Terveisiä Taavetista

  

Illalla kaksi rusakkoa loikki Vallitiellä, saattoivat olla molemmat nuoria yksilöitä. Näitä luontoelämyksiä on, kun tarkkailee maisemaa ja taivasta. Muistelin, että en ollut nähnyt eilisen aikana pääskysiä. Joko ne lähtivät etelään? Luimme Helenan kanssa parvekkeella hämärän tuloon asti, Helena Rex Stoutin dekkaria ja minä Cormac McCarthyn Rajatrilogian kakkososaa Matka toiseen maailmaan. Susitarina. Tähän mennessä, sata ensimmäistä sivua, tiine naarassusi on mukana kertomuksessa ja kuusitoistavuotias nuorukainen, joka virittelee ansarautoja eläimelle ja onnistuu pyydystämään sen. Hän ei kuitenkaan tapa sitä, vaan lähtee kuljettamaan sitä pois maasta, Meksikon vuorille. Varhainen luonnonsuojelija tai mistä lie muusta syystä, vaikka ei ole selvinnyt, mitä vuotta kirjassa eletään. Toisaalta Amerikassa on tainnut olla myös vanhastaan luonnonystäviä ja luonnonmukaisen elämän kannattajia.

Terveisiä Taavetista

 

Eilen olimme aamu-uinnilla Sorosenselän rannassa. Edellisestä kerrasta oli kulunut kymmenen päivää ja vesi oli jäähtynyt hieman. Olemme käyneet tässä välillä mustikassa tai tehneet aamuisin vaihteeksi kävelylenkkejä. Emme ole nähneet tänä uimakautena kuikkia rannassa, vaikka luulin alkukesästä kauempana lentävää lintua kuikaksi. Menivätkö ne tänä vuonna pesimään muualle vai epäonnistuiko pesiminen? Eilen satoi vihdoin ja tänään aamu valkeni kosteana ja usvaisena. Luin eilen loppuun Cormac McCarthyn Rajatrilogian ensimmäisen osan Kaikki kauniit hevoset. Se sijoittuu viime vuosisadan puoliväliin Texasiin ja Meksikon rajantakaiseen, karuun alueeseen. Pidin kirjasta. Kävin lainaamassa valmiiksi seuraavat trilogian osat, joten lukuturvallisuus on taattu. Teksti minun makuuni.

Kun kuu kääntää kasvot(47)

 >>>jatkuu>>>  

Käytännössä kukaan Mars 2028 -avaruusaluksella ei ihmetellyt eikä ihmettelisi eikä varsinkaan kyseenalaistaisi työtoveriensa tekemisiä. Siinä mielessä kukaan ei olisi välttämättä ihmetellyt puuhailujani, mutta tunsin oloni silti paremmaksi, kun pysyin hiljaisessa, kirjallisessa taltioinnissa.

Tästä liitteestä näkyy muodostuvan osapäiväkirja. Olen mukana tekemässä kahta päiväkirjaa yhtä aikaa, työ- ja epävirallista omaa päiväkirjaa. Sisällöltään ne poikkeavat toisistaan. Jenni Susa Aiton radioviesti on päiväkirja, joka sisältää sitä edeltävän, vanhemman, toisen henkilön päiväkirjan ja kun nyt jatkan tätä radioviestiä omilla huomioillani, olen siinä koosteessa mukana kolmantena tekijänä ja tasona.

Ei haittaa.

Kun huomasin, että en onnistu tuomaan sanottavaani julki lyhyesti, päätin jaotella tekstin jollain tapaa ja sopivimmalta tuntui käyttää matkavuorokausien lukemaa.

Luin läpi tähän mennessä kirjoittamani. Siitä saa tai jotkut saavat kenties väärän kuvan koskien sitä hetkellistä keskustelua, jonka kävin toissapäivänä Carolynin kanssa. Muutamia ajatuksia kävi omassa mielessäni, mutta ravistelin ne pois. Mitään seksiin viittaavaa ei tapahtunut ja jos siinä oli olevinaan jotain, se oli pelkästään omaa kuvitelmaani.

En lähde kuitenkaan poistamaan kirjoittamiani rivejä, koska haluan dokumentoida mahdollisimman suoraan ja kritiikittömästi. En ole maininnut vielä, että astronautin koulutus sisälsi myös raportoinnin perusasiat ja käytännön harjoitteita. Painotus raportoinnissa on kattava eikä valikoiva. Valikoinnin vaarana on, että se johtaa sensuurin ja sen vahvistamana ennakoivaan itsesensuuriin.

Jos pyrin raportoimaan kunnolla ajatukseni ja huomioni tulevasta, mahdollisesta uudesta ihmispopulaatiosta, jonka alkuasetelmana on nykyinen Mars 2028 -avaruusalusmiehistö, raportti sisältää olennaisimpana sen, että populaatiossa on yksi kantaäiti, tavallaan pesän aito kuningatar. Hedelmöittäjäkandidaatteja on seitsemän, eri-ikäistä urosta. Laskennallisesti populaation ensimmäiseksi hedelmöittäjäksi on järkevintä valita ryhmän vanhin uros, tässä tapauksessa kapteenimme Roy. Hän on neljänkymmenenkahden. Lisäetuutena hänellä on näyttö hedelmällisyydestä. Lyhyessä, jo aikoja sitten päättyneessä avioliitossaan, hänellä on silloisen vaimonsa kanssa tytär, joka jäi avioerossa vaimolle ja joka tytär ei ole ollut sen jälkeen tekemisissä isänsä kanssa muuten kuin muutaman satunnaisen kerran. Psykologisesti arvioiden Roy ja hänen tyttärensä eivät ole kiinteässä ihmissuhteessa keskenään. Heillä ei ole henkistä eikä emotionaalista sidosta.

Raportti jatkuu niin, että on ilmiselvä etu, että Roy on saanut tyttöperillisen. Todennäköisyys sille, että Royn seuraavaksi raskaaksi tekemä nainen synnyttäisi myös aikanaan tyttövauvan on fifty fifty eli mahdollisuudet ovat yhtä suuret siihen, että seuraava perillinen on tyttö tai poika. Tilastollisesti on kuitenkin jokin todennäköisyyden taipuma siihen suuntaan, että perilliseksi tulee myös toisella kertaa tyttö. En ole itse varma tästä, mutta hyväksyn määritelmän.

Potentiaalisten seitsemän miessiittäjän tai riittää, jos mainitsen siittäjän - näiden seitsemän joukossa on myös toinen mies, joka on antanut todistettavan näytön kuntoisuudestaan tällä alalla. Varakapteenimme Dusan, joka on iältään kolmekymmentäkuusi vuotta. Hän on ollut naimisissa ja on yhden nuorukaisen, pojan isä. Dusanin vaimo ja poika ovat molemmat kuolleet vuosia sitten liikenneonnettomuudessa.

Seitsemän hengen siittäjäpopulaation iät ovat tällä hetkellä vanhimmasta nuorimpaan lueteltuina: 42, 39, 36, 35, 31, 26 ja 24. Olen nuorin listassa. Jos laskee, että vanhin uroksista siittää lapsen populaation ainoan naaraan kanssa ja tekee oletuksen, että syntyvä lapsi on tyttö, kestää yli kymmenen vuotta ennen kuin tämä esikoistyttö tulee sukukypsäksi. Silloin geeniperimän pitämiseksi mahdollisimman runsaana on järkevintä, että joku toinen eli muu kuin kantaisä, hedelmöittää toisen polven naaraan. Käytännössä joku nuoremmista listassa mainituista uroksista, vaikka he ovat kukin vanhenneet osaltaan tällä välin.

Tällä laskennalla olisin mukana, jos käyttää sellaista ilmausta, vasta toisella kierroksella. Olisin siihen aikaan arviolta neljänkymmenen, jos olettaa, että olen vielä hengissä.

Tämä raportointi kävi melkein vaistomaisena pääpiirteittäin mielessä, kun aloimme koko miehistö porukalla keskustella ja kukin tietenkin itse yksinään tahollaan miettiä lisänä näitä outoja tulevaisuudennäkymiä. Tarkennan, että keskustelu, jota kävimme toistemme kanssa, koski vain maapallon uhkaavaa tilannetta. Emme menneet asioiden edelle. Se väistämätön jatkoajatus, että jos huonoin vaihtoehto kaikista toteutuu, olemme tietojemme mukaan viimeiset ihmiset maailmankaikkeudessa ja mitä toimia se edellyttää, nämä ajatusrakennelmat olivat kunkin meidän marsnauttimme oman pään sisäisiä.

Sitten tapahtuu, että Carolyn naurahtaa minulle ja sanoo, että hänellä on jotain spesiaalinäytettävää henkilökohtaisesti minulle ja ensimmäinen reaktioni on, että puhuit, hyvä Carolyn, väärälle miehelle. Sinun pitää valikoida seurasi vanhemmasta kaartista.

Olin huojentunut, kun Carolyn ojensi minulle Jenni Susa Aiton radioviestin tallenteen: ”This is to you. I noticed the Language. It’s your’s. Do what you like.”

Salainen kirjoitusprojekti jatkuu. Kävimme syömässä. Eli kävin syömässä ja siellä oli kaksi muuta marsnauttia, enemmän nuorisokerhoa. En osallistunut keskusteluun. Se koski asiallisesti matkan pituutta ja reittiä, navigointia. Toinen nuorista, suhteellisen nuorista, oli ohjausvastuussa ja selitti asioita yhtä paljon itselleen kuin muille. En kiinnostunut. Palasin perunavaraston kautta omaan boksiini.

Perunavarastossa on osassa tasainen, sopiva lämpötila ja kosteus perunan säilytykseen ja osassa vastaavasti on käynnissä idätys. Tarkistin lämpötila- ja kosteuslukemat, merkitsin ne ylös seurantataulukkoon ja totesin, että ei ole tarpeen tehdä muutoksia.

Mars 2028 -avaruusaluksessa, -asemalla on umpikuori. Ikkunat on jätetty pois turhina. Ikkunoina avaruuteen toimivat erikoisvahvisteiset kamerat ulospullistuvine suojakupuineen, jotka laitteet muistuttavat verraten paljon maan päällä julkisissa tiloissa niin ulko- kuin sisäkäytössä olevia, parin vuosikymmenen aikana tutuiksi tulleita, tummennetun suojakuoren sisällä olevia valvontakameroita. Omista monitoreistamme näemme ulos eri suuntiin. Kameranäkymässä on yleisnäkymänä kaikkien yhdeksän kameran näyttämä ja siitä voi valita vuorotellen yhden näkymän isompana. Kameranäkymä on meillä luonnollisesti näytönsäästäjänä, mutta jokainen marsnautti voi toki valita myös jonkin toisen näytönsäästäjän.

Yhdeksän kameran palapelistä on aina yhdestä kolmeen kameraa poissa päältä, koska kameran suuntaaminen suoraan kohti aurinkoa ei ole mielekästä.

Olen nähnyt tähän mennessä vain yhden marsnautin käyttävän erilaista, omavalintaista näytönsäästäjää. Dusan, varakapteenimme on ottanut näytölleen vanhan Rolls Roycen kuvan. Oletan, että kouluttajapsykologimme eivät olisi huolissaan tästä valinnasta. Toisin olisi, jos näytönsäästäjänä toimisi vaikka vanhoja kuvia menehtyneistä vaimosta ja lapsesta. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

  

Käsikirjoitukseni P. on sivulla seitsemänkymmentäneljä. Se on kulkenut arjessa ja pyhinä mukana kuukauden eli eteneminen on ollut verkkaista. Alkuidea ja sysäys alkaa ladella sanoja peräkkäin on jäänyt puoliksi matkan varrella tulleiden juonenkäänteiden ja lisäteemojen alle. Vastustin alussa houkutusta lähteä naputtamaan jotain tällaista uutta, antaa sen vallata mieleni, koska tiedossa oli, että kesällä tulee puuhattua myös muuta. Tärkeitä projekteja, uiminen, marjastaminen, jalkapalloa televisiosta, lomaviikko, jolloin suunnittelemme vuokraavamme auton viikoksi ja käymme tähän tietoon Helsingissä ja Kajaanissa. Lukukirjaksi valikoin uuden kirjailijatuttavuuden Cormac McCarthyn kirjan Kaikki kauniit hevoset. Cormac McCarthy on yksi monista kirjailijoista, jonka teoksia olen tutkaillut kirjastossa käydessäni ja otin vihdoin tämän Rajatrilogian ensimmäisen osan. Olen lukenut nyt kolmasosan siitä. Olen luetussa tekstissä ja tarinassa kiinni ja kirjailijan kieli elävöittää kuivaa preeriaa ja erämaata.

Terveisiä Taavetista

  

aamujuna Helsinkiin

Kirja, jota en lukenut. Olen katsonut kirjastossa aina silloin tällöin Pascal Mercierin kirjaa Yöjuna Lissaboniin. Kirjan nimi on hyvä, samoin kansi houkuttaa, tumma, sinivioletti holvikäytävä. Blogit.fi -sivuilla joku bloginpitäjä mainitsi kirjan. Olin kiireinen enkä jäänyt lukemaan postausta, mutta päätin, että minun täytyy lainata tämä kirja ja tutustua siihen. Luin sivulle 190. Olin päättänyt lukea kirjan loppuun asti, mutta ahdistuin, kun ajattelin, että tekisin niin. En innostunut kirjan tyylistä, epäsuorasta kerronnasta, en päähenkilöstä, en nähnyt mitään romanttista tai seikkailullista lopettaa opetustyö kerrasta ja paeta suin päin muille maille. En pitänyt näistä niin helposti eteen tarjoutuvista sattumista, joita kirja sisältää peräjälkeen ja kaiken huippuna unettomuudesta kärsivä henkilö, joka näkee unia sitä mukaa kuin tarvitsee ja tarina vaatii. Luin tarkasti, tekstin kokonaisuudessaan, mutta aloin olla sekaisin myös henkilöistä. Eli oliko kirja liian vaativa minulle? No, lopetin. Luen muuta. En merkitse kirjaa luettujen joukkoon.

Terveisiä Taavetista

  

Don DeLillolta löytyi vielä yksi suomennettu teos, jota en ollut lukenut, Esittäjä. Se oli neljäskymmenesseitsemäs lukemani kirja tänä vuonna. Teksti on Lilloa, hänen kynästään, mutta en pitänyt tai välittänyt koko tarinasta. Ei tullut sellaista oloa, että tämä täytyy lukea joskus uudestaan. Don DeLillolla on kahdeksan kirjaa uran alusta, joita ei ole käännetty suomeksi. Ne eivät ole sen arvoisia. Eli päättelen, että kirjailijalla kesti vuosikymmenen ajan kehittyä merkittäväksi tekijäksi. Jos DeLillo ei olisi löytänyt uransa alussa kustantajaa, joka luotti nuorukaiseen ja totesi tämän potentiaalin, ei olisi syntynyt välttämättä uutta maailmanluokan kirjailijaa? Jos uusi kirjailija ei pääse mukaan kirjalliseen kenttään, siihen keskusteluun ja vuoropuheluun, jota yhteisö käy keskuudessaan eikä saa laadukkaita arvioita ja arvosteluja töistään, miten voisikaan kehittyä eteenpäin? Jos aloittelija ei saa eikä voi epäonnistua, niin kuka sitten? Katse kääntyy kustantajiin.

Kun kuu kääntää kasvot(46)

>>>jatkuu>>>  

Alkuperäisistä suunnitelmista poiketen en palannut Suomeen, vaan aloin sukkuloida San Diegon ja Nasan avaruustutkimuslaitoksen ja Houstonin laukaisualueen väliä. Olin rakentamassa yhtenä mukana robotteja, joiden tehtäväksi tuli puolestaan rakentaa ja koota avaruudessa iso avaruusasema. Sille ei ollut vielä silloin nimeä. En ollut mukana itse avaruusohjelmassa, mutta menin kokeeksi heidän testeihinsä ja läpäisin ne. Tämä ohjasi omia tulevaisuudensuunnitelmiani niin, että aloin valmistautua vakavissani astronautin ammattiin ja käytännön tehtäviin. Omat taitoni, harrastukseni ja kiinnostuksenkohteeni määräsivät puitteet sille mihin olin kouluttautumassa. Puoliksi leikillään aloitettu avaruudenharrastus ja pienestä asti jatkunut luontorakkaus, kasvien ja puutarhan parissa puuhastelu, tämä sekava kirjo minulle tärkeitä asioita vei minut tälle oudolle tielle ja mukaan maailman ensimmäiselle Mars-lennolle.

Salassapito- ja vaitiolovelvollisuus estävät minua kertomasta tarkkoja lukuja, päivämääriä ja vastaavia. En tiedä olenko ylittänyt tähän mennessä jo joltain osin näitä rajoja, mutta toisaalta en ole huolissani asiasta. Palautetaanko minut takaisin maan kamaralle, kun olen kirjoittanut tähän viestiin jatkoksi omia lörpötyksiäni? Kysymys on teoreettinen. Olisi silti mielenkiintoista nähdä miten lennonjohto Maa -planeetalla hoitelisi käytännössä tämän palautuksen yhteistoiminnassa Mars 2028 -avaruusaseman ohjauksesta ja johdosta vastaavien henkilöiden kanssa?

Asia ei ole millään lailla ajankohtainen. Delete.

Sitä paitsi en anna tätä viestiä kenenkään muun luettavaksi. Toiseksi se ei kiinnosta ketään eikä miehistöllä ole riittävää suomen kielen taitoa selviytyä tekstin luvusta ilman uutteraa sanakirjojen käyttöä. Olen turvassa myös tältä osin.

Carolyn, meidän viestintävastaavamme toimitti Jenni Susa Aiton viestin eteenpäin minulle henkilökohtaisesti. En tiedä onko siitä kopio muualla, esimerkiksi avaruusasemamme kapteenilla ja varakapteenilla? Roy on kapteenimme nimi ja varakapteeni on Dusan. Me käytämme toisistamme ja keskenämme vain etunimiä. Eli minä kuljen ja liikun tässä piirissä ja tottelen nimeä Frans.

”Hei Man”, Carolyn nauroi eilen, kun tapasimme sattumalta käytävällä. Hän ei sanonut Frans vaan Man. Olen huomannut, että hän ei noudata orjallisesti epävirallista etunimisääntöä. ”Hei Man”, Carolyn hymyili aurinkoiseen ja iloiseen tapaansa ja kertoi, että hänellä oli spesiaalilähetys minulle.

Mietin kuinka paljon lisää venytän tässä puhe-ja ilmaisuvapauteni rajoja, kun paljastan, että Carolyn on iältään kahdenkymmenenkahdeksan. En paljasta hänestä muuta tai jos kuitenkin sen pienen ja olennaisen, että hän on naimaton, mutta sitä me marsnautit tällä kotialuksellamme olemme kaikki. Tämä ei ole sellainen retkikunta, joka käy päivällä töissä, lähtee aamulla ja palaa yöksi kotiin. Me olimme jo lähtiessämme lähdössä pitkälle reissulle tuntemattomaan ja nykyisiltä osin tilanne on entistä enemmän se. Me olemme sinkkuja ja meidän edellytettiin olevan sitä lajia.

Oletan, että kouluttajiemme, avaruusohjelmasta vastaavien, lennonjohdon ja vähän kaikkien mielestä ja kannalta on parempi, viisaampaa ja toivottavaa, ettei meistä marsnauteista kenelläkään ole vakavaa, virallista suhdetta kehenkään maan päälle jääneeseen toiseen henkilöön eikä tietenkään lapsia. Perheelle, vanhemmilleen, isovanhemmilleen ja siskoilleen ja veljilleen ei voi tietenkään mitään. Perheyhteydet ovat pahasta, mutta niitä ei voi vältellä. Ne ovat annettuja perusedellytyksiä.

Edellytyksiä on myös muita. Psykologisessa peruskoulutuksessa ja -valmennuksessa ja joka oli ajallisesti, opetustunteina, vähintään yhtä suuressa osassa eriytymätöntä astronauttikoulutusta kuin fyysinen harjoittelu ja lihaskunnon kohottaminen, tässä psykologisessa puolessa oli melkein pääpaino seksuaalisessa valmennuksessa. Ymmärrän, että avaruusaseman rajallisessa tilassa tällä asialla on suuri merkitys ja vaikutus. Yhteistoiminta on toimivampaa ja parempaa, jos yhteishenki on kunnossa ja kannustava, mutta se ei saa värittyä seksuaalisesti.

Kouluttajilla olisi taatusti paremmat sanavalinnat kuvaamaan asioita ja tavoitteita, mutta perusidea on se, että meidän marsnauttien pitää tulla mahdollisimman hyvin ja kitkattomasti toimeen keskenämme avaruusaseman ahtaissa ja suljetuissa tiloissa, mutta ylikiintyminen ei ole hyvä.

Lääkinnällisiin hoitotoimenpiteisiin koulutus suhtautui varsin kriittisesti. Painotus on valikoitumisessa etukäteen ja siinä katsantokannassa lääkitseminen on aina jälkihoitoa ja vikojen ja puutteiden korjaamista. Avaruuteen ei ole haluttu eikä haluta lähettää huonokuntoista tai sairaalloista väkeä. Tämän ymmärtää jopa yksinkertaisella maalaisjärjellä.

Näiden kiertelyjen ja sanakimuranttien päätteeksi pääsen takaisin asiaan: Kun Carolyn sanoi hymyillen, että hänellä on näyttää minulle yksi spesiaalijuttu, tajusin ajattelevani vain yhtä ja ainoaa asiaa. Säikähdin sitä. Olin avaruudessa, olimme suljetussa avaruusaluksessa ja vaikka olin kuvitellut kouluttautuneeni tai että minut oli koulutettu ja jossain määrin aivopesty siihen, mitkä ajatukset ja toiveet ovat suotavia ja mahdollisia tässä tilanteessa ja ympäristössä ja mitkä eivät missään nimessä, tästä poiketen lankesin heti ensimmäiseen eteen osuneeseen kuoppaan.

Ajatteli Carolyn mitä hyvänsä tai päätteli ilmeestäni, päältäni, se ei erottunut hänestä.

”Hi Man”, hän sanoi uudelleen ja jatkoi: ”That’s not so bad. I’m not asking you anything. Just come and look. I think you are intrested.”

Se oli Jenni Susa Aiton radioviesti. Olin hämmästynyt. Minä tollo ehdin luulla, että teemme vähintään temput, rikoksen. Eri asia olisi, jos lennonjohdolta tulisi suora käsky, että meidän pitää kokeilla ihmisen hedelmöitystä avaruudessa ja että minut määrättäisiin siihen partneriksi. Toinen osapuoli olisi ilman arpomista Carolyn.

Huomaan olevani monisanainen, vaikka olen luullut ja pitänyt itseäni aina hiljaisena ja vaiteliaana tyyppinä. Klassisena suomalaisena.

Minulla on kuitenkin syitä puheliaisuuteen: Yksi syy on aika. Meillä marsnauteilla on aikaa omien töitten ja tehtäviemme lisäksi kaikkeen harrastamiseen, kuntoiluun ennen kaikkea, mutta meille jää aikaa myös ajattelemiseen. Esimerkiksi tajusin heti sinä päivänä, kun kuulimme ensimmäiset varovaiset huhut siitä, että Rangers osuu näiden laskelmien pohjalta maahan, että se merkitsee maapallon tuhoa ja siinä tuhoutuu myös kuu ja ISS -avaruusasema ja kaikki maata kiertävät satelliitit. Näitä tuhoasioita koskevat ensimmäiset viestit tulivat tietoomme yli kuukausi sitten. 

Maan päällä seuraus olisi välitön sukupuutto paitsi sitä poikkeamaa, että me marsnautit Mars 2028 -avaruusasemalla olemme yhä olemassa ja elossa ja me voimme olla uusi ihmiskunnan alku. Me emme kirjaimellisesti ole maan päällä emmekä tosiasiallisesti. Ajatuskulku uudesta ihmiskunnasta ja sen alusta tuli mieleen heti, niin nopeasti, että oli kuin se olisi ollut kaiken aikaa olemassa optiona, tietokoneen emolevyllä valmiina latautumaan oitis, kun tietyt rajaedellytykset täyttyvät.

Näistä edellytyksistä oli tavallaan kysymys myös eilen, kun näin Carolynin. Hänen katseensa, ilmeensä ja sanansa aktivoivat ajatuksissani alitajuisesti sen, että ehkä hän, Carolyn, on saanut avaruusohjelman hallinnosta kehotuksen ja käskyn panna toimeen ihmisen hedelmöittäminen avaruuden oloissa.

Huomasin, että olin ikään kuin varautunut siihen, valmis toimimaan. 

>Matkavuorokausi 77> 

Seuraavan päivän ensimmäinen lepovuoro.

En äänittänyt tätä seurantaa Jenni Susa Aiton radioviestin liitteeksi. Ajattelin ja aioin tehdä niin ensin, mutta totesin viisaimmaksi turvautua kirjoittamiseen. En halunnut, että kukaan tulee kysymään minulta kenen kanssa puhun ja nähtyään, että en puhu kenenkään näkyvän olennon kanssa, seuraava järkikysymys olisi mitä olen puuhailemassa?

Vastaus minulla oli valmiina: Olisin sanonut pitäväni päiväkirjaa. Pidin sitä ja luulen, että kaikki marsnauttiystäväni pitävät myös omia päiväkirjojaan. Olen käsittänyt, että se kuuluu osana työtehtäviimme ja työnkuvaamme: Seuranta. 

>>>jatkuu>>>