Tänään sunnuntaina on Kaunis kesäpäivä -blogissa pitkästä aikaa uusi tekstinäyte. Sain eilen menneen viikon aikana kirjoittamani tarinan niin sanotusti valmiiksi ja annoin sille nimeksi Sanomisen paikka. Ajattelin, että se on sopivan lyhyt liitettäväksi postauksen loppuun. Eilen lauantaina otimme kuvia Mannerheimintieltä, Helsingin Ruskeasuolla ja Korppaanmäentieltä, Tilkankadulta ja kerrostalomme etupihalta. Lempeää kesäsäätä, joka muuttui myöhemmin päivällä ukkoskuuroiksi. Joka päivä näemme kulkiessamme myös yksittäisiä kaneja tai useampia. Eilen aamupäivällä Helena pesi makuuhuoneen ikkunat ja parvekkeen oven lasit. Hän alkoi lukea Satu Rämön jännäriä Hildur. Minä nautiskelen Nathan Hillin romaanista Nix. Osa kirjan tapahtumista sijoittuu vuoteen 1968, sitten aina vuoteen 1958 ja taas paluu nykyhetkeen, joka on teoksessa 2011. Olen kirjan puolivälissä.
SANOMISEN PAIKKA
Ihan tässä tulee hulluksi. Kaikki muu ohivilkkuva ja -sujahteleva liikennekaaos ottaa sydämestä. Autoradio lisänä kajottamassa korvaan. Sen ääni tuntuu aivan erilaiselta, ei nautittavalta, kun etsii epätoivoisesti parkkitilaa mahdollisimman läheltä kauppakeskusta. Näin koska en uskalla yrittää sisäparkkitiloihin. Olen liian kömpelö, kankea ja heikkohuomioinen ja -hermoinen sen tasoluokan ajosuoritukseen. Ne ajat ovat ohi. Minun ei pitäisi ylipäänsä seikkailla päiväsaikaan kaupunkiliikenteessä. Vaimo neuvoo ja huomioi siinä vieressä. Hän kääntyilee penkillä ja näkee ja huomaa kaiken. Näkevä ohjaa huputettua.
- Tuon auton perässä on tilaa... No, sä päästit sen ohi. Älä nyt nosta kytkintä.
- Auto sammui.
- Niin sammui. Se käynnistyy uudestaan.
Vaikka on pilvessä, heijastavat pinnat häikäisevät silti. Selkärangassa tykyttää merkillinen varmuus, että pian, aivan pian tapahtuu jotain ja kajahtaa. Sellainen ajatus pääsi päähän vai nousiko se jälleen pintaan sieltä upoksista, missä kaikki epäonnen ajatukset majailevat.
Viisi minuuttia myöhemmin olemme kuitenkin ihmeekseni parkissa ja käännän virran pois moottorista.
- Hyvinhän se meni.
En vastaa vaimon hyvää tarkoittaviin kannustussanoihin. Katson peilistä ennen kuin avaan oven ja vääntäydyn ulos huterille jaloilleni.
Niin kuin aina nykyisin vaimo saattaa ja likimain taluttaa minut ensimmäiseen kauppakeskuksessa vastaan osuvaan kahvilaan ja tekee sen jälkeen evästykseksi sarjan kysymyksiä: - Selviätkö sä itseksesi?
- Kyllä.
- Onko varma?
- On.
- Tarviiko sun päästä...?
Sen kysymyksen vaimo jättää puolinaiseksi.
- Ei, vastaan. Tiedän mistä hän ja me puhumme. Minun ymmärryksessäni ei ole varsinaisesti vikaa. Poden vain vanhuudenheikkoutta. Sillä nimellä sitä voi kutsua.
- Onko sulla mukana mitään luettavaa? Tuonko sulle lehden tuolta pöydältä?
- Ei.
En katsonut mitä pöytää vaimo tarkoitti.
- Et ota lehteä?
- En.
- Nyt?
- En. En ota mitään.
- Kahvia?
- Ei kiitos. Se kusettaa vain.
- Jospa mä käyn sitten. Siinä ei mene kauaa.
- Käy rauhassa.
Seuraan, kun vaimo lähtee kävelemään poispäin, ylittää kauppakeskuksen aulaa, ei ole vilkaisevinaan taakseen, meikäläistä, mutta vilkaisee sitten kuitenkin kauempaa. Hän hymyilee.
- Luottamus, kuulen jonkun sanovan merkityksellisellä painotuksella ja hetken luulen, erehdyn kuvittelemaan henkilön puhuvan minulle, tarkoittavan tätä vaimon ja minun keskeistä, meidän juuri äsken käymäämme keskustelua. Puhuja on mies. Hän ei katso minuun vaan ylipäänsä pöytäseuralaisiaan. Viereisessä pöydässä.
- Luottamus, mies toistaa eikä tosiaankaan minulle. - Kun luotto menee, silloin menee kaikki. Se on pudotusta.
- Mistäs tämä tuli mieleen? joku toinen mies kysyy.
- Sanotaan vaikka, että ajattelen noita venäläisiä, tavallisia venäläisiä...
- Kannatko sinä heistä huolta?
Hymähdyksiä, naurahduksia kuin tekstiviestien emojita.
- Kannat huolta rakkaista vihollisistamme. Niinkö?
- Rakkaita vihollisiamme. Mutta mitä luulette, eikö valtaosa venäläisistä ajattele nyt juuri niin kuin heidän tiedotusvälineensä tiedottavat heille, että suomalaiset ovat sellaisia ja sellaisia, umpimielisiä, juroja ja näyttävät kyllä edessäpäin hyvää naamaa, kun on pakko, mutta ovat todellisuudessa kaikkea muuta?
Se on kysymys tai ei välttämättä.
Istun siinä - paikallani, minäkin parkissa - ostoskeskuksen kahvilassa ja odotan vaimoani, joka tekee omia hankintojaan. En ollut katsonut tullessamme sen tarkemmin ympärilleni, mutta totean istuvani vapaan pikkupöydän ääressä ja lähellä sellaista perinnepöytää, kantapöytää, isompaa pöytää, jossa kokoontuu näemmä tämän kuppilan päivän raati, ryhmä vanhoja joutilaita miehiä ja joukossa yksi nainenkin, jotka parantavat maailmaa. Kuulen sivusta kaiken, mitä he puhuvat pöydässään, kuulen kuuntelemattakin. Kellään tässä pöydässä ei ole tarvetta hiljentää ääntään. Heillä ei ole mitään salattavaa.
Näistä ensimmäisistä kuulemistani repliikeistä ymmärrän heidän puivan juuri nyt Venäjän asiaa ja joka on samalla myös Suomen asia. Samaa asiaa, vyyhtiä, jota on vatvottu ja taivasteltu jo kyllästymiseen saakka.
- Ajatelkaa nyt, emmekö me suomalaiset usko ja luota noin yleensä omien politiikkojemme puheisiin...
- Ei. Ei luoteta.
- Ei ollenkaan. Nyt sinä, Usko erehdyt.
Usko, huomioin. Naurahduksia ja hymyjä. Välikommentteja: - Vai pitäisi tässä kääntyä uskoon. Kaikkea vielä.
Usko jatkaa häiriintymättä. Hän kohottaa vähän kättään ja hiljentää sillä yleisön. Hän vaikuttaa olevan porukan itseoikeutettu puheenjohtaja: - Luota siihen, että se mitä meille kerrotaan tiedotusvälineissä, omassa telkussamme, meidän Ylessä ja MTV:ssä, meidän lehdissämme, että se on fakta ja totta ja pitää. Eikö silloin tunnu täysin loogiselta, että venäläiset, suuri enemmistö heistä, uskoo samalla lailla omiinsa. Ennemmin omiin kuin vieraisiin. Yleensä kansa ja kansakunta uskoo ja luottaa omiinsa.
- On, on korkealentoista.
- Mistä sä olet tuon lukenut?
- Ajattelen sitä, että miksi meidän taloutemme on yhtäkkiä rempallaan, retuperällä, siinä pisteessä, että seuraavaksi leikataan eläkkeistä?
- Ei ikinä. Sitä ei tapahdu, naisääni pistää väliin. - Ei meikäläisen eläkkeestä ole leikattavaa.
- On, Usko vastaa hänelle. Tylyttää. - Usko pois, kyllä nämä meidän talousneromme tietävät kuinka paljon ilmaa meidän eläkkeissämme on. Ja vastustaminen ei auta. Kuinka kävi suurten lakkojen tässä hiljattain? Kuka edes muistaa niitä enää?
Puhetta ja kommentteja eläkkeistä ja kaikki pöydän ympärillä ovat kutakuinkin toista mieltä alustajan kanssa.
Plus yksi väistämätön toisinajattelija: - Usko puhuu asiaa, kärjistäen, mutta näin se menee. Aina voi ottaa pois enemmän.
- Niin kauan kuin sitä on yhtään.
- Niin. Aivan.
Näitä vastaavia mietintärinkejä, maailmanparantajia näkee, kohtaa ja kuulee aina siellä täällä, sopivissa paikoissa ja sopivaan aikaan, silloin kun heikäläisille käy parhaiten pitää siestaa, kokoontua ja lähteä tarinoimaan toistensa kanssa. He tietävät milloin tapaavat toisensa, milloin on aika, vaikka eivät sopisikaan mitään varta vasten.
Yritän olla kuuntelematta. Minua ei ole kutsuttu piiriin mukaan enkä sitä haluakaan enkä tavoittele. En tiedä missä määrin näissä kahviloiden yleisten tilojen improvisoiduissa keskustelukerhoissa puhujien ja osallisten tarkoitus on jopa kuuluttaa ja tuoda julki omia oppejaan, viisauksiaan ja huomioitaan? Klassisten maailmanparantajien hengessä.
Katselen ympärilleni ja koen löytää jotain muuta mielenkiinnon kohdetta ja ajatella omiani, mutta viereisen pöydän sanatulvasta pääsee aina silloin tällöin kommentteja puolustukseni läpi ja lopulta jo taas kokonaisia lauseita: - Arvaa mitä mä ajattelin?
Arvaa mitä? Niin kuin lapset, tietyn ikäiset lapset toistelevat. Hymähdän mielessäni.
Usko edelleen, kuulen ja tunnistan äänen. Tämäkään ei ole häneltä varsinaisesti kysymys. Sitä seuraa asianmukainen taidepaussi ennen kuin mies jatkaa ja paasaa: - Jo on aikoihin eletty. Jo on aikoihin eletty. Venäläiset, vanjat on oikein kutsuttu tänne. Ja haettu.
- Venäläiset? Ukrainalaiset, joku protestoi. - Puhut ja tarkoitat varmaan heitä, ukrainalaisia?
- Juuri niin. Miten arvasitkin. Tarkoitan juuri niitä samoja venäläisiä ja kasakoita, joita vastaan meidän isämme taistelivat Toisessa maailmansodassa. Ja nyt niitä haetaan ja hyysätään meille. Ei ihme, jos rahat loppuvat valtion kassasta. Ihme, että ne pennoset...
- Eurot, joku oikaisee. - Tarkoitan sentit.
Naureskelua ja Usko jatkaa siitä mihin jäi, kertaa: - Ihme, että ne euron hiput ovat riittäneet edes näin pitkälle.
He käyvät läpi Suomen ulkopolitiikan, lyhyen oppimäärän ja ihmettelevät, osa, muun muassa kuinka uskomatonta on, että Suomi purkaa diplomaattisuhteita. Tai Usko ottaa asian esiin. Tietenkin hän. Hän työstää aihetta, kääntelee sitä kuin seppä taottavaa rautaa alasimellaan: - Virallinen taho purkaa diplomaattisuhteet. Mitä siitä pitäisi ajatella? Mitä sellainen tarkoittaa?
Huomaan, että Uskon katse kiertää porukkaa pöydän ympärillä. Se on haaste.
- Purkavat kyllä, joku tarttuu syöttiin ja kokeilee näin, mitä mieltä muut paikallaolijat ovat?
- Venäjän suhteet, nainen porukasta täsmentää ja painottaa. Tai kysyy.
Olen epätietoinen. Sehän voi olla tuhahduskin. Missä mielessä nainen lausuu oman kommenttinsa? Mitä hän tarkoittaa? Kenen puolella hän on? Tai kannalla. Millä kannalla kukakin on?
Olen jämähtänyt oikein katsomaan näitä pöydän ympärille ryhmittyneitä raatilaisia. Heillä on kaikilla tyhjät tai puoliksi juodut kahvikupit edessään ja joillain näkyy olevan myös asetteja ja lautasliinoja, vesilaseja. Porukan keski-ikä on kuusikymmentä tai ennemmin seitsemänkymmentä vuotta. Käännän sitten kuitenkin katseeni toisaalle. En halua herättää liikaa huomiota. Kaupunkilainen, suurkaupunkilainen asenne ja käyttäytymismalli. Laji: Kaupunki-ihminen.
- Onko kukaan ajatellut sitä, että mitä sitten, jos tai kun, kun, kun se on, niin tapahtuu jonain päivänä, että valta vaihtuu Venäjällä, nykyiset valtiaat kaatuvat ryskyen ja uudet korvaajat astuvat tilalle. Remmiin. Entä jos ne uudet hallitsijat ovatkin hyvää pataa amerikkalaisten kanssa. Ja voivat sitä paitsi olla hyvää pataa parhaillaankin, kulissien takana... Se mikä näkyy ulospäin, ei yleensä ole kaikki.
- Kulissiavioliitto, joku yrittää keventää.
Näissä keskusteluporukoissa ei noudateta tietenkään varsinaisia sääntöjä. En ole ainakaan huomannut sitä piirrettä, vaan nämä tilaisuudet ovat noin vain vapaasti syntyneitä, tarpeesta syntyneitä, vapaiden ihmisten puheenvuoroja eikä niissä tunneta eikä tunnusteta sovittuja puheenaiheita eikä vastapoolina vältettäviä aiheita. Mutta käytännössä ja tarvittaessa tapahtuu, että joku pyrkii aina rauhoittamaan keskustelua, jossain vaiheessa tai vaikuttamaan siihen, muuttamaan tarinoinnin suuntaa.
- Vai voiko puhua valtioiden kesken avioliitosta? Lisääntyykö silloin pieniä maita?
Porukan kiintiönainen hymyilee puhujalle. Ottiko lisääntyminen -sana hänen korvaansa? Soittiko se jotain tiettyä sävelmää? Ehkä hän vain piti kommentista, halusi näyttää sen, antaa pisteet, peukuttaa.
- Älkäähän nyt, Usko sinnittelee ja pysyy omassa teemassaan. - Olen tosissani...
- Niin minäkin, kulissiavioliittolainen väittää, vaikka koiranleukaisesta ilmeestä saattaa päätellä päinvastaista.
Usko ei hellitä. Hän on nimensä mukainen: - Haloo, eikö kukaan teistä, yksikään teistä ole samaa mieltä? Jos Venäjällä tuulet kääntyvät ja siitä tulee jälleen mallikelpoinen Euroopan valtio...
- Ei ikinä.
- Sitä ei tapahdu.
- Joku näkee unta.
Suurin piirtein jokainen porukasta tuo tähän kohtaan julki oman mielipiteensä. Vai onko se yhteinen mielipide, lausuttuna vain omin, vapain sanoin? Omalla suulla. Omittuja ajatuksia.
Usko ponnistelee silti päämääräänsä. Sillä jokin maali, tavoite hänellä taitaa olla, maali, joka jää ehkä sille tielleen, haaveeksi: - Älkää hyvät ihmiset sanoko sitä latteutta: Ei ikinä. Sitä ilmausta ei pitäisi käyttää.
- Miksi ei?
- Ei. Ei miksikään. Nyt on näin, että monet ellei kaikki, jotka ovat ylipäänsä jotain mieltä, ylipäänsä mistään, väittivät aikoinaan fanaattisesti, että Neuvostoliitto pysyy iän kaiken kommunistisena ja että Berliinin muuri on ja pysyy, mutta molemmat ovat menneet. Hyvin lyhyessä ajassa. Sitä paitsi. Poissa ja on kuin ei mitään sellaista olisi ikinä ollutkaan.
Erimielisiä huudahduksia: - Onpa.
- Muistot elävät.
- Minä en ole ainakaan unohtanut.
- Miksi siis Suomi rikkoo tarkoituksella välinsä ison naapurinsa kanssa? Siihen kuntoon, ettei sitä vain kukaan enää koskaan edes yrittäisi korjata entiselleen. Ei paluuta siihen.
- Oikein.
- Niin sitä pitää.
- Otetaan sille. Jaa, mun kuppini on tyhjä.
- Tahallisena sabotaasina, Usko kiteyttää.
Usko ei kiinnitä huomiota näihin muilta osakseen saamiinsa huudahduksiin, mielenilmauksiin, säestykseen. Huutelu tuntuu kuuluvan asiaan. Heidän keskustelunsa muistuttaa englantilaista parlamentti-istuntoa, paitsi että istuntoa käydään muutteeksi Suomessa ja suomalaisin voimin.
- Ydinkysymys on, miksi Suomi leukailee ja tekee täten todeksi Venäjän viranomaisten ja tiedotusvälineiden väitteen, ettei Suomi ole koskaan mitään muuta halunnutkaan kuin katkaista välinsä isoon veljeen ja olla vihoissa?
- Niin me halutaan ollakin.
Siihen se suukopu suurin piirtein päättyy ja tyyntyy. Spontaani riehahdus, roiskahdus, mikä onkaan. Ja tuloksena on... Mikä? Miten se menikään ennen koulussa, ruotsin alkeisopetuksessa: Tomma tunnor bullrar mest.
Ajatukseni jatkuu ja ihmettelen ja ehkä osin odotankin, että eivät sentään päässeet YK:hon asti, mutta tulee sieltä sekin. Usko muistaa ja muistuttaa tästä: - Kerronpa tässä kaikkien kuullen, että minulla on ollut mielessä ja on pitänyt monena päivänä lukea ja ottaa selvää, mitä YK sanoo tästä touhusta? YK:n perusasiakirja.
- Raamattu.
- Se raamattu.
Tauko.
- Sanoo mistä?
- Aseiden ja vastaavien viennistä kriisipesäkkeeseen. Siitä on säännöt olemassa. On. Olen aika varma siitä. Siellä missä on aseita ja minne niitä toimitetaan, siellä sodat jatkuvat. Se on yksinkertaista matematiikkaa.
- Tai yksinkertaistettua matematiikka, koiranleuka, hän, joka viisasteli jo kulissiavioliitoista, lisää.
Se on taas sellainen pysäytyslyönti, joka vaatii miettimistä niin paljon, että Uskon puhenuotti sekoaa ja hän jää räpyttelemään silmiään. En katso sillä hetkellä heihin päin, mutta kuvittelen näin.
- Erotetaan, kuuluu joku sanovan.
Sana nousee esiin, tulee yksittäisenä korviini ja siihen kertyy seuraksi kaikenlaisia eriäänisiä lisäyksiä ja täytettä. He keskustelevat seuraavaksi jonkin aikaa aiheesta, meneekö YK remonttiin tämän takia, seurauksena, puretaanko järjestö kokonaan vai erotetaanko osa jäsenistä?
- Suomi ensimmäisenä.
- Venäjä, USA ja Suomi, joku luettelee.
- Pohjois-Korea ja Kiina.
Naiskiintiöläinen summaa: - Siinähän on melkein kaikki, ainakin väestömäärältään.
- Intia puuttuu, joku lisää.
- Otetaan mukaan. Vielä mahtuu.
Keskustelu ohjautuu tätä kautta Intiaan. Tajuan, että se ei loppunutkaan vielä, keskustelu. Aika ei ole täynnä. Ehkä tämä on vasta alustus ja minä vain luulin verryttelyä oikeaksi peliksi. Keskustelu ei mennytkään metsään niin kuin yleensä meillä päin, vaan eteen tuli Intia.
Alan ajatella mielessäni romaneja, kiertäviä maattomia ja kotipaikattomia ja joilla on se vanhempikin nimitys ja joka on nykyisin pannassa. Heikäläiset ovat tai polveutuvat intialaisista - ainakin ennen aikaan väitettiin niin tai minä olen ollut siinä käsityksessä. Vieläkö se totuus pätee ja on voimissaan. Vaihtuvat totuudet kuin vetten laineet.
- Pitkästyitkö? vaimo kysyy. Hän pääsi yllättämään.
- Minä? En. Kävin tässä keskustelua.
- Keskustelua? Kävit keskustelua? Itseksesikö?
- Joo. Itsekseni.
Nousen tuoliltani. Voisin sanoa ja toivottaa viereisen pöydän väelle hyvää päivänjatkoa tai vastaavaa, mutta puhun vain vaimolleni: - Sait ostokset tehtyä?
- Suurin piirtein.
- Aika hyvin.
Kävelemme verkkaan ostoskeskuksen leveitä käytäviä muun kauppaväen seassa.
- Ostin yllätyksen sullekin.
- Kiva.
Yllätys? ajattelen. Sukat kenties tai t-paita. Koon hän tietää. Koon mukaan on helppo ostaa, ei tarvetta sovittaa.
Vaimo avaa näytteeksi kassiaan ja minä vilkaisen, mutta en katso. Ajatukset ovat muualla, eivät mukana.
- Mistä keskustelit?
- Anteeksi?
Vaimon silmät katsovat nauravan huvittuneina.
- Maailmanpolitiikasta.
- Kas kun ei tähtitieteestä.
- Sivumennen siitäkin.
Pysähdymme näyteikkunan eteen. Huomaan, että se on kierrätyskeskuksen ikkuna. Tulee mieleen, että muilla ei taida enää ollakaan tällaisia näyteikkunoita, kunnollisia sellaisia. Ikkunassa on nähty vaivaa, sommiteltu vanhoja aarteita niin, että ne luontuvat keskenään.
- Mitä katsot? kysyn.
- En mitään. Näyteikkunaa.
- Miten Suomen käy?
- Anteeksi?
Huomaan, että pyydämme toisiltamme yhtenään anteeksi. Vaikkei kyse ole anteeksipyytämisestä. Emme vain kuuntele toisiamme. Emme ole sillä tavalla joka hetki mukana ja kartalla.
- Kuuntelin, kun puhuivat kahvilassa siinä viereisessä pöydässä jotenkin pessimistiseen sävyyn, mutta eivät päässeet vielä sentään säästämiseen asti...
- Lopeta. Älä sä nyt siitä aloita, vaimo toppuuttelee kiireesti. Säikähtäneenä. - Älä sinä aloita.
- En. En aloita.
Lähdemme astelemaan eteenpäin.
Säästäminen, ajattelen. En ensimmäistä kertaa. Ennen sillä tarkoitettiin, että säästetään vaikka rahaa tilille, pankkiin, säästetään jotain kohdetta varten ja nyt sen sijaan ainakin jotkut tarkoittavat säästämisellä samaa kuin on vähentäminen ja karsiminen. Vaikka niillä on enemmän kuin vivahde-ero.
Tulemme ulos kauppakeskuksesta. Ilma on viileämpi kuin sisällä.
- Mihin jäit? vaimo kysyy.
Seisahdun. Katson häneen: - Kuinka?
- Jäikö jokin ajatus päälle?
- Kyllä. Näin voi sanoa.
- No?
- Et halua kuulla sitä.
