>>>jatkuu>>>
Tuli mieleen, että se tuntuu melkein säännöltä: Kaikki mitä ihminen tavoittelee, muuttuu turhaksi. En tiedä olenko maininnut sitä aiemmin näissä muisteloissani, mutta joka tapauksessa tämä sama tieto, masentava tietoisuus valtasi mieleni jälleen. Entä sitten, kun olen lopullisesti muuttunut naiseksi? Mitä minulta siinä vaiheessa puuttuu? Keksin taatusti lisää tarpeita ja pyyteitä.
Äidin visiitistä on kulunut yli kaksi viikkoa. Kulta Kimonon katoamisesta elämästäni on kuukausi, seuraavaksi kaksi kuukautta. Ei aivan, mutta kohta. Kohta muistelen, että siitä on vuosi. Entä löydänkö jonkun tilalle? Kun menen ensi syksynä kirjamessuille, jos menen, onko siellä joku toinen kaappaamassa minut käsipuoleensa?
Tämä ajatus pysäytti. En halunnut sitä. En halunnut sen tapahtuvan. Se olisi toisinto tapaamisestani Kulta Kimonon kanssa ja muistuttaisi minua siitä.
Tulin Lauttasaaren puolen rantaan. Kaupunki. Tuntemattomia rakennuksia, katuja, liikennejärjestelyjä. Olen käynyt ennen Lauttasaaressa, mutta se ei vaikuttanut nyt tutulta tai entiseltä. Kaikki muuttuu aina. Jos muu ei muutu, muuttuvat kuitenkin ihmisen omat muistot ja ajatukset. Ihminen muuttuu itse.
Mitä nyt? kysyin itseltäni. Voin kääntyä, kävellä takaisin sillan yli toiseen, päinvastaiseen suuntaan, jatkaa ratikkapysäkille ja nousta seuraavan ratikan kyytiin. Kohta olisin jälleen keskikaupungilla ja voisin jäädä jonnekin kuluttamaan aikaani, oikeammin viettämään aikaa, nauttimaan päivästä. Minulle sopisi istua hetken aikaa Esplanadinpuiston penkillä, aurinkoisella penkillä muiden kaltaisteni penkkihirmujen seassa ja seurata yksittäisten pulujen ja lokkien ja varpusten tepastelua ja niiden lentelyä muutaman linnun parvissa minne vain näkivät tärkeäksi lentää.
Kännykkään kilahti viesti: Sisäänkirjautuminen ja päivämäärä. Viikko. Viikko vielä odotettavana. Tämä on sitä ”sitten kun” -elämää. Hyvä on, mutta jatkossa pitää olla toisin. En hyväksy ajatusta, että elämäni kuluisi odottaen jotain seuraavaa, parempaa tai soveliaampaa aikaa. Sellaista ei ole tai ei tule. En usko. Jos tämä hetki ei ole hyvä tai riittävä, niin pahaa pelkään, että mikään muukaan hetki vastaisuudessa ei ole sen parempi eikä otollisempi. Elämä on tässä ja nyt. Sitä ei voi elää etukäteen eikä jälkikäteen.
Tuliko minusta lopulta aforisti? Nainen ja aforisti ja mitä muuta?
Ryhdistäydyin niin paljon, että kävin läpi taas kerran kertaukseksi tätä kirjoittamaani. Minua nolotti lukiessani. Olen ja käyttäydyn kuin pieni lapsi, joka lähtee tekemään ja toteuttamaan suurta suunnitelmaa, lähtee malttamattomana ja innoissaan, mutta kun kuluu muutama päivä, taivaitasyleilevät, suuret haaveet ja pyrkimykset ovat unohtuneet tyystin. Harmittelin. Minun olisi kuulunut pitää kirjaa tiheämmällä sykkeellä. Se, että jätin päiväkirjatyylin ja otin vapauksia, johti siihen, että laiskottelin enkä tehnyt töitä ollenkaan. Tai tuskin ollenkaan.
Esimerkiksi sen jälkeen, kun raportoin äidin käynnistä, en ollut avannut tätä tiedostoa kahteen viikkoon. Muistin sen vasta, kun tein jonkinlaisen pyhiinvaellusmatkan Lauttasaaren sillalle, jossa rakkaani koki kohtalonsa. Oliko hän minulle rakas? Missä mielessä? Rakas ei tarkoita samaa kuin rakastaja. Ihmiset voivat olla rakkaita toisilleen ilman sukupuolista kanssakäymistä.
Mitä tapahtui niiden kahden viikon aikana, sen jälkeen, kun äiti oli vieraillut luonani ja ennen kuin kerroin näillä sivuilla ja riveillä matkastani Lauttasaaren maisema- ja ulkoilusillalle? En muista. Odottelin alitajuisesti sairaalaan kutsua. Lähinnä. Odottelin tietämättä sitä ajankohtaa ja nyt jatkan odottamista, mutta olen selvillä tarkasta ajankohdasta. Odottaminen pysyy. Odotan pysyykö sovittu sovittuna? Toivon mukaan, jos siihen ei tule syystä tai toisesta viime hetken peruutusta. Elän edelleen ”sitten kun” -todellisuudessa.
Kun vaivaan päätäni, saan poimittua tuolta menetetyltä ajanjaksolta, että kävin kaksi tai kolme kertaa kirjastossa, kaksi käyntiä Vallilan pienessä sivukirjastossa ja kerran Kallion kirjastossa. Kyllä, käyntejä oli kolme. Luin aikakauslehtiä tai lähinnä selasin Kamera -lehteä, Parnassoa luin osin, enimmältään kirja-arvosteluja. En tiedä miksi arvostelut kiehtovat niin? Luonnollista muuten ja mielestäni, että toimittaja lukee paljon ja usein ja seuraa maailman tapahtumia, sykettä.
Jätän mainitsematta ilmeisen, asioinnit ruokakaupassa. Se mikä on säännöllistä tai pakollista, ei ole tapahtumista. Se ei ole maininnan arvoista.
Olen seurannut televisiosta ajankohtaisohjelmia ja uutisia. Huomasin, että televisiovastaanottimeni on superpakkaus, teknologian eturintaman tuote. Siinä on toimintoja ja mahdollisuuksia, joita en osaa käyttää tai joille en löydä käyttöä enkä tarvetta. Jos olen ymmärtänyt oikein, voisin olla vastaanottimen kautta suorassa yhteydessä tv-lähetykseen, mutta ehkä se on pelkkä optio ja totta ja toimivaa vasta tulevaisuudessa? En tiedä mitä teknisiä valmiuksia se vaatisi, ei välttämättä minun vastaanottimeni osalta, vaan tv-verkon osalta. Aito feedback tuntuu ajatuksena hienolta.
Tiedotan edelleen, että en ole käynyt käsityöliikkeessä, en ole aloittanut käsityöharrastusta, mutta jumppaan melkein päivittäin. En ole hankkinut varsinaisia salilaitteita, mitään penkkiä, menen vain kovalle lattialle selälleni ja teen siitä istualleen vatsapunnerruksia. Kutsun niitä tällä nimityksellä. Oma nimitykseni. En tee reisiä, en tee harteita, en tee mitään näistä, koska kaikki jäsenet ja lihasryhmät ovat minussa jo valmiina olemassa. Minut on luotu. Olen taivaan lahja.
Vatsapunnerrustyylini kehittyi aluksi niin, että etsin ratkaisua siihen, miten saisin varpaat kiilattua jonkin tuen alle, jotta jalat eivät pyrkisi nousemaan kevyempinä ilmaan, kun nostan ylävartaloa ja vääntäydyn istuvilleni. Hain ratkaisua ja kehitin liikettä siten, että suoritan sen jonkinmoisena kokonaisvaltaisena tasapainoaktina. Jännitän monia eri lihaksia yhtä aikaa ja vatsalihaksia eritoten ja estän sillä sen, että jalat nousisivat ylös alustalta, kun kohottaudun istualleni. Jalat pyrkivät nousemaan, mutta vastustan sitä. Pidän käsiä levällään sivulla ja tuen niihin kevyesti. En tiedä onnistuuko liike kohta ilman käsiä, niin että voin unohtaa kädet kokonaan.
Fiksua, vai? Toinenkin määre voi olla.
Vietän näitä yksinäisiä päiviä, yksinäisiä aamuja, päiviä, iltoja ja öitä ja esimerkiksi, kun teen yllämainittua vatsaliikettä ja muita venytyksiä, kädet, kämmenet lattiaan suorin jaloin, tulee välillä mieleen, mitä näkymätön tarkkailija tuumaisi, jos tällä olisi tilaisuus seurata puuhiani?
Edelleen viimeisten, kadonneiden kahden viikon aikana olen keittänyt kerran perunoita ja tein jauhelihakastikkeen ja seuraavana päivänä oli yhä samaa kastiketta, paistettuja perunoita, keitin kananmunan eli tein pyttipannun tai sen korvikkeen. Lisään reseptiin punajuuren. Keitin yhden punajuuren perunoitten ohella. Jo sinä ensimmäisenä päivänä. Keitin punajuuren erikseen. En tiedä olisiko sen voinut panna kattilaan yhtä aikaa pottujen kanssa? Otin aikaa tähän askareeseen. Keittiössä puuhailu tuntuu mukavalta. Ainakin vielä. Edelleen lisäyksenä, toisena lisäyksenä otin annokseen mukaan suolakurkkua. Minulla on ilmeisesti suolan puutos tai jokin muu syy vaikuttaa niin, että tungen melkein mihin hyvänsä ruokalajiin lisukkeeksi suolakurkkua. Nam.
Sienet, joita minulla oli jäljellä syksystä, on syöty. Sienten kanssa toimin niin järkevästi ja kauaskantoisesti, että siirsin ne ennen kuin muutin pois edellisestä asunnostani, turvaan vanhempieni pakastimeen säilöön väliaikaisesti ja vasta kun olin selviytynyt muutosta, hain sienet.
Epämääräinen ruokalista jatkuu: Yhtenä päivänä minulla oli hernekeittoa. Parina päivänä kävin ulkona syömässä, toinen niistä kerroista osui samalle päivälle, kun tein aiemmin mainitsemani siltakävelyn. Olin maailmalla liikkeellä ja silloin käyn yleensä ulkona syömässä. Voi olla, että se oli kolmas kerta ulkona syömässä tämän kahden viikon jaksossa ja se tapahtui siis sen Lauttasaaren keikan yhteydessä. Retkahdin. En käytä vakavalla mielellä tätä retkahdan -sanaa. Käyn tarkoituksella välillä ulkona syömässä. Se toimii tuulettumisena.
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti