>>>jatkuu>>>
Muistin yhtäkkiä hämmästyksekseni Edgar Rice Burroughsin Tarzan -kirjat. Nekin liittyivät asiaan. Luin niitä nuoruudessani tai varhaisnuoruudessa niin kuin varmaan myös useimmat muut meistä lukutoukista. Harveneva, outo lahko. Yhdessä Tarzan -kirjassa oli kirjan alussa Tarzan viidakon muiden puiden yläpuolelle kohoavan puun latvassa ja ihaili kuuta. En muista mitä tämä ihailu ja ihmettely piti sisällään, kirjan sanoja, mutta sen kautta tajusin silloin, siinä iässä, että muinaisille ihmisille on täytynyt olla ylittämätön kummastuksen aihe suuren, keltaisen kuun kohoaminen taivaalle. Se on kunnioitusta herättävä näky. Tähdet, niiden ääretön määrä, niitä nämä esi-isämme ovat ihmetelleet taatusti myös ja sikäli suurella syyllä, koska muinaiseen aikaan ei ole ollut valosaasteita haittaamassa näkyvyyttä, mutta silloinkin kuu on ollut silti ylivertainen ilmestys.
Aurinko päivällä, sokaiseva valopätsi ja yöllä kuu, joka oli lempeämpi vaihtoehto ja salli itseään katsottavan. Pelkästään näissä kahdessa kohteessa on kyllin synnyttämään myytit ja uskonnon. Asiat ja ilmiöt on haluttu selittää jotenkin, tehdä ne itselle ja samalla myös muille ymmärrettäväksi. Jumaluudet seuranamme ja vallitsemassa meitä.
En tiedä kuinka kauan istuin ja seurasin täydenkuun nousua ja siirtymistä. Sen liikkeen näki, kun kuu osui viistämään sopivasti katon lapetta ennen kuin se vapautui kokonaan avaruuden suhteelliseen mustuuteen. Katuvalot eivät himmentäneet kuuta. Ihmisten järjestämä maanpäällinen valoshow ei saanut kuuta edes kalpenemaan eikä iskemään silmää.
Ajattelin myös, että kuu pitää saman puolen itsestään suunnattuna maata kohti. Se on huomionarvoista. Olin lukenut siitä. Mietin kuinka tarkkaan se onnistuu eli pysyvätkö kuun niinsanotut kasvot kuinka tarkalleen samassa asennossa suhteessa maapalloon ja sitä kohti? Kuu ei kierrä vain maata ja maan mukana aurinkoa ja ole mukana meidän aurinkokunnassamme, joka kulkee jonnekin osana galaksia, vaan kuu kiertyy myös itsensä ympäri, tosin sellaisessa liikkeessä, että maanpäällinen havainnoitsija ei näe sitä. Maa ja kuu ovat kuin tanssipari, jotka pyörähtelevät yhdessä avaruuden tanssilattialla, mutta maa ei pane kuuta pyörähtelemään piruetteja edessään. Jokin maan ja kuun välillä lukitsee näiden keskinäisen asennon.
Näin on niin kauan kunnes tunnistamaton häiriö pakottaa Kuun pyörähtämään. Se tulee, ajattelin, ennustin. Nykytila on vallinnut aikakausista aikakausiin, mutta onko tulevaisuudella jotain muuta meidän varallemme?
Käsitin, että muistuma Hale-Boppista vaikutti tähän virinneeseen ajatuskulkuun. Yllätyksiä löytyy. Vaikka avaruus on laaja ja täynnä tilaa tai tyhjää, on silti olemassa mahdollisuus, että jokin komeetta sinkoutuu päin maata. Niitä on sinkoutunut ennenkin, materiaalia, tavaraa ja sinkoutuu myös nykyään, mutta ne kaikki ovat olleet tähän asti merkityksettömän pieniä kappaleita. Mutta mitä kauemmin Maa välttyy törmäämästä isoon avaruudenkappaleeseen, sitä lähempänä tuleva, iso törmäys on. Jokamiehen realismia ja todennäköisyyslaskentaa.
Koska maa ja aurinkokunta on ollut ihmiskatsannossa ikuisuuden ajan laskennallisesti muuttumattomassa, staattisessa tilassa, se kantaa mukanaan muuttuvan tulevaisuuden mahdollisuuden. Rauhallisen kehityksen tai olotilan rajana on muutos, myrsky. Se on tulossa, odottaa tulevaisuudessa, mutta kukaan ei tiedä matkansa määrää. Ennustusten ajat eivät ole loppuneet. Ne ovat päinvastoin vasta alkamassa.
Hale-Bopp on saanut nimensä sen löytäjän mukaan. Sitä taivaankappaletta, sen ilmestymistä ei käsittääkseni ennustettu etukäteen, mutta kun se on nyt viimein pyydystetty, siitä tiedetään tavattoman paljon, komeetan kiertoaikaa myöten. Sitä tiedemiehet osaavat tuskin sentään ennustaa kuinka komeana tähtitaivaan ilmestyksenä Hale-Bopp palaa tulevaisuudessa? Onko siitä, sen materiasta, kulunut silloin, retkellään universumin halki, kuinka merkittävä osa alkuperäisestä tai viimekertaisesta massasta? Sillä avaruudessa on myös muita energia- ja materiakasaumia ja -syöppöjä, jotka voivat verottaa ohikulkevien, -kiitävien komeettojen massaa. Tai on mahdollista, että tämä komeetta kohtaa ennakoimattoman kohtalonsa Oortin pilvessä tai millä nimellä sitä komeettavarastoa kutsutaankaan? Hale-Bopp voi törmätä tuhoonsa, osua liian lähelle mustaa aukkoa ja jäädä kiertämään yhtä pistettä kohti suuntautuvaa spiraalirataa kohden mustia syvyyksiä. Kahden ja puolen tuhannen vuoden aikana ehtii tapahtua paljon. Siinä ajassa komeetta kiertää pitkän radan ja kohtaa lukemattomat erilaiset maailmat ja avaruudenmaisemat.
Aloin palella. Oliko tämä hypotermiaa ja nämä ajatukseni myös? Kuu kiertyi pois näkyvistä. Jos olisin halunnut seurata sen kiertoa vielä, minun olisi pitänyt nousta ja mennä katsomaan lähemmäs lasitettua parvekkeen reunaa tai avata reunimmainen lasi ja kurkottaa ulos tyhjän päälle, mutta istuin sen sijaan yhä viipyvän hetken aloillani hytisemässä ja katsoin kuun heijastamaa ja kyllästämää kelmeää hohdetta, joka oli kuin harmaata kuuraa vanhojen kerrostalojen mustilla katoilla.
Keitin teetä. Tein sen kanssa voileivän, jonka päälle tuli juustoa ja suolakurkkua. Panin äidin tuliaiskorvapuustit, yli jääneet kaksi puustia, jotka olivat olleet jääkaapissa, lämpiämään mikroaaltouuniin. Halusin syödä ne pois saman tien. En halunnut nähdä niitä aamulla. En halunnut järkyttää mieltäni.
Teehetki, jonka aikana tein eroa äitiini ja kotiin. Jälleen kerran. Sama eron teko näemmä toistui aina uudestaan.
En nähnyt keittiön ikkunasta kuuta, mutta kaupungin valoja ja valopisteitä oli sen edestä. Sisälle ei kantautunut samalla lailla liikenteen ääniä kuin parvekkeelle. Ylipäätään tämän asunnon äänieristys oli hyvä, mutta jos aukaisi esimerkiksi tuuletusikkunan, kuuli tasaisen kaupungin yhtenäisen kumun. Sekin oli alavireinen, melkein murheellinen. Melankoliaa.
Äidin takia, oletin, mutta ravistin sille päätäni. Ei. Kyse oli niistä hormoneista. Kyse oli siitä, että keinotekoisesti nauttimani hormonituotteet, -lääkkeet ja vatsaontelossani ilmeisesti yhä vaikuttava kives taistelivat sukupuolestani. Riitaa on kaikkialla. Se tulee jopa ihmisen sisälle. Ei ihme, jos olo on hankala.
>Pyhiinvaellus>
Nyt, kun kerroin miten asiat ovat, minusta tuntuu, että asiat ovat niin kuin kerroin.
Tällainen mistään tulematon ja mitään tarkoittamaton lause syntyi mielessäni. Näitä on liikkeellä.
Tein pyhiinvaelluksen Kaapelitehtaalle, oikeammin tehtaan ohi Lauttasaareen vievälle sillalle. Lämmin kevätpäivä. Ajoin ratikalla päättärille Salmisaareen ja nousin kyydistä. Kaapelitehdas seisoi entisellään omalla paikallaan, mutta en aikonut poiketa siellä sisällä enkä edes pihakuilussa. Ehkä samat kaverit olivat siellä kessuttelemassa, mutta minua ei kiinnostanut heidän seuransa.
Kävelin sen sijaan risteyksen yli ja edelleen Kaapelitehtaan viertä. Sillalla oli onkijoita. Se tuntui minusta lohdulliselta ja hyvältä. Se kertoi, että elämä jatkuu.
Kuljin onkimiesten ja parin onkinaisen ohi. Mereltä kävi suolainen henkäys, meren haju. Aurinko paistoi ja säkenöi kauempana veden pinnalla. Katsoin vain hetkittäin merta, hetkittäin kaiteen yli, mutta muuten seurasin lähestyvää Lauttasaaren rantaa. Seurasin vastaantulijoita, pyöräilijöitä, kävelijöitä, koiranulkoiluttajia. Liikenne, autot hurisivat ajoradalla. Kevät ja keskipäivä. Mietin, että on paljon ihmisiä, kaupunkilaisia, jotka eivät ole töissä, joilla on aikaa maleksia minun tavoin esimerkiksi tällä sillalla. Osa on varmaan työttömiä, osa eläkeläisiä tai sairaseläkkeellä ja jotkut ovat luovan työn tekijöitä, kirjailijoita, taidemaalareita, musiikin tekijöitä.
Ajatuksia piisaa toimittajalla. Hyvä juttu.
En ollut tarjonnut vieläkään mitään juttuja lehtiin, vaikka annoin ehkä äidin ymmärtää niin. En ollut jatkanut olematonta kirjaani. Miten sellaista voi jatkaa, jota ei ole edes olemassa? Odotan vain kutsua leikkaukseen. Olin luullut, että kaikki oli ohi, tavoite saavutettu ja sitten selviää, että yksi pieni juttu vielä.
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti