Tilkankadulla

    

Taivas on tähdessä tänäkin aamuna. Eilen teimme aamulla lenkin tähtien merkeissä. Päiväkävelyllä lenkkeilimme Munkkiniemen terveysasemalle asti. Ajatuksena oli tarkastaa joko sieltä saisi kausi-influenssa- ja koronarokotuksia? Iltapäivällä teimme kauppareissun. Helenalla oli järjestelmäkamera mukana ja hän kuvasi muun muassa naakkoja, tukkakoskeloita ja varpusia. Eilisestä päivästä tuli kauttaaltaan vähän erilainen. Helena piirteli sentään välillä ja kutoi television ääressä. Minä avasin tekstitiedoston, mutta olin vähän eksyksissä. Nyt aamulla ennen heräämistä näin unta kirjasta tai tapahtumasta tai elokuvasta. Löysin sille nimenkin: “ - Pidät tästä varmaan.” Kirjoitin siitä aamuensimmäiseksi alkua muistiin. Kehittyykö siitä jotain? Luimme eilen ääneen yli kolmekymmentä sivua Donna Tarttin Tikliä. Helena luki loppuun Annamari Marttisen Tapahtui mitä tahansa. Minä luin kaksikymmentä sivua William Gaddisin romaania Recognitions.

Tilkankadulla

    

Viisi astetta täällä etelärannikolla. Pohjoisessa Oulun korkeudelta ylöspäin on pakkasasteita. Viime päivinä olemme nähneet kolme kuollutta kania. Toissapäivänä, tiistaina, lokakuun ensimmäisenä kaksi varista nokki yhtä raatoa Paciuksenkadun vieren puistikossa. Olimme palaamassa Munkkiniemen kirjastosta. Helenalle oli tullut hänen varaamansa kirja, Jarkko Sipilän Likainen kaupunki. Helena lainasi myös Eppu Nuotion kirjan Elämänlanka. Eilen, keskiviikkona teimme seuraavan kirjastoreissun. Haimme Annamari Marttisen romaanin Tapahtui mitä tahansa. Näimme matkalla ensin haukan lennossa, tukkakoskeloparin Pikku Huopalahdella ja rannan ohdakkeissa tikliparin. Alkoi sataa tihuuttaa, kun palasimme Munkkiniemestä. Helena on tehnyt luonnoksia linnuista ja tietokoneella piirroksia Kiipelissä -tarinaan. Minä kopioin kuvia ja tiedostoja ulkoiselle kiintolevylle, siirsin yhden lyhyen tekstin kirjoitusalustalta varastotiedostolle ja tapailin uutta. Luimme eilen ääneen vajaan kahden tunnin ajan Donna Tarttin Tikliä. Olemme lukeneet kolmasosan siitä. Helena alkoi lukea myös Marttisen kirjaa Tapahtui mitä tahansa ja kuulostaa vaikuttuneelta. Minä olen lukenut yli puolet William Gaddisin teoksesta The Recognitions. Tämä sana vilahtaa vähän väliä luontevasti tekstin seassa. Iltamyöhällä meille näytettiin Benfican ja Atletin välinen Mestarien liigan ottelu, joka päättyi 4 - 0. Yllätyksiä peleissä: Aston Villa voitti Bayern Münchenin 1 - 0 ja Lille Real Madridin 1 - 0. Niin ne isotkin kompuroivat.

Suo sen suo(6)

    

SUO SEN SUO(6)

 

Maximilian otti ensimmäiset tunnustelevat askeleet pois kannon luota. Hei kanto, nähdään taas. Hän tarttui kiinni lähinnä harittavaan juureen ja taivutti sen sivuun. Hän katsoi jalkoihinsa ja etsi jalansijaa juurenmukurien ja kivien keskeltä. Juurakon varjossa oli hämärää.

- Lähtee, Sinikka sanoi.

Maximilian arvasi Sinikan tekevän käsivarttaan koukistaen ylöspäin suuntautuvan, pumppaavan liikkeen: Matkaan.

Juurakko jäi takaviistoon. Kun Maximilian oli ottanut kuusi tai seitsemän askelta, saapas lipesi, mulahti ja meni kerrasta kuin tyhjään. Se yllätti ja säikäytti. Jalka upposi syvään, juurta myöten eikä jalkapohja tavannut mitään tukea, vain jotain liukasta ja kovaa, todennäköisesti puun niljaiseksi liestyneen juuren. Jalka lipesi siltä vielä pahemmin ja toinenkin jalka oli painumassa suohon ennen kuin Maximilian ymmärsi heittäytyä eteenpäin pitkäkseen ja kiskaista samalla jalkaansa pois upottavasta hetteestä. Hänen vartalonsa kääntyi ja kierähti ja jota liikerataa auttoi selässä oleva raskas reppu telttanyytteineen. Kuului kuin laukaus olisi kajahtanut ja Maximilian tiesi ja tunsi, että se oli puun juuri, joka katkesi tai sitten hänen oma jalkansa. Luu murtui. Leimahtava kivun aistimus tuntui varpaista päähän asti.

Hän jäi huohottamaan siihen aloilleen, pitkänään, poski turpeessa. Sinikka kumartui ensimmäisenä hänen puoleensa ja Mikael toisena tämän vieressä.

- Varokaa sitä suonsilmää, Maximilian sai sanottua.

- Helkkari! Helkkari, helkkari! kuului Niilo manaavan.

Hän tajuaa, Maximilian käsitti. Tuo Niilo ymmärtää, mitä tämä merkitsee, vaikka on muuten mitä sattuu tyyppi. Hän ymmärtää mitä mikäkin merkitsee, ymmärtää sen vaistomaisesti ja heti. Hänelle ei jää harhaluuloja.

- Nyt kävi pahasti, Mikael sanoi.

Sun ei tarvitse sanoa sitä minulle, Maximilian protestoi mielessään. Häntä suututti. Harmi ja hätäännys iskivät seuraavaksi. Hänellä oli jo valmiit sanat suussaan sanottavana, mistä lie romantiikan ja sotaromantiikan romukopasta tulleita: Jätätte minut tähän ja jatkatte matkaa. Näin kuului sanoa, uhrautua. Se oli valmiiksi ajateltuna, loppuun asti ajateltu, asiaankuuluva repliikki, joka kuului julistaa tällaisessa epätoivoisessa tilanteessa, mutta hän, Maximilian, ei ollut niin hölmö, että olisi sanonut sen ääneen.

Hänen suussaan maistui hapan veri. Eli hän oli varmaan purrut kieleensä.

- Siltä tulee verta suusta, Sinikka sanoi.

Siltä! Hän oli se, näin pian.

Maximilian halusi vastata ja tuskissaankin hänestä tuntui perin tärkeältä selvittää ja tiedottaa, että tämä suuverenvuoto ei ollut mitään merkittävää eikä olennaista, vaan sivuseikka, mutta hän ei kyennyt jostain syystä muodostamaan oikeita sanoja. Joku rukoili tai ehkä valitti hänen vieressään... Joku oli hän itse.

- Ota rauhallisesti, Mikael opasti.

Jalkaan sattui. Sitä pusersi ja painoi, mutta jotenkin Maximilian ei uskonut, että luita olisi poikki eikä pahoja murtumiakaan. Jalka oli vain kiertynyt pahasti ja venähtänyt, mutta selvää oli, että hänestä ei ollut enää jatkajaksi. Ei tälle reissulle eikä tänä iltana.

- Kuka jää Maximilianin kanssa joukosta? Kerttu kysyi.

Maximilian tunnisti hänen äänensä. Hän tajusi pitävänsä silmiään kiinni. Hän vain oli ja makasi, mutta ajatteli, että pitäisi nousta. Niin tai näin, hänen pitäisi nousta, ainakin istualleen.

- Minä jään, Sinikka vastasi. - Kaksi raihnaista. Mun maha ei ole kunnossa.

- Kuralla edelleen? Niilo kysyi.

- Sanonko mitä sä olet?

Maximilian ajatteli jälleen, että nyt hänen kuuluisi julistaa uudestaan, perinteellisen sankarillisesti, ettei hänen takiaan tarvinnut kenenkään jäädä joukosta. Hän pärjäsi ja pärjäisi itsekin. Vai olisiko se valhe?

Maximilian piti silmänsä kiinni. Ei minkään takia, hän ei vain halunnut katsoa kehenkään eikä olisi halunnut kenenkään katsovan eikä edes näkevänkään häntä. Hän halusi hävitä ja liueta olemattomiin. Hän kiitti onneaan, ettei jalka ollut sentään katkennut. Hän järkeili, että kipu olisi monin verroin kovempi, sietämätön, jos jotain olisi oikeasti poikki ja luu vaikka törröttäisi ulkona nahasta. Häntä likimain huvitti tämä, että hän teki itse diagnoosia itsestään ja pelkästään sen perusteella, miltä tuntui, mitä tunsi, silmät koko ajan kiinni, kokeilematta ja katsomatta mitään.

- Kyllä se tästä, hän sanoi ääneen.

- Mitä? Mikael kysyi.

- Ei muuta, Maximilian vastasi. - Ei mitään. Hourin.

- Niin hourii, Niilo tiesi.

Niilo, sinä viisas.

Maximilianista tuntui jotenkin samalta kuin aina ennen koulusta pinnatessaan tai poissa ollessaan. Silloin hän oli potenut huonoa omatuntoa, vaikka olisi ollut lievästi kipeäkin. Nyt hän selvisi ja selviäisi tämän loukkaantumisensa ansiosta loppumarssista ja ennen kaikkea siitä mielenosoituksesta, joka odottaisi siellä jossain - jos odotti. Jos ei porukka nyt päättänyt tai päättäisi muuttaa suunnitelmaa ja pystyttää leirin, teltat ja käydä levolle. He nukkuisivat kuin kuolleet puoleen päivään.

Joku tuljutti häntä olkapäästä. Maximilian avasi silmänsä: Kertun kasvot olivat käsivarrenmitan päässä hänen yläpuolellaan: - Mitä sanot?

- Mihin?

Mitä minulla on sanomista, mihinkään, Maximilian ajatteli. Älkää kysykö minulta mitään. Älkää laskeko minua miksikään. Olen out.

- Jäädäänkö kaikki tähän leiriin yöksi sun kanssa vai lähdemmekö me muut ja Sinikka jää yksin hoitamaan sua?

- Menkää vaan. Teillähän on nyt karttatieto.

- On. Siinä ei tainnutkaan käydä aivan pahoin...? Sun jalkasi kanssa?

- Ei. Mä selviän. Selviän yksinkin.

- Ei puhettakaan, Sinikan ääni kuului Kertun takaa.

- Eli Sinikka ja sinä jäätte tähän leiriin ja me menemme ottamaan selvää kaivoslaisten puuhista. Järjestämme rauhallisen mielenosoituksen.

- Olkaa silti varovaisia, Maximilian varoitti.

- Aina. Älä meistä huolehdi. Huolehdi itsestäsi.

Kerttu väisti, sillä amerikkalaiset naiset, Doris ja Makeumba kyykistyivät vuorostaan siihen Maximilianin viereen.

Tulevatko kaikki nyt hyvästelemään minut, toivottamaan paranemista ja mitä toivottavatkaan? Maximilian häkeltyi. Ehkä amerikkalaisilla on tällainen tapa?

- May I? Doris kysyi ja Maximilian nyökkäsi: - Sure.

- I’m a little pit Nurse, Doris lisäsi.

Naiset auttoivat yhdessä saappaat ja pitkät housut Maximilianin päältä ja tutkivat polvea, jalkaa.

- What you think? Maximilian kysyi.

- I don’t know, Doris vastasi.

Päivänvalo oli hiipumassa ja hämärä lisääntyi. Maximilian huomautti siitä muille näiden sairaanhoitajattariensa ohi.

- You should go. Hurry, hän sanoi, tajusi puhuneensa englantia ja hymähti: - Alkakaa mennä, jos haluatte päästä perille.

- Have you everything all right? Doris kysyi vielä. - How it feels?

- It’s all right. Yes, I’m fine, Maximilian vakuutti ja naiset auttoivat housut takaisin hänen päälleen.

- Thank you, Maximilian kiitti.

Doris ja Makeumba auttoivat hänet vielä juurakon viereen, nostivat siihen istuvaan asentoon ja molemmat halasivat häntä lähtijäisiksi.

Tilkankadulla

    

Vilakkaa lokakuun ensimmäistä. Vietämme Miina Sillanpään päivää ja kansalaisvaikuttamisen päivää. Mitä olisi tämän päivän kansalaisvaikuttaminen - huolenpitoa isänmaan markkinatalouden tilasta, kun valtiovalta ja liittoutumien jäsenyydet kutistavat markkina-alueet olemattomiin vai jotain muuta? No, meillä kansalaisilla on tämä oma osamme ja nurkkamme ja saamme olla iloisia maksaessamme laskut ja viulut. Eilen olimme aamulla pimeän aikaan ihailemassa tähtitaivasta ja iltapäivällä kävelimme aurinkoisessa säässä rantapuistossa. Helena työsti jotain luonnosta työpöytänsä ääressä eilen aamupäivällä ja virkkasi iltapäivällä patalappuja televisiota katsoen. Luimme kolmekymmentä sivua ääneen Donna Tarttin Tikliä. Jatkoin saman verran William Gaddisin kirjaa Recognitions. Tuhlaajapoika palaa kotiin tai poika, pappilaan. Pappi-isä, äidinisä ja taloudenhoitaja ovat täpinöissään. Teksti on modernia. On kuin koko ajan olisin hämärässä lavastuksessa. En pysty sanomaan meneekö kirjailija tässä tarpeettoman arvoitukselliseksi. Katsoimme eilen illalla dokumentin, kirjailijasarjan osan, joka on tehty Jari Tervosta noin viisitoista vuotta sitten. Luontainen esiintyjä minusta.

Tilkankadulla

    

Syyskuu päättyy kylmänä, neljä plusastetta. Postauskuvassa sorsa eilen, sunnuntaina Tilkantorilla Helsingin Pikku Huopalahdessa. Lauantaina ja sunnuntaina teimme havaintoja luhtakanasta rannan ruovikon kätköissä. Se näytteli valkoista peräpäätään ja piti meitä silmällä. Lauantaina kuulimme sen myös ääntelevän eli kuulimme erikoisen äänen ja kun tutkin lintuopasta, siinä mainittiin, että luhtakanan yksi äänikuvio muistuttaa “pikkuporsaan kiljuntaa”. Samassa kolmekymmentä vuotta vanhassa lintuoppaassa mainitaan luhtakanan parimääräksi 300 - 600. Netin arvio on 500 - 800 paria. Helena on tehnyt läppärin piirrosohjelmassa kuvitusta Kiipelissä -tekstiin. Minä odotan seuraavaa tekstiaihetta ja kirjoittelen niitä näitä. Olemme lukeneet ääneen Donna Tarttin romaania Tikli. Helena luki alkua Pentti Kirstilän dekkarista Hanhivaara ja sateisen saaren tappaja, mutta ei mieltynyt siihen. Minä olen lukenut kolmanneksen William Gaddisin kirjasta The Recognitions. Sivulla 365 mainitaan TV. Odotan mielenkiinnolla tuleeko televisio jatkossa näkymään tekstissä? Teimme juuri yhdessä aamulenkin ja ihailimme tähtiä taivaalla, Orionia, Seulasia, Jupiteria ja kuun sirppi maatamoineen idän puolella.

Suo sen suo(5)

    

SUO SEN SUO(5)

 

He seisoivat yhä miehet rivissä, selät naisiin eli muuhun joukkoon päin ja katsoivat poispäin suota edessään. Maximilian haistoi, että Niilo oli kaivanut hyttysöljyn repustaan ja levitti sitä iholleen, paljaiden paikkojen suojaksi.

- Tämä auttaa - moneen, hän sanoi.

- Anna mullekin, Kerttu pyysi.

- Ole hyvä.

- Kiitos.

Niilo jatkoi: - Paskalta... poistu. Joko saa kääntyä?

- Turpa kiinni, Sinikka vastasi. - Saa kääntyä. Vaara ohi.

Maximilianille tuli mieleen, onko Niilo käynyt armeijan? Onko hän edes kahdenkymmenen? Onko käymässä intin? Kuinka moni tästä sissiosastosta on suorittanut sen, miehistä ja naisista? Oliko hän ainoa sotaherra?

Sinikka palasi muiden piiriin ja he lähtivät kaikki saman tien astelemaan suota eteenpäin, ilman eri käskyä. Pois hajun alta.

- Rauhoittuiko maha? Auli kysyi.

Maximilian ei kuullut vastausta.

Kun he olivat tarponeet noin sata metriä, Mikael pysähtyi ja otti uudelleen kännykkänsä esiin.

- Katsot suuntaa? Maximilian arvasi.

- Kyllä.

Mikael piti kännykkää vaakatasossa ja ojensi vapaan kätensä suoraksi, ensin peukalo pystyssä ja sen jälkeen etusormi ja keskisormi rinnakkain ja tähtäsi: - Kaksi sormenleveyttä sivuun vasemmanpuoleisesta vaarasta. Tämä näin yleisenä tietona.

Sen jälkeen hän otti ja ilmoitti tarkan kompassisuunnan.

- Silti. Kuinka kauan vaarat mahtavat näkyä? Maximilian arvuutteli ja muistutti. - Kuinka kauan riittää valoisaa aikaa?

- Sano sinä.

- Tunnin, puolitoista. Veikkaisin ennemmin tuntia. Ja sanoisin, että leiriytyminen olisi nyt järkiteko.

- Ei tässä järkeä kaivata, Kerttu otti kantaa. - Ei kaivata eikä kysytä. Mennään sinne yöllä ja yllätetään ne.

Maximilian ei sanonut mitään. Hän ei tiennyt vitsailiko Kerttu, yleensä, ylipäänsä vai pitikö muuten vain tuollaista puhetta vai mikä siinä oli takana? Enää ei voinut laskea yllätyksen varaan eikä puhua sellaisesta tai sikäli kyllä, että jos he kytkisivät kaikki tässä vaiheessa kännykkänsä pois päältä, heidän ilmestymisensä tai mahdollinen ilmestymisensä sotilastukikohtaan ja kaivoksen pääpaikkaan tulisi pienenä yllätyksenä. Mutta heitä, sotilaita ja Alexin henkilökuntaa oli joka tapauksessa käytännössä jo varoitettu kertaalleen etukäteen ja he tiesivät odottaa tunkeilijoita.

- Joo, Kerttu jatkoi. - Minun puolesta voimme jatkaa matkaa. En ymmärrä mitä tässä puhutaan ja haaskataan aikaa?

Mikael kysyi voisiko Maximilian vetää vaihteeksi porukkaa?

- Kyllä se käy. Otetaan yhdessä suuntia, lyhyen välin etappeja.

- Kuinka vaan.

Ensimmäiseksi etappikohteeksi, -maaliksi he valikoivat ison kannon, juurakon, joka kellotti kyljellään vajaan kilometrin tai puolen kilometrin päässä juuret kuin sormet harallaan ilmassa.

Maximilian tarttui sauvaansa ja lähti astelemaan.

- Viimeinen rypistys, Kerttu kannusti joukkoa ja loi henkeä. - Tai viimeinen rypistys matkantekoa. Mitä sen jälkeen tulee, se on herkkua.

- Nannaa, Maximilian kuuli Niilon lisäävän.

Suon pinta oli paksua turvetta. Se oli kuivempaa kuin Maximilian oli pelännyt. Ennen kantoa tuli vain pari märempää kohtaa ja jotka heidän piti kiertää varoen ja pitäen pitempiä etäisyyksiä toisiinsa. Maximilian oli ottanut vanhasta tottumuksesta itselleen maamerkin myös lähtökohdasta, koivun, joka kuitenkin sotkeutui häneltä pian muuhun vaivaiskoivikkoon ja hävisi silmistä ja hän hylkäsi sen. Sitä paitsi edessäpäin erottuva juurakko riitti hyvin yksinäänkin.

He saavuttivat kohteen ja Mikael ja Maximilian etsivät seuraavan, selkeästi erottuvan suunnistuskohteen. He valitsivat toispuolisen männynraipan, hoikan ja kärsineen näköisen puun, joka teki kuolemaa. Siltä se näytti kannon luota katsottuna. He puhuivat ensin männystä, mutta Maximilian vaihtoi arvion.

- Tuota närettä kohti, hän esitteli ja puhui ääneen. - Mitä arvelet? Ajattelin ensin, että se on mänty, mutta se on luultavammin kuusi.

- Mikä niistä? Kerttu kysyi.

- Toispuolinen.

- Nyt mä näin.

Maximilian tarttui taas sauvaansa. Sinikka siirtyi kulkemaan hänen perässään toisena.

- Pidetään jatkossa vähintään viiden metrin välejä, Maximilian sanoi hänelle ja käski välittää viestin eteenpäin.

Viesti meni hujauksessa heidän pienen ryhmänsä läpi. Sekunnissa. Muutamassa sekunnissa. Siinä ei ollut edes mitään viestimisen aihetta eikä syytä ja Maximilian käsitti sen saman tien itsekin. Häntä nolotti. Hänelle tuli tällaisia mokia. Hän tunsi punastuvansa ja sitten vielä enemmän, kun hän kuuli Niilon hörähtävän ja sanovan jotain.

- No niin, menoksi, Maximilian sanoi taakseen, päättävästi ja lähti kannon vierestä.

Hän etsi uudestaan silmiinsä sen toispuolisen kuusenrangon. Hämärsi. Tai siltä näytti hänen silmissään. Kuusen ympärillä oli täältä kaukaa katsoen muutama värikäs vaivaiskoivu. Niitä hän katsoi, kuusta keskellä ja vaaleampia lehtipuita sen ympärillä. Hän silmäsi reittiä tässä välissä, ensimmäisten kymmenien metrien matkalta, seuloi katseellaan suon heiniä ja toivoi mielessään, ettei välissä olisi isoja suonsilmäkkeitä. Suolla tarpominen ei ole koskaan täysin turvallista. Ei, se ei ole edes turvallista.

- Tuon kuusen luona yövytään, hän sanoi, muuten vain.

- Niinkö? Kerttu hymähti.

Niilo jatkoi: - Jaaha ja mitä siellä on?

Sen näkee sitten, Maximilian ajatteli, mutta ei vastannut. Taivas oli korkea ja valoisa, haalean sininen, mutta olisiko vielä silloin, kun he olisivat suoriutuneet tästä toisesta, edessä olevasta etapista. Mitään takeita ei ollut, että siellä, toispuolisen näreen luona tai missään lähistöllä olisi sen tai tämän parempaa paikkaa jäädä yöksi. Oli turhaa ajanhukkaa ja voimien haaskaamista etsiä muka parempaa paikkaa. Oli tyydyttävä siihen, mikä oli senhetkinen tilanne.

Maximilian käsitti ajattelevansa typeriä. Merkityksettömiä. Ja mikä johtui väsymyksestä. Ajatukset sekosivat. Sitä paitsi nämä hurjat olivat päättäneet marssia perille asti, tuli mitä tuli. Jos eivät sitten tosi paikan tullen luovuta.

Heillä oli kolme kevyttä telttaa mukanaan. Maximilian kantoi yhtä niistä, oli kantanut koko päivän ja se alkoi tuntua rasituksena. Hänessä oli herännyt menneen päivän aikana muutenkin epäilys koko tätä hommaa vastaan. Hän ajatteli olleensa hullu ja höyrypäinen, kun oli lähtenyt näiden nuorten mukaan. Hänelle, Maximilianille nämä kaikki muut olivat nuoria ja hän tunsi ja ajatteli niin, vaikka myönsi, että muut kaikki ajattelivat varmaan olevansa itse aikuisia, nuoria aikuisia ja hän yksin, Maximilian, oli ikäloppu vanhus ja mukana raahattava riippa.

No, toistaiseksi ja tähän asti hän ei ollut ollut onneksi kenenkään riippana.

Tilkankadulla

   

Syyssateet pieksivät rannikkoa toissapäivänä ja eilen. Eilen oli sateen väliä aamupäivällä ja kävelimme Munkkivuoreen ostamaan leipää ja rahkapiirakkaa torimyynnistä. Haaganpuro tulvi vuolaana. Kävin eilen kahteen kertaan läpi Kiipelissä -tarinan ja lähetin sen sitten Helenalle sähköpostiin. Hän luki sen tuossa tuokiossa ja kysyi: - No, mitä tästä? - Ajattelin laittaa sen kuuden postauksen sarjana Kaunis kesäpäivä -blogiin, kuvitettuna. Helena teki eilen omia luonnoksiaan ja virkkasi patalappuja telkun ääressä. Luimme ääneen kolmekymmentä sivua Donna Tarttin Tikliä. Helenalla on lisäksi luvussa Lisa Jewellin kirja Joka askel jonka otat. Minä jatkan William Gaddisin kirjaa The Recognitions. Siinä on sanomalehtiä ja radio, mutta televisiota ei vielä. Mies lukee lehdestä pyhimykseksi korotetusta, raiskatusta ja tapetusta pikkutytöstä, Euroopassa, joskus aikoja sitten, näkee lehtikuvia ja radio selostaa siinä vieressä omaa ohjelmaansa, mutta televisokuvaa ei ole. The Recognitions on tullut julki 1955 ja sen kirjoittamisprosessin aikaan televisio teki vasta tuloaan. The Recognitionsissa huomio kiinnittyy myös tupakoinnin määrään, siitä siinä kirjoitetun tekstin määrään. Kirjassa on käsitelty maalausten jäljentämistä ja nyt viimeksi oli esillä näytelmän jäljentäminen, plagiointi. Onko plagiointi väistämätöntä? Oletan, että on. Samoja teitä kuljetaan ja samat sanat ja lauseenparret tulevat tekstiin ja tarinat muistuttavat jo kerrottuja.