttuvan tulevaisuuden mahdollisuuden. Rauhallisen kehityksen tai olotilan rajana on muutos, myrsky. Se on tulossa, odottaa tulevaisuudessa, mutta kukaan ei tiedä matkansa määrää. Ennustusten ajat eivät ole loppuneet. Ne ovat päinvastoin vasta alkamassa.

Hale-Bopp on saanut nimensä sen löytäjän mukaan. Sitä taivaankappaletta, sen ilmestymistä ei käsittääkseni ennustettu etukäteen, mutta kun se on nyt viimein pyydystetty, siitä tiedetään tavattoman paljon, komeetan kiertoaikaa myöten. Sitä tiedemiehet osaavat tuskin sentään ennustaa kuinka komeana tähtitaivaan ilmestyksenä Hale-Bopp palaa tulevaisuudessa? Onko siitä, sen materiasta, kulunut silloin, retkellään universumin halki, kuinka merkittävä osa alkuperäisestä tai viimekertaisesta massasta? Sillä avaruudessa on myös muita energia- ja materiakasaumia ja -syöppöjä, jotka voivat verottaa ohikulkevien, -kiitävien komeettojen massaa. Tai on mahdollista, että tämä komeetta kohtaa ennakoimattoman kohtalonsa Oortin pilvessä tai millä nimellä sitä komeettavarastoa kutsutaankaan? Hale-Bopp voi törmätä tuhoonsa, osua liian lähelle mustaa aukkoa ja jäädä kiertämään yhtä pistettä kohti suuntautuvaa spiraalirataa kohden mustia syvyyksiä. Kahden ja puolen tuhannen vuoden aikana ehtii tapahtua paljon. Siinä ajassa komeetta kiertää pitkän radan ja kohtaa lukemattomat erilaiset maailmat ja avaruudenmaisemat.

Aloin palella. Oliko tämä hypotermiaa ja nämä ajatukseni myös? Kuu kiertyi pois näkyvistä. Jos olisin halunnut seurata sen kiertoa vielä, minun olisi pitänyt nousta ja mennä katsomaan lähemmäs lasitettua parvekkeen reunaa tai avata reunimmainen lasi ja kurkottaa ulos tyhjän päälle, mutta istuin sen sijaan yhä viipyvän hetken aloillani hytisemässä ja katsoin kuun heijastamaa ja kyllästämää kelmeää hohdetta, joka oli kuin harmaata kuuraa vanhojen kerrostalojen mustilla katoilla.

Keitin teetä. Tein sen kanssa voileivän, jonka päälle tuli juustoa ja suolakurkkua. Panin äidin tuliaiskorvapuustit, yli jääneet kaksi puustia, jotka olivat olleet jääkaapissa, lämpiämään mikroaaltouuniin. Halusin syödä ne pois saman tien. En halunnut nähdä niitä aamulla. En halunnut järkyttää mieltäni.

Teehetki, jonka aikana tein eroa äitiini ja kotiin. Jälleen kerran. Sama eron teko näemmä toistui aina uudestaan.

En nähnyt keittiön ikkunasta kuuta, mutta kaupungin valoja ja valopisteitä oli sen edestä. Sisälle ei kantautunut samalla lailla liikenteen ääniä kuin parvekkeelle. Ylipäätään tämän asunnon äänieristys oli hyvä, mutta jos aukaisi esimerkiksi tuuletusikkunan, kuuli tasaisen kaupungin yhtenäisen kumun. Sekin oli alavireinen, melkein murheellinen. Melankoliaa.

Äidin takia, oletin, mutta ravistin sille päätäni. Ei. Kyse oli niistä hormoneista. Kyse oli siitä, että keinotekoisesti nauttimani hormonituotteet, -lääkkeet ja vatsaontelossani ilmeisesti yhä vaikuttava kives taistelivat sukupuolestani. Riitaa on kaikkialla. Se tulee jopa ihmisen sisälle. Ei ihme, jos olo on hankala. 

>Pyhiinvaellus>

Nyt, kun kerroin miten asiat ovat, minusta tuntuu, että asiat ovat niin kuin kerroin.

Tällainen mistään tulematon ja mitään tarkoittamaton lause syntyi mielessäni. Näitä on liikkeellä.

Tein pyhiinvaelluksen Kaapelitehtaalle, oikeammin tehtaan ohi Lauttasaareen vievälle sillalle. Lämmin kevätpäivä. Ajoin ratikalla päättärille Salmisaareen ja nousin kyydistä. Kaapelitehdas seisoi entisellään omalla paikallaan, mutta en aikonut poiketa siellä sisällä enkä edes pihakuilussa. Ehkä samat kaverit olivat siellä kessuttelemassa, mutta minua ei kiinnostanut heidän seuransa.

Kävelin sen sijaan risteyksen yli ja edelleen Kaapelitehtaan viertä. Sillalla oli onkijoita. Se tuntui minusta lohdulliselta ja hyvältä. Se kertoi, että elämä jatkuu.

Kuljin onkimiesten ja parin onkinaisen ohi. Mereltä kävi suolainen henkäys, meren haju. Aurinko paistoi ja säkenöi kauempana veden pinnalla. Katsoin vain hetkittäin merta, hetkittäin kaiteen yli, mutta muuten seurasin lähestyvää Lauttasaaren rantaa. Seurasin vastaantulijoita, pyöräilijöitä, kävelijöitä, koiranulkoiluttajia. Liikenne, autot hurisivat ajoradalla. Kevät ja keskipäivä. Mietin, että on paljon ihmisiä, kaupunkilaisia, jotka eivät ole töissä, joilla on aikaa maleksia minun tavoin esimerkiksi tällä sillalla. Osa on varmaan työttömiä, osa eläkeläisiä tai sairaseläkkeellä ja jotkut ovat luovan työn tekijöitä, kirjailijoita, taidemaalareita, musiikin tekijöitä.

Ajatuksia piisaa toimittajalla. Hyvä juttu.

En ollut tarjonnut vieläkään mitään juttuja lehtiin, vaikka annoin ehkä äidin ymmärtää niin. En ollut jatkanut olematonta kirjaani. Miten sellaista voi jatkaa, jota ei ole edes olemassa? Odotan vain kutsua leikkaukseen. Olin luullut, että kaikki oli ohi, tavoite saavutettu ja sitten selviää, että yksi pieni juttu vielä. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 

Eilen keskipäivän jälkeen, kun lähdimme kaupalle, teimme mutkan pellonlaidan kautta. Lokkeja oli arviolta viidenkymmenen linnun parvi matoaterialla tuoreella kynnöksellä. Traktori perässään viisisiipinen aura käänsi niille maata. Vajaa puolikuu erottui taivaalla. Kun kävelimme Linnalantietä torin viertä kuun rinnalla oli taivaalla kaartelemassa kymmenkunta mustaa naakkaa ja niistä erillään toinen mokoma valkeita lokkeja. Suihkukone alkoi piirtää pakokaasuvanaa idästä länteen. Myöhemmin kotona, kun otin hupparin tuolin selkämykseltä, huomasin pienen hämähäkin kulkevan karminlaitaa pitkin. Laitoin sormen sen eteen ja nappasin otuksen kämmenelle. Se hyppäsi siinä kolmen, neljän hämähäkin mittaisen loikan, halusi varmaan pois, vapaaksi, mutta vein sen olohuoneeseen, jossa Helena oli kutomassa ja katsoi televisiota. ”Mikä sulla on siinä? Hämähäkki?” hän arvasi. Laitoin käden sohvapöydälle niin, että pikkuinen pääsi kipittämään liinalle. Kymmenen minuuttia myöhemmin se oli liikkeellä lattialla. Illalla, kun katsoimme jalkapalloa, kävimme välillä ihailemassa kuuta ja tähtiä. Oli jo hämärää, kun näimme kaksi rusakkoa laiduntamassa nurmikolla tien vieressä. Illalla viimeiseksi, kun olimme tuulettaneet makuuhuoneessa, sulkeneet ikkunan ja makasin sängyssä selälläni, näin katossa mustan pisteen. Kärpänen.

Terveisiä Taavetista

   

Olemme lukeneet neljäsosan Arthur Millerin omaelämäkerrasta Ajan uurteita. Originaalin nimi on Timebends A Life. Se on ilmestynyt 1987 ja suomennos 1989. Arthur Miller syntyi 1915 ja kuoli 2005. Kirjoittaessaan muistelmiaan hän on ollut seitsemänkymmenen iässä ja alle. Teksti on hyvää ja nautittavaa, konstailematonta, siinä on kronologinen eteneminen pohjana ja johon tulee aina luonteva viittaus nykyhetkeen. Ihmisiä, sukua, luovia kirjoituskokeiluja ja politiikkaa. Amerikkalaisissa kirjailijoissa on yhteisenä piirteenä, että heistä on mainittava aina, mistä heidän juurensa ovat peräisin. Puhtaasti amerikkalainen kirjailija on kai intiaani. En tiedä omasivatko Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain alueella asuneet alkuperäiskansat kirjallista kulttuuria, mutta heillä oli oma kieli tai kieliä. Onko seuraava askel, että saamme lukea oglalala-siouxin kielestä suomeksi käännettynä aidointa amerikkalaiskirjallisuutta?