Kun kuu kääntää kasvot(46)

>>>jatkuu>>>  

Alkuperäisistä suunnitelmista poiketen en palannut Suomeen, vaan aloin sukkuloida San Diegon ja Nasan avaruustutkimuslaitoksen ja Houstonin laukaisualueen väliä. Olin rakentamassa yhtenä mukana robotteja, joiden tehtäväksi tuli puolestaan rakentaa ja koota avaruudessa iso avaruusasema. Sille ei ollut vielä silloin nimeä. En ollut mukana itse avaruusohjelmassa, mutta menin kokeeksi heidän testeihinsä ja läpäisin ne. Tämä ohjasi omia tulevaisuudensuunnitelmiani niin, että aloin valmistautua vakavissani astronautin ammattiin ja käytännön tehtäviin. Omat taitoni, harrastukseni ja kiinnostuksenkohteeni määräsivät puitteet sille mihin olin kouluttautumassa. Puoliksi leikillään aloitettu avaruudenharrastus ja pienestä asti jatkunut luontorakkaus, kasvien ja puutarhan parissa puuhastelu, tämä sekava kirjo minulle tärkeitä asioita vei minut tälle oudolle tielle ja mukaan maailman ensimmäiselle Mars-lennolle.

Salassapito- ja vaitiolovelvollisuus estävät minua kertomasta tarkkoja lukuja, päivämääriä ja vastaavia. En tiedä olenko ylittänyt tähän mennessä jo joltain osin näitä rajoja, mutta toisaalta en ole huolissani asiasta. Palautetaanko minut takaisin maan kamaralle, kun olen kirjoittanut tähän viestiin jatkoksi omia lörpötyksiäni? Kysymys on teoreettinen. Olisi silti mielenkiintoista nähdä miten lennonjohto Maa -planeetalla hoitelisi käytännössä tämän palautuksen yhteistoiminnassa Mars 2028 -avaruusaseman ohjauksesta ja johdosta vastaavien henkilöiden kanssa?

Asia ei ole millään lailla ajankohtainen. Delete.

Sitä paitsi en anna tätä viestiä kenenkään muun luettavaksi. Toiseksi se ei kiinnosta ketään eikä miehistöllä ole riittävää suomen kielen taitoa selviytyä tekstin luvusta ilman uutteraa sanakirjojen käyttöä. Olen turvassa myös tältä osin.

Carolyn, meidän viestintävastaavamme toimitti Jenni Susa Aiton viestin eteenpäin minulle henkilökohtaisesti. En tiedä onko siitä kopio muualla, esimerkiksi avaruusasemamme kapteenilla ja varakapteenilla? Roy on kapteenimme nimi ja varakapteeni on Dusan. Me käytämme toisistamme ja keskenämme vain etunimiä. Eli minä kuljen ja liikun tässä piirissä ja tottelen nimeä Frans.

”Hei Man”, Carolyn nauroi eilen, kun tapasimme sattumalta käytävällä. Hän ei sanonut Frans vaan Man. Olen huomannut, että hän ei noudata orjallisesti epävirallista etunimisääntöä. ”Hei Man”, Carolyn hymyili aurinkoiseen ja iloiseen tapaansa ja kertoi, että hänellä oli spesiaalilähetys minulle.

Mietin kuinka paljon lisää venytän tässä puhe-ja ilmaisuvapauteni rajoja, kun paljastan, että Carolyn on iältään kahdenkymmenenkahdeksan. En paljasta hänestä muuta tai jos kuitenkin sen pienen ja olennaisen, että hän on naimaton, mutta sitä me marsnautit tällä kotialuksellamme olemme kaikki. Tämä ei ole sellainen retkikunta, joka käy päivällä töissä, lähtee aamulla ja palaa yöksi kotiin. Me olimme jo lähtiessämme lähdössä pitkälle reissulle tuntemattomaan ja nykyisiltä osin tilanne on entistä enemmän se. Me olemme sinkkuja ja meidän edellytettiin olevan sitä lajia.

Oletan, että kouluttajiemme, avaruusohjelmasta vastaavien, lennonjohdon ja vähän kaikkien mielestä ja kannalta on parempi, viisaampaa ja toivottavaa, ettei meistä marsnauteista kenelläkään ole vakavaa, virallista suhdetta kehenkään maan päälle jääneeseen toiseen henkilöön eikä tietenkään lapsia. Perheelle, vanhemmilleen, isovanhemmilleen ja siskoilleen ja veljilleen ei voi tietenkään mitään. Perheyhteydet ovat pahasta, mutta niitä ei voi vältellä. Ne ovat annettuja perusedellytyksiä.

Edellytyksiä on myös muita. Psykologisessa peruskoulutuksessa ja -valmennuksessa ja joka oli ajallisesti, opetustunteina, vähintään yhtä suuressa osassa eriytymätöntä astronauttikoulutusta kuin fyysinen harjoittelu ja lihaskunnon kohottaminen, tässä psykologisessa puolessa oli melkein pääpaino seksuaalisessa valmennuksessa. Ymmärrän, että avaruusaseman rajallisessa tilassa tällä asialla on suuri merkitys ja vaikutus. Yhteistoiminta on toimivampaa ja parempaa, jos yhteishenki on kunnossa ja kannustava, mutta se ei saa värittyä seksuaalisesti.

Kouluttajilla olisi taatusti paremmat sanavalinnat kuvaamaan asioita ja tavoitteita, mutta perusidea on se, että meidän marsnauttien pitää tulla mahdollisimman hyvin ja kitkattomasti toimeen keskenämme avaruusaseman ahtaissa ja suljetuissa tiloissa, mutta ylikiintyminen ei ole hyvä.

Lääkinnällisiin hoitotoimenpiteisiin koulutus suhtautui varsin kriittisesti. Painotus on valikoitumisessa etukäteen ja siinä katsantokannassa lääkitseminen on aina jälkihoitoa ja vikojen ja puutteiden korjaamista. Avaruuteen ei ole haluttu eikä haluta lähettää huonokuntoista tai sairaalloista väkeä. Tämän ymmärtää jopa yksinkertaisella maalaisjärjellä.

Näiden kiertelyjen ja sanakimuranttien päätteeksi pääsen takaisin asiaan: Kun Carolyn sanoi hymyillen, että hänellä on näyttää minulle yksi spesiaalijuttu, tajusin ajattelevani vain yhtä ja ainoaa asiaa. Säikähdin sitä. Olin avaruudessa, olimme suljetussa avaruusaluksessa ja vaikka olin kuvitellut kouluttautuneeni tai että minut oli koulutettu ja jossain määrin aivopesty siihen, mitkä ajatukset ja toiveet ovat suotavia ja mahdollisia tässä tilanteessa ja ympäristössä ja mitkä eivät missään nimessä, tästä poiketen lankesin heti ensimmäiseen eteen osuneeseen kuoppaan.

Ajatteli Carolyn mitä hyvänsä tai päätteli ilmeestäni, päältäni, se ei erottunut hänestä.

”Hi Man”, hän sanoi uudelleen ja jatkoi: ”That’s not so bad. I’m not asking you anything. Just come and look. I think you are intrested.”

Se oli Jenni Susa Aiton radioviesti. Olin hämmästynyt. Minä tollo ehdin luulla, että teemme vähintään temput, rikoksen. Eri asia olisi, jos lennonjohdolta tulisi suora käsky, että meidän pitää kokeilla ihmisen hedelmöitystä avaruudessa ja että minut määrättäisiin siihen partneriksi. Toinen osapuoli olisi ilman arpomista Carolyn.

Huomaan olevani monisanainen, vaikka olen luullut ja pitänyt itseäni aina hiljaisena ja vaiteliaana tyyppinä. Klassisena suomalaisena.

Minulla on kuitenkin syitä puheliaisuuteen: Yksi syy on aika. Meillä marsnauteilla on aikaa omien töitten ja tehtäviemme lisäksi kaikkeen harrastamiseen, kuntoiluun ennen kaikkea, mutta meille jää aikaa myös ajattelemiseen. Esimerkiksi tajusin heti sinä päivänä, kun kuulimme ensimmäiset varovaiset huhut siitä, että Rangers osuu näiden laskelmien pohjalta maahan, että se merkitsee maapallon tuhoa ja siinä tuhoutuu myös kuu ja ISS -avaruusasema ja kaikki maata kiertävät satelliitit. Näitä tuhoasioita koskevat ensimmäiset viestit tulivat tietoomme yli kuukausi sitten. 

Maan päällä seuraus olisi välitön sukupuutto paitsi sitä poikkeamaa, että me marsnautit Mars 2028 -avaruusasemalla olemme yhä olemassa ja elossa ja me voimme olla uusi ihmiskunnan alku. Me emme kirjaimellisesti ole maan päällä emmekä tosiasiallisesti. Ajatuskulku uudesta ihmiskunnasta ja sen alusta tuli mieleen heti, niin nopeasti, että oli kuin se olisi ollut kaiken aikaa olemassa optiona, tietokoneen emolevyllä valmiina latautumaan oitis, kun tietyt rajaedellytykset täyttyvät.

Näistä edellytyksistä oli tavallaan kysymys myös eilen, kun näin Carolynin. Hänen katseensa, ilmeensä ja sanansa aktivoivat ajatuksissani alitajuisesti sen, että ehkä hän, Carolyn, on saanut avaruusohjelman hallinnosta kehotuksen ja käskyn panna toimeen ihmisen hedelmöittäminen avaruuden oloissa.

Huomasin, että olin ikään kuin varautunut siihen, valmis toimimaan. 

>Matkavuorokausi 77> 

Seuraavan päivän ensimmäinen lepovuoro.

En äänittänyt tätä seurantaa Jenni Susa Aiton radioviestin liitteeksi. Ajattelin ja aioin tehdä niin ensin, mutta totesin viisaimmaksi turvautua kirjoittamiseen. En halunnut, että kukaan tulee kysymään minulta kenen kanssa puhun ja nähtyään, että en puhu kenenkään näkyvän olennon kanssa, seuraava järkikysymys olisi mitä olen puuhailemassa?

Vastaus minulla oli valmiina: Olisin sanonut pitäväni päiväkirjaa. Pidin sitä ja luulen, että kaikki marsnauttiystäväni pitävät myös omia päiväkirjojaan. Olen käsittänyt, että se kuuluu osana työtehtäviimme ja työnkuvaamme: Seuranta. 

>>>jatkuu>>>