Kaunis kesäpäivä

torstai 25. marraskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

   












Toissapäivänä meillä tuoksui vastaleivotuille pipareille. Kahvipöytäherkkua tälle väliajalle, kun odotamme joulua. Eilen olivat tiet ja jalkakäytävät jäiset ja liukkaat. Nyt torstaiaamuna sataa lunta ja maa on valkoinen. Roberto Bolanon Kesyttömät etsivät ovat edenneet ääneen lukiessani kirjan puoleen väliin. Paikanvaihdoksia Meksiko Cityn, DF:n eri kaupunginosissa ja lähiöissä, poikkeamisia rajan takana Amerikassa ja meren toisella puolen Euroopassa Barcelonassa ja Pariisissa, viinitiloilla ja kalastuskutterissa. Runoniekat reissaavat, nuo varjomaiset, joista lukija erottaa vain häivähdyksen, koska he ovat olemassa vain muiden kertomana ja julkituomana. Viskerealistien runoja vain ei näy, ei yhtään säettä heiltä. Runoilijoita runoilijoiden valtakunnassa, jossa runot jäävät vaeltamaan mieleen.




keskiviikko 24. marraskuuta 2021

Tiikerintalja(25)

   >>>jatkuu>>>    













Lähdemme ravintolasta ja kiertelemme laivalla ympäriinsä sen, mitä siellä pystyy kulkemaan. Bändi soittaa isossa ravintolasalissa. Osa risteilyporukasta on kai päättänyt valvoa koko yön, mutta me siirrymme sen kummemmin sopimatta vähin erin lähemmäs yhteishyttiämme ja olemme viimein käytävällä hytin ovella, kun Teppo kysyy kohteliaana miehenä, haluaako Marina, että me miehet odottelemme käytävällä sen aikaa, että hän ehtii suorittaa iltatoimet ja pääsee omaan sänkyynsä?

Mielellään”, Marina vastaa. ”Mulla ei mene kauan. Avaan oven, kun saatte tulla.”

Hän on pohtinut tämän etukäteen, ajattelen, nämä järjestelyt.

Teppo ja minä siirrymme ahtaalta käytävältä avarampaan porraskuiluun ja odottelemme siellä. Valoja näkyy ulkona mustalla merellä ja arvelemme, että ne ovat jonkin rahtialuksen valot, joka on menossa Kotkaan tai miksei Helsingin Vuosaaren satamaan. Näemme, kun hyttimme ovi raottuu ja jää puoliavoimeksi. Sitten Marinan pää tulee näkyviin oven takaa ja hän katsoo meihin päin: ”Saa tulla.” 


>Länsi>


Nilkka, jonka Kentucky-Joe astui pahasti kivenkoloon edellisenä päivänä, on ajettunut aamulla, kun hän herää eikä jalalle kärsi laskea painoa. Hän pitää siinä ympärillä kylmää käärettä parin tunnin ajan, mutta ontuu puolen päivän aikaan työmaalle.

Kun hän on tukkitapulien kohdalla, Larry yllättää hänet ja astuu näkyviin yhden ison ristikon toiselta puolelta. Joe hätkähtää puolittain. Larrylla ei ole tapana liikuskella eikä hiiviskellä hänen maillaan. He ovat molemmat sellaisia omissa oloissaan viihtyviä erakoita tai puolierakoita. Piirre, josta Kentucky-Joe on vain hyvillään. Häntä ei haittaa, mitä kaupunkilaiset puhuvat mahdollisesti hänestä ja heistä molemmista ja mitä korkonimiä heihin on tarttunut. Joe ei välitä turhista puheista. Hänen puolestaan ihmisillä saa olla puheenaiheita.

Päivää vaan”, Larry tervehtii ensimmäisenä.

Päivää”, Joe vastaa.

Aika kasa puutavaraa. Ja sirkkeli.”

On sitä.”

Enemmän kuin tarpeeksi, Joe ajattelee.

Hän ei ole miettinyt tätä ennen mahdollista kaveria sahuun ajaksi, mutta kysyy nyt saman tien suoraan, onko Larry halukas olemaan apurina muutamana aamupäivänä: ”Maksan tietenkin.”

Muulit tarvitsevat ohjastajan käsittelemään niitä ja saamaan ne kulkemaan pientä rinkiä ja siihen osaan Joe aikoo vuokrata Cal Habbardin Mustan ja kaksi elikkoa. Tukkien kanssa painiessa puolestaan kaksi raavasta miestä ei ole liikaa. Tukit pitää pyöritellä tapulin laitaan, lähelle sirkkelipetiä, nostaa ne terälle vievään ohjuriin ja sen jälkeen peräpään mies työntää tukkia ja toinen mies ottaa vastaan lautaa ja jäännöstukkia toisesta päästä.

En tarkoita, että aloittaisin sahaamisen tänään tai huomenna, mutta arvioisin sen, että aikaisintaan ylihuomenna.”

Larry taputtelee mietteliäänä tukinpäitä ja kokeilee nostaa niitä. Nousivathan ne, mutta ei tyyten ponnistelematta.

Aion ostaa vahvaa köyttä ja pykätä vintturin avuksi”, Joe lupaa.

Hän keksii sen siinä puhuessaan ja huomaa ja moittii mielessään omaa huolimattomuuttaan: Mitä hän on ajatellut ja pyöritellyt päässään, ei mitään tai ei ainakaan erikoisemmin näitä tehtävään työhön liittyviä yksityiskohtia?

Jaa sanoitko vintturin?” Larry toistaa.

Kentucky-Joe ei tiedä, mitä mies hautoo oikeasti mielessään, ehkä hän pitää naapuriaan heilahtaneena, pöhkönä, mutta Larry ei sano sitä sentään ääneen.

Talja”, Joe sanoo.

Pitää olla köysi ja talja, molemmat.”

Niin pitää.”

Taas Larry kohottaa ja punnertaa kaksin käsin painavaa pöllinpäätä, laskee sen takaisin ja ravistaa päätä: ”Aika jukureita.”

Ovat.”

Miksi et rakenna pyöreästä puusta? Mihin sinä tarvitset lautoja?”

Selitys on niin ilmeinen ja selvä Joelle, ettei hän ole oivaltanut, ettei toinen käsitä sitä välttämättä yhtä lailla.

Enin osa lautaa tulee vesijohtoputkeen.”

Joe ei ehdi jatkaa, kun Larry älähtää: ”Vesijohtoputkeen? Semmoiseen!”

Tyrmistynyt äänensävy paljastaa miehen ajatukset.

Niin”, Joe myöntää.

He katsovat pitkään kaivohuoneelta tasanteelle kaartuvaa ja laskeutuvaa ojaa, joka kulkee avoimena siitä muutaman yardin päästä heidän ohi. Kaivanto on paikoin puoli metriä syvä, paikoin syvempi.

Lautaa menee muuhunkin, mutta osa on vesijohtoa varten.”

Niin kuin kouru?” Larrylle välähtää. Hänen äänensä on nyt asiallisempi. Tottahan hän on nähnyt kouruja ennen, kullankaivajilla ja karja-aitauksissa. ”Nyt minä käsitän.”

Kentucky-Joe ajattelee, että Larry ymmärtää, mutta vain niin kauan kunnes hän kattaisi vesijohdon ja peittäisi sen maalla tai paremminkin hienolla hiekalla. Johdon pitää olla suojassa maan onkalossa, mutta se pitää olla samalla kaivettavissa tarvittaessa helposti esiin, helpommin kuin se työ ja vaiva, mitä ojan kaivaminen ja perustaminen on vaatinut. Oja voi tukkeutua. Jokin eläin voi joutua ja juuttua putkeen ja tukkia sen.

Puun tarvitsisi olla niitten samaa paksuutta”, Larry miettii.

Sitten hän kysyy, mistä päin eiliset rahtarit olivat?

En kysynyt”, Joe vastaa.

Hän ei tee sillä tiedolla mitään, mutta näkee Larryn ilmeestä, että tämä ajattelee asiasta toisin.

Miten vointi?” Larry kysyy seuraavaksi. Hän nyökäyttää päällä viitaten Joen jalkaan.

Nyrjäytin sen eilen.”

Jaa.”

Larry lähtee kiertämään uudestaan tapuleita ja tarkastelee niitä. Joe ei välitä konkkia perässä kipeällä jalallaan, vaan nojaa ja tukee kylkensä vasten vankkoja hirsiä.

Larryn ääni kuuluu näkymättömistä: ”Mihinkä aiot sijoittaa sirkkelin?”

Sano sinä?” Kentucky-Joe vastaa.

Hän on ajatellut sitä sentään koko paljon etukäteen, mitannut ja laskeskellut, mikä olisi viisainta ja edukkainta, mutta eilen ja tänään hän ei ole jaksanut vaivata sillä seikalla päätään.

Meinaan, kun tuo on tuossa tuo helvetin kaivanto.”

Larryn äänensävy ja sanat paljastavat, että mies ei ole mielissään Joen salaojenpohjista.

Muulit eivät mahdu kiertämään siinä ja joku astuu varmasti jalkansa poikki siihen jonain päivänä.”

Kaikki on järkipuhetta, Joe myöntää mielessään. Tai hän ajattelee niin päin, että ei olisi pitänyt kaivaa ojaa vielä tänne asti, näin pitkälle. Hän on kiirehtinyt ja hätiköinyt suotta sen kanssa. Sen olisi ehtinyt möyriä perille saakka myöhemmin.

En laittaisi sirkkeliä sille puolelle, vaan tien laitaan”, Larry jatkaa.

Joe lähtee ontumaan ja katsomaan tapulien ja tien väliin jäävää maa-alaa. Maata on ollut olevinaan alun perin vaikka kuinka paljon, avonaista kenttää, jossa tuuli pääsee pyörteilemään vapaasti ja puhaltamaan okapalloja edellään, mutta nyt tämä joutotanner on käymässä ahtaaksi. Se huvittaisi, ellei harmi karvastelisi päällimmäisenä.

Tietä ei voi oikein tukkia”, hän toteaa puoliääneen.

Eikö?”

Larryllä on ehdotus: ”Muulit voivat kiertää kehää keskellä tietä. Ne eivät ole siinä kenenkään tiellä. Kuka muu täällä liikkuu?”

Aivan. Kyllä.”

Tie on pelkkä kärrynpyörien ura. Toki Kentucky-Joe sen tietää. Hänen maatilkkunsa ja tien välissä ei ole edes ojaa. Ei liioin tien tuolla puolen erämaata vasten. Joeta houkuttaa ja kiinnostaa ajatus tien siirtämisestä, houkuttaa hetki hetkeltä enemmän. Tie siirtyisi käytännössä itsestään eikä sen eteen tarvitsisi tehdä mitään. Riittää, jos tukkii tien pystyttämällä sirkkelin tylysti keskelle kulkuväylää ja jolloin väki kiertää työmaan ohi ja tekee samalla uuden tien kauemmas joutomaalle.

Intiaanit eivät valittaisi, koska he eivät valita mistään. Kaatopaikalle menijät eivät puuttuisi tähän tapaukseen. Koska tie päättyy intiaanien leiriin, se ei ole kenenkään muun käytössä. Ehkä tienura on jatkunut joskus edemmäs ja se voi olla alun perin jokin villieläinten, biisonien tai vastaavien eläinten vaelluksillaan talloma, vanha kulkureitti, mutta sen ovat yksin eläimetkin unohtaneet ikiajoiksi. Eläimet ovat kaikonneet ja tie on peittynyt puolittain autiomaan hiekkaan.


He laskevat lautoja pitkinä, retvakkaina raitoina maahan kaivettuun kapeaan ojaan muodostamaan kourun. Pohjalautaan tulee nauloin kiinni laudat molemmille sivuille. Laudat eivät ole saman mittaisia. Niiden ei tarvitse eikä edes kuulu olla. Kentucky-Joe selittää tätä harvasanaiseen tyyliinsä Larrylle. Vaihtelevalla jaolla jatkokset eivät tule samaan kohtaan.

He aloittavat ojanlaskun kaivannon päästä, siitä kohdasta, lähinnä Larryn maita, jossa ojaura päättyy umpimaahan. Larry kuvittelee, että Joe kaivaa siihen myöhemmin päätekaivon. Suomalaisen puheista hän on saanut jonkinmoisen kuvan tästä oudosta suunnitelmasta: Joe aikoo rakentaa kolme erillistä taloa, joissa on vain pienet keittiöpuutarhat ja tilaa välttämättömille vajoille ja muille lisärakennuksille. Larry järkeilee mielessään, että Joe suunnittelee kaivavansa taloille yhteisen kaivon tai kolme kaivoa ja jos vesi ehtyy jostain kaivosta, sitä voidaan laskea silloin lisää hiekkarinteessä olevasta isosta kaivoaltaasta.

Sen jälkeen, kun Larry oivalsi tämän selityksen, järkiselityksen, hänen pahin levottomuutensa karisi pois ja hän alkoi suhtautua koko projektiin luottavaisemmin ja innostuneemmin. Hän on utelias ja haluaa nähdä, miltä rakennelma näyttää valmiina? Näin siitä huolimatta, vaikka hän ei ole erityisen ilahtunut siitä, että tänne alakaupunkiin tulisi ja houkuteltaisiin tällainen väenpaljous. Maisema muuttuu, sen hän koki ensimmäisen kerran jo silloin, kun suomalainen tuli hänen naapurikseen. Kuinka paljon suomalaisen vuokramökit muuttaisivat aluetta lisää? Mutta vielä sitä ei ole tapahtunut. Vielä ei ole varmaa edes, että Kentucky-Joen mystiset salaojat onnistuvat, toimivat tai toimisivat käytännössä. Sen Larry halua nähdä, olla paikalla todistamassa, kun salaojat täytettäisiin ja vesi alkaisi virrata niitä pitkin. Niin pitkälle kuin virtaisi. 


>>>jatkuu>>>



tiistai 23. marraskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

     














Illalla pakkanen ylsi kymmeneen asteeseen. Aamuviideltä talon mittarin lukema oli laskenut kuuteen pilkku viiteen. Roberto Bolanon Kesyttömät etsivät on runsaudensarvi. Siinä on vilisemällä henkilönimiä, jotka espanjalaisina pitkinä rimpsuina tuovat mieleen venäläiset romaanit pitkine nimineen. Kesyttömissä etsivissä on runsaasti myös espanjalaisen kielialueen runoilijoiden ja kirjailijoiden nimiä. Ja muiden kirjailijoiden nimiä tai kirjannimiä. Yksi äänen saanut henkilö, jolta kuviteellinen haastattelija on kysynyt mielipidettä ja muistumia runokaksikosta Belano ja Lima, mainitsee kirjoja nimeltä Kadonnutta aikaa etsimässä, Taikavuori, Kurjat ja Sota ja rauha. Suluissa henkilö nostaa ylimmäksi Taikavuoren. Hauskaa, koska luimme juuri Taikavuoren ja joka oli ja on hyvä. Sitä kelpaa lukea. Niin kuin kelpaa lukea myös Kesyttömiä etsiviä. Paljon on hyviä kirjoja. Toivottavasti ne eivät ole vähenemään päin, kun kirjallisuuden sarkoja viljelevät kentän vaikuttajat ryöstöviljelevät seurauksista piittaamatta herkkää kulttuurikudosta. Helena luki eilen illalla loppuun Kalle Päätalon Iijoki -sarjan toisen osan Tammettu virta. Hän on nopea lukija, ainakin kaksi kertaa niin nopea kuin minä.




maanantai 22. marraskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

     












Lumen valkoista on nimeksi nurmikolla ja rivitalojen katoilla ja vaaleaa kuuraa asvaltilla. Pakkanen kipakoutui aamua vasten seitsemään asteeseen. Eilen saimme havainto-opetusta vaihtuvista televisio-ohjelmista tai vaihtuvista ohjelmatiedoista: Aamuensimmäiseksi katsoin läppäriltä tulevan päivän ilmaiskanavien tarjontaa. Siellä oli elokuva, joka kiinnosti meitä molempia, kahteen kertaan ennen nähty. Tuntia myöhemmin Helena sanoi, että hän ei löydä sitä miltään kanavalta. Vai niin. Kävin samoilla sivuilla ja totesin, että samalla ohjelmapaikalla oli toisen niminen elokuva ja joka ei kiinnosta meitä. Toissapäivänä illalla Helena oli katsonut ennakkoon, mitä jalkapalloa näemme seuraavana päivänä: Bundesliigaa. Eilen se tieto oli poissa ja tilalla oli italialaista huippujalkapalloa. Se kävi mainiosti. Hyvä, että huomasimme. Pitääpä olla tarkkana. Näemme yhden ottelun, ei muuta. Kun ottelu päättyi, Helena tarkisti tuleeko vielä jotain: No niin, nyt näemme espanjalaista jalkapalloa. Kyllä, ottelu on tuore, suora lähetys. Katsoimme ensimmäisen puoliajan, jonka jälkeen menimme nukkumaan. Tuli mieleen, että arpooko siellä lähetyspäässä joku näitä näytettäviä ohjelmia vai kilpailevatko kanavat keskenään? Tai onko siinä tarkoitus pitää katsoja valppaana, mieluummin koko ajan töllön äärellä ja selaamassa kaukosäätimellä kanavalta toiselle?






sunnuntai 21. marraskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

   










Pakkasen puolella. Kuu näkyi ohikiitävien pilvenrepaleiden seassa. Eilen näimme televisiosta bundesliigaa, Berliinin paikalliskamppailun, mutta tänään meille ei näytetä ilmaislähetyksiä. Monikanavainen maailma on sokkeloinen. Tosin etsivä löytää sieltä aina jotain. Luin eilen melkein neljä tuntia ääneen Roberto Bolanon Kesyttömiä etsiviä, hekin etsivät, ovat viskerealistisia runoilijoita ja ties mitä muuta sen ohessa. Kirja jakaantuu kolmeen osaan ja ensimmäisessä on kuvitteellisen nuoren runoilijan päiväkirjaa vuoden 1975 marras- ja joulukuussa ja joka päättyi uuden vuoden vastaanottajaisiin, räiskeeseen, pakomatkaan ja ammuntaan tai paukutteluun. Luin kirjan kesällä, ehkä olen maininnut sen aiemmissa postauksissa, mutta näin runsasväkisessä ja monipolvisen laajassa ja sekavassa kirjassa on vain eduksi, että siinä on tuttuja aineksia mukana.








lauantai 20. marraskuuta 2021

Tiikerintalja(24)

     >>>jatkuu>>>   














Entä haemmeko kaupasta juotavaa?” 

Tarkoitatko viinaa tai olutta? Mulla ei riitä ikä.” 

Aika veikeää, joo. En muistanut sitä. Sä voit odottaa mua kaupan ulkopuolella. Tuonko mä sulle jotain?” 

Mitä sä aiot ostaa itse?” 

Ison pullon katkeroa. Otanko sulle samanlaisen ja Tepolle kirkasta. Se voisi tehdä hyvää Tepolle.” 

Nyökkään. Myönnän. 

En nyt tarkoita enkä suosittele, että sun pitäisi juoda jotain”, Marina jatkaa. ”Voimme ottaa paukut, mutta se on siinä. Sunhan täytyy ajaa taas aamulla.”

Täytyy -sana ottaa korvaan.

Niin”, sanon.

Löydämme viinanmyyntipisteen ja Marina kiertää siellä ja palaa kassajonon kautta. Odotan Tepon soittoa. Lääkäri otti Marina Guzevan puhelinnumeron, mutta oletan, että Teppo soittaa minulle ensimmäisenä, kun hän selviää ja pääsee irtautumaan lääkärin vastaanotolta ja saa reseptin ja mahdolliset hoito-ohjeet.

Marina tulee muovikassin kanssa.

Viemme nämä ensin hyttiin. Sopiiko?”

Sopii.”

Kävelemme rinnakkain. Kun olemme päässeet kauemmas viinamyymälästä, ehdotan, että voin kantaa kassin.

Kiitos, gentlemanni”, Marina vastaa. Hän ojentaa kassin ja hymyilee. ”Musta tuntuu, että meidän on viisainta ottaa paukut lääkkeeksi. Aloittaa siitä.”

Voi olla”, myönnän.

Sen sijaan, että menisimme etsimään seuraavaksi mieleistä ravintolaa, Marina korkkaa vodkapullon ja kaataa siitä kahteen lasiin, lasit puolilleen ja etsii minibaarijääkaapista hiilihappopitoista lantrinkia.

Sopiiko näin”, hän sanoo ja kaataa lasit täyteen.

Terveydeksi”, Marina sanoo, nostaa lasia ja kilautamme niitä vastakkain. Hän juo kerralla puolet lasista. ”Pöpöt pois.”

Seisomme molemmat, vähän hölmösti niin kuin olisimme jollain kekkereillä. Vain me kaksi kahdestaan. Marina katsoo minua sen näköisenä, että oletan hänen kysyvän kohta jotain, mutta hän ei tee sitä kuitenkaan, ei sano, mitä ajattelee, vaan laskee lasin kädestään pienelle pöytätasolle laivan keskikäytävälle antavan ikkunan eteen, kääntyy selin minuun ja alkaa tutkia tai järjestellä kasseissa olevia tavaroitaan ja vaatteitaan. Istun alas sängylle. Äsken seistessä näin sisäikkunasta laivan kauppakeskusmaiselle kävelykannelle, ihmisiä kuljeksimassa siellä, mutta nyt kykenen silmäilemään vain kannen toisella puolella olevien vastaavien hyttien ikkunoita ja kannen yläpuolisia rakenteita tai toisena vaihtoehtona tätä ahdasta hyttiä ja väistämättä Marinaa, hänen selkäänsä ja takamustaan. Hän on ottanut pois laukusta jonkin puseron ja nostaa sen minieteisen henkariin. Hytin suljetun oven takaa käytävältä kuuluu ääniä. Ne vaimenevat, kuuluvat taas ja menevät ohi.

Monta henkaria saan käyttää?” Marina kysyy. ”Monta mun pitää jättää teille kahdelle? En aio purkaa laukkuja tämän enempää, mutta otan esiin valmiiksi huomista varten, mitä laitan päälle.”

Koska Marina puhuu normaalisti ja hidastelematta, englanniksi, en ole varma ymmärränkö läheskään kaiken hänen sanomansa? Tulee mieleen sellainen epäilys, että hän toivoo minun siirtyvän hetkeksi käytävälle ja kysyn sitä?

Ei”, Marina vastaa. ”Ei tarvitse. Tarkoitatko siksi aikaa, kun vaihdan vaatetta? En ole vaihtamassa tässä vaiheessa mitään. Myöhemmin, mutta kiitos huomaavaisuudesta.”

Marina nostaa kassistaan rintsikat ja joitain muita vaatteita, pikkarit oletan ja sukat ja löytää niille tilaa hattuhyllyltä. Hänen katseensa pyyhkäisee minua, kun hän kulkee ohi meikäläisen vierestä. En tiedä vastasiko hän äskeiseen kysymykseeni, mutta en kysy uudestaan ja siemailen juomaani.

Häiritseekö sua, kun katson sua? ajattelen. Se on mielessä kysymyksenä. Toisaalta mihin tässä panisi silmänsä?

Tuleeko susta koulutettu rekkakuski?” Marina kysyy. ”Olet varta vasten opiskelemassa alalle?”

Kyllä. Kuski ja mekaanikko.”

Toiveammatti? Olet odottanut penskasta asti, että kasvaisit siihen ikään, että voit ajaa kortin ja pääset auton rattiin?”

Niin.”

Marina avaa vessan oven ja vie sinne meikki- tai toilettipussin. Hän palaa, mutta ei istu sängyn laidalle, vaan seisoo keskellä hyttiä, sivuttain minuun, katsoo alas kävelykannelle ja ottaa lasin käteen.

Kauankohan Tepolla menee?”

Ei tiedä.”

Oletteko te veljeksiä tai serkkuja, jotain sukua kumminkin?”

Serkkuja.”

Join”, Marina sanoo, katsoo minuun, lasia kädessäni ja juon sen tyhjäksi.

Menemmekö vai odotammeko Teppoa täällä hytissä?” kysyn.

Marinan mielestä voimme lähteä. Voimme ainakin katsoa ruokapaikan valmiiksi.

Känny hälyttää. Se on Teppo.

No?” kysyn.

Missä olette? Mä menen apteekkiin.”

Tulemme sinne.”


Teppo saa reseptinä antibioottikuurin ja jotain vatsaa rauhoittavaa. Hän on apteekissa sisällä, kun pääsemme paikalle ja jäämme odottamaan Marinan kanssa käytävän puolelle. Teppo ottaa ja nielee vesipisteellä ensimmäisen pillerin. Hän katsoo kelloa: ”Seuraava aamulla.”

Me olemme menossa syömään”, Marina sanoo. ”Jaksatko sä tulla mukaan?”

Teppo on virkistynyt silminnähden. Lepo on tehnyt hänelle hyvää. Tai tietoisuus siitä, että tauti on hoidossa.

Jaksan”, hän sanoo.

Mikä oli diagnoosi?” kysyn.

Akuutti tulehdus. Jotain siihen tyyliin. Vatsavaivoja. Kaikki taudit ja vaivat yhtä aikaa. Alkoholia ei saa nauttia kuurin aikana tai antibiootin teho menee. Sitä tavallista.”

Jaksat lähteä syömään?” Marina kysyy uudestaan.

Kyllä. Ei tee mieli mennä heti hyttiin nukkumaan. Mukava olla vaihteeksi vähän väljemmin.”

Mahdolliset ruokapaikat on kartoitettu äkkiä. Puolityhjä sali, salonki, jossa pääsemme valitsemaan pöydän ikkunaseinältä ja joista ikkunoista näkyy pelkkää mustaa. Mustaa merta, jota ei näe.

Tilaan wienerleikkeen ranskalaisilla. Juomaksi maitoa. Marina ottaa jonkin salaatin ja keskioluen. Teppo valitsee pizzan ja vettä ruokajuomaksi.

Terveydeksi”, Teppo sanoo ja nostaa lasia.

Miten Liena?” kysyn. ”Käytkö katsomassa sitä missään välissä?”

En”, Marina vastaa. ”Ei se kaipaa mua, jos luulet.”

Ruoka tulee nopeasti ja syömme enimmäkseen hiljaa. Minun tekee mieli kysyä Tepolta, sanoiko lääkäri mitään siitä, onko tauti tarttuvaa lajia vai ei, mutta en kysy. Teppo kysyy sen sijaan minulta, olenko poikki pitkän ajomatkan jälkeen? Tuntuuko missään?

Tuntuu”, vastaan. ”En kiellä.”

Jaksat jatkaa huomenna?”

Jaksan.”

Sinäkö ajaisit? hymähdän mielessäni.

Laiva on ilmeisesti liikkeellä”, Teppo jatkaa juttua.

On”, Marina vastaa. ”Sen tuntee, vaikkei tietäisi muuten.”

Hän on syönyt salaattinsa ja kysyy Tepolta tai ehkä meiltä molemmilta, mikä sai meidät lähtemään tähän Korkeasaaren kuljetukseen? Mistä tiesimme hakea sellaista?

Luin netistä Korkeasaaren kotisivuilta, että he ovat hankkimassa tiikeriä”, Teppo selittää.

Kävit varta vasten sivuilla?” Marina kysyy.

En”, Teppo kieltää. ”Jokin muu syy sai käymään niillä sivuilla ja lopputulos on tässä. Tämä auto tai firma, toiminimi, joka on mulla, on isän osin sponsoroima.”

Jutustelemme. Tepolta ja minulta heltiää englanti hankalammin ja kankeammin kuin Marinalta, mutta Marina utelee niin kauan, että asiat selviävät ja samoin oikenevat väärinkäsitykset ja -ymmärrykset.

Entä sinä?” kysyn.

Minä?”

Marina katsoo minua silmät suurina, mutta hymy huulilla: ”Mitä minusta?”

Oletko sä eläintenhoitaja?” Teppo kysyy.

Kyllä. Olen koulutettu eläintenhoitaja. Muuten ei kai voisi ollakaan eivätkä eläintarhat olisi luottaneet muuten tätä kuljetusta tältä osin minun varaani.”

Ei ole tarkoitus väheksyä”, sanon. ”Jos osaan sanoa sen oikein?”

Marina on halunnut ja haaveillut valmistuvansa eläinlääkäriksi, mutta hänellä ei ole riittänyt lukupäätä siihen.

Sääli”, Teppo sanoo.

Marina jatkaa, että hän hakeutui jo kouluaikoina kesätöihin ja harjoittelemaan eläinten parissa ja pääsi virallisesti työharjoitteluun, kävi oheisena vaadittavat kurssit ja vakinaistettiin eläintenhoitajaksi. Parhaillaan hän on tosin sapattivapaalla, lasten ja perheen takia, mutta lähti tälle keikalle, kun häntä pyydettiin varta vasten.

Tiikeri on hyvissä käsissä?” kysyn tai sanon.

Toivon niin”, Marina vastaa. ”Otetaanko vielä jotain? Kahvia?”

Tilaamme kahvit ja laskun.

Olet käynyt Suomessa ennen?” Teppo kysyy vuorostaan.

Helsingissä. Vain Helsingissä ja tietysti Korkeasaaressa.”

Hän kehuu saarta hienoksi, mutta pahoittelee sitä, että tila on niin rajallinen. Korkeasaari ei kestä kovin suurta kävijämäärtä. Kävijämäärää ei voi lisätä. 


>>>jatkuu>>>

perjantai 19. marraskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

   











Viiden jälkeen aamulla puoli astetta pakkasta talon mittarissa. Pilvessä. Varttia vaille kuusi kävin parvekkeella katsomassa näkyykö kuuta? Ei näkynyt, mutta kaksi jänöpupua loikki nurmikolla. Luimme eilen loppuun Thomas Mannin Taikavuoren. Se oli tänä kalenterivuonna kuudeskymmeneskuudes lukemani kirja ja viidestoista ääneen. Liikuimme niissä maisemissa yli kaksi viikkoa. Varsin hieno kirja, yhtä aikaa vanhanaikainen ja samalla moderni. Oma aiempi lukukokemukseni siitä on 1970 -luvulta. Muistan, että pidin siitä silloin ja pidin nyt. Helena sanoi, että sitä kuunnellessa ei tullut kertaakaan sellainen olo, että riennä nyt vaihteeksi eteenpäin. Ei. Ei tullut minullekaan. Mietin kirjan loppupuolella, mitä kirjailija löytää vielä lisää tarinaan, mutta suotta tuumin, kyllä löysi. Aika on teoksen suuri teema. Voi kysyä, että mitä aika on ja miksi aika kuluu toisinaan nopeasti ja toisinaan verkkaan? Helena luki Päätalon Huonemiehen pojan ja aloitti Tammetun virran. Minä palasin Aronpuron runojen jälkeen Lawrence Durrellin Tuncin pariin på svenska.