>>>jatkuu>>>
”Entä haemmeko kaupasta juotavaa?”
”Tarkoitatko viinaa tai olutta? Mulla ei riitä ikä.”
”Aika veikeää, joo. En muistanut sitä. Sä voit odottaa mua kaupan ulkopuolella. Tuonko mä sulle jotain?”
”Mitä sä aiot ostaa itse?”
”Ison pullon katkeroa. Otanko sulle samanlaisen ja Tepolle kirkasta. Se voisi tehdä hyvää Tepolle.”
Nyökkään. Myönnän.
”En nyt tarkoita enkä suosittele, että sun pitäisi juoda jotain”, Marina jatkaa. ”Voimme ottaa paukut, mutta se on siinä. Sunhan täytyy ajaa taas aamulla.”
Täytyy -sana ottaa korvaan.
”Niin”, sanon.
Löydämme viinanmyyntipisteen ja Marina kiertää siellä ja palaa kassajonon kautta. Odotan Tepon soittoa. Lääkäri otti Marina Guzevan puhelinnumeron, mutta oletan, että Teppo soittaa minulle ensimmäisenä, kun hän selviää ja pääsee irtautumaan lääkärin vastaanotolta ja saa reseptin ja mahdolliset hoito-ohjeet.
Marina tulee muovikassin kanssa.
”Viemme nämä ensin hyttiin. Sopiiko?”
”Sopii.”
Kävelemme rinnakkain. Kun olemme päässeet kauemmas viinamyymälästä, ehdotan, että voin kantaa kassin.
”Kiitos, gentlemanni”, Marina vastaa. Hän ojentaa kassin ja hymyilee. ”Musta tuntuu, että meidän on viisainta ottaa paukut lääkkeeksi. Aloittaa siitä.”
”Voi olla”, myönnän.
Sen sijaan, että menisimme etsimään seuraavaksi mieleistä ravintolaa, Marina korkkaa vodkapullon ja kaataa siitä kahteen lasiin, lasit puolilleen ja etsii minibaarijääkaapista hiilihappopitoista lantrinkia.
”Sopiiko näin”, hän sanoo ja kaataa lasit täyteen.
”Terveydeksi”, Marina sanoo, nostaa lasia ja kilautamme niitä vastakkain. Hän juo kerralla puolet lasista. ”Pöpöt pois.”
Seisomme molemmat, vähän hölmösti niin kuin olisimme jollain kekkereillä. Vain me kaksi kahdestaan. Marina katsoo minua sen näköisenä, että oletan hänen kysyvän kohta jotain, mutta hän ei tee sitä kuitenkaan, ei sano, mitä ajattelee, vaan laskee lasin kädestään pienelle pöytätasolle laivan keskikäytävälle antavan ikkunan eteen, kääntyy selin minuun ja alkaa tutkia tai järjestellä kasseissa olevia tavaroitaan ja vaatteitaan. Istun alas sängylle. Äsken seistessä näin sisäikkunasta laivan kauppakeskusmaiselle kävelykannelle, ihmisiä kuljeksimassa siellä, mutta nyt kykenen silmäilemään vain kannen toisella puolella olevien vastaavien hyttien ikkunoita ja kannen yläpuolisia rakenteita tai toisena vaihtoehtona tätä ahdasta hyttiä ja väistämättä Marinaa, hänen selkäänsä ja takamustaan. Hän on ottanut pois laukusta jonkin puseron ja nostaa sen minieteisen henkariin. Hytin suljetun oven takaa käytävältä kuuluu ääniä. Ne vaimenevat, kuuluvat taas ja menevät ohi.
”Monta henkaria saan käyttää?” Marina kysyy. ”Monta mun pitää jättää teille kahdelle? En aio purkaa laukkuja tämän enempää, mutta otan esiin valmiiksi huomista varten, mitä laitan päälle.”
Koska Marina puhuu normaalisti ja hidastelematta, englanniksi, en ole varma ymmärränkö läheskään kaiken hänen sanomansa? Tulee mieleen sellainen epäilys, että hän toivoo minun siirtyvän hetkeksi käytävälle ja kysyn sitä?
”Ei”, Marina vastaa. ”Ei tarvitse. Tarkoitatko siksi aikaa, kun vaihdan vaatetta? En ole vaihtamassa tässä vaiheessa mitään. Myöhemmin, mutta kiitos huomaavaisuudesta.”
Marina nostaa kassistaan rintsikat ja joitain muita vaatteita, pikkarit oletan ja sukat ja löytää niille tilaa hattuhyllyltä. Hänen katseensa pyyhkäisee minua, kun hän kulkee ohi meikäläisen vierestä. En tiedä vastasiko hän äskeiseen kysymykseeni, mutta en kysy uudestaan ja siemailen juomaani.
Häiritseekö sua, kun katson sua? ajattelen. Se on mielessä kysymyksenä. Toisaalta mihin tässä panisi silmänsä?
”Tuleeko susta koulutettu rekkakuski?” Marina kysyy. ”Olet varta vasten opiskelemassa alalle?”
”Kyllä. Kuski ja mekaanikko.”
”Toiveammatti? Olet odottanut penskasta asti, että kasvaisit siihen ikään, että voit ajaa kortin ja pääset auton rattiin?”
”Niin.”
Marina avaa vessan oven ja vie sinne meikki- tai toilettipussin. Hän palaa, mutta ei istu sängyn laidalle, vaan seisoo keskellä hyttiä, sivuttain minuun, katsoo alas kävelykannelle ja ottaa lasin käteen.
”Kauankohan Tepolla menee?”
”Ei tiedä.”
”Oletteko te veljeksiä tai serkkuja, jotain sukua kumminkin?”
”Serkkuja.”
”Join”, Marina sanoo, katsoo minuun, lasia kädessäni ja juon sen tyhjäksi.
”Menemmekö vai odotammeko Teppoa täällä hytissä?” kysyn.
Marinan mielestä voimme lähteä. Voimme ainakin katsoa ruokapaikan valmiiksi.
Känny hälyttää. Se on Teppo.
”No?” kysyn.
”Missä olette? Mä menen apteekkiin.”
”Tulemme sinne.”
Teppo saa reseptinä antibioottikuurin ja jotain vatsaa rauhoittavaa. Hän on apteekissa sisällä, kun pääsemme paikalle ja jäämme odottamaan Marinan kanssa käytävän puolelle. Teppo ottaa ja nielee vesipisteellä ensimmäisen pillerin. Hän katsoo kelloa: ”Seuraava aamulla.”
”Me olemme menossa syömään”, Marina sanoo. ”Jaksatko sä tulla mukaan?”
Teppo on virkistynyt silminnähden. Lepo on tehnyt hänelle hyvää. Tai tietoisuus siitä, että tauti on hoidossa.
”Jaksan”, hän sanoo.
”Mikä oli diagnoosi?” kysyn.
”Akuutti tulehdus. Jotain siihen tyyliin. Vatsavaivoja. Kaikki taudit ja vaivat yhtä aikaa. Alkoholia ei saa nauttia kuurin aikana tai antibiootin teho menee. Sitä tavallista.”
”Jaksat lähteä syömään?” Marina kysyy uudestaan.
”Kyllä. Ei tee mieli mennä heti hyttiin nukkumaan. Mukava olla vaihteeksi vähän väljemmin.”
Mahdolliset ruokapaikat on kartoitettu äkkiä. Puolityhjä sali, salonki, jossa pääsemme valitsemaan pöydän ikkunaseinältä ja joista ikkunoista näkyy pelkkää mustaa. Mustaa merta, jota ei näe.
Tilaan wienerleikkeen ranskalaisilla. Juomaksi maitoa. Marina ottaa jonkin salaatin ja keskioluen. Teppo valitsee pizzan ja vettä ruokajuomaksi.
”Terveydeksi”, Teppo sanoo ja nostaa lasia.
”Miten Liena?” kysyn. ”Käytkö katsomassa sitä missään välissä?”
”En”, Marina vastaa. ”Ei se kaipaa mua, jos luulet.”
Ruoka tulee nopeasti ja syömme enimmäkseen hiljaa. Minun tekee mieli kysyä Tepolta, sanoiko lääkäri mitään siitä, onko tauti tarttuvaa lajia vai ei, mutta en kysy. Teppo kysyy sen sijaan minulta, olenko poikki pitkän ajomatkan jälkeen? Tuntuuko missään?
”Tuntuu”, vastaan. ”En kiellä.”
”Jaksat jatkaa huomenna?”
”Jaksan.”
Sinäkö ajaisit? hymähdän mielessäni.
”Laiva on ilmeisesti liikkeellä”, Teppo jatkaa juttua.
”On”, Marina vastaa. ”Sen tuntee, vaikkei tietäisi muuten.”
Hän on syönyt salaattinsa ja kysyy Tepolta tai ehkä meiltä molemmilta, mikä sai meidät lähtemään tähän Korkeasaaren kuljetukseen? Mistä tiesimme hakea sellaista?
”Luin netistä Korkeasaaren kotisivuilta, että he ovat hankkimassa tiikeriä”, Teppo selittää.
”Kävit varta vasten sivuilla?” Marina kysyy.
”En”, Teppo kieltää. ”Jokin muu syy sai käymään niillä sivuilla ja lopputulos on tässä. Tämä auto tai firma, toiminimi, joka on mulla, on isän osin sponsoroima.”
Jutustelemme. Tepolta ja minulta heltiää englanti hankalammin ja kankeammin kuin Marinalta, mutta Marina utelee niin kauan, että asiat selviävät ja samoin oikenevat väärinkäsitykset ja -ymmärrykset.
”Entä sinä?” kysyn.
”Minä?”
Marina katsoo minua silmät suurina, mutta hymy huulilla: ”Mitä minusta?”
”Oletko sä eläintenhoitaja?” Teppo kysyy.
”Kyllä. Olen koulutettu eläintenhoitaja. Muuten ei kai voisi ollakaan eivätkä eläintarhat olisi luottaneet muuten tätä kuljetusta tältä osin minun varaani.”
”Ei ole tarkoitus väheksyä”, sanon. ”Jos osaan sanoa sen oikein?”
Marina on halunnut ja haaveillut valmistuvansa eläinlääkäriksi, mutta hänellä ei ole riittänyt lukupäätä siihen.
”Sääli”, Teppo sanoo.
Marina jatkaa, että hän hakeutui jo kouluaikoina kesätöihin ja harjoittelemaan eläinten parissa ja pääsi virallisesti työharjoitteluun, kävi oheisena vaadittavat kurssit ja vakinaistettiin eläintenhoitajaksi. Parhaillaan hän on tosin sapattivapaalla, lasten ja perheen takia, mutta lähti tälle keikalle, kun häntä pyydettiin varta vasten.
”Tiikeri on hyvissä käsissä?” kysyn tai sanon.
”Toivon niin”, Marina vastaa. ”Otetaanko vielä jotain? Kahvia?”
Tilaamme kahvit ja laskun.
”Olet käynyt Suomessa ennen?” Teppo kysyy vuorostaan.
”Helsingissä. Vain Helsingissä ja tietysti Korkeasaaressa.”
Hän kehuu saarta hienoksi, mutta pahoittelee sitä, että tila on niin rajallinen. Korkeasaari ei kestä kovin suurta kävijämäärtä. Kävijämäärää ei voi lisätä.
>>>jatkuu>>>
