Suo sen suo(5)

    

SUO SEN SUO(5)

 

He seisoivat yhä miehet rivissä, selät naisiin eli muuhun joukkoon päin ja katsoivat poispäin suota edessään. Maximilian haistoi, että Niilo oli kaivanut hyttysöljyn repustaan ja levitti sitä iholleen, paljaiden paikkojen suojaksi.

- Tämä auttaa - moneen, hän sanoi.

- Anna mullekin, Kerttu pyysi.

- Ole hyvä.

- Kiitos.

Niilo jatkoi: - Paskalta... poistu. Joko saa kääntyä?

- Turpa kiinni, Sinikka vastasi. - Saa kääntyä. Vaara ohi.

Maximilianille tuli mieleen, onko Niilo käynyt armeijan? Onko hän edes kahdenkymmenen? Onko käymässä intin? Kuinka moni tästä sissiosastosta on suorittanut sen, miehistä ja naisista? Oliko hän ainoa sotaherra?

Sinikka palasi muiden piiriin ja he lähtivät kaikki saman tien astelemaan suota eteenpäin, ilman eri käskyä. Pois hajun alta.

- Rauhoittuiko maha? Auli kysyi.

Maximilian ei kuullut vastausta.

Kun he olivat tarponeet noin sata metriä, Mikael pysähtyi ja otti uudelleen kännykkänsä esiin.

- Katsot suuntaa? Maximilian arvasi.

- Kyllä.

Mikael piti kännykkää vaakatasossa ja ojensi vapaan kätensä suoraksi, ensin peukalo pystyssä ja sen jälkeen etusormi ja keskisormi rinnakkain ja tähtäsi: - Kaksi sormenleveyttä sivuun vasemmanpuoleisesta vaarasta. Tämä näin yleisenä tietona.

Sen jälkeen hän otti ja ilmoitti tarkan kompassisuunnan.

- Silti. Kuinka kauan vaarat mahtavat näkyä? Maximilian arvuutteli ja muistutti. - Kuinka kauan riittää valoisaa aikaa?

- Sano sinä.

- Tunnin, puolitoista. Veikkaisin ennemmin tuntia. Ja sanoisin, että leiriytyminen olisi nyt järkiteko.

- Ei tässä järkeä kaivata, Kerttu otti kantaa. - Ei kaivata eikä kysytä. Mennään sinne yöllä ja yllätetään ne.

Maximilian ei sanonut mitään. Hän ei tiennyt vitsailiko Kerttu, yleensä, ylipäänsä vai pitikö muuten vain tuollaista puhetta vai mikä siinä oli takana? Enää ei voinut laskea yllätyksen varaan eikä puhua sellaisesta tai sikäli kyllä, että jos he kytkisivät kaikki tässä vaiheessa kännykkänsä pois päältä, heidän ilmestymisensä tai mahdollinen ilmestymisensä sotilastukikohtaan ja kaivoksen pääpaikkaan tulisi pienenä yllätyksenä. Mutta heitä, sotilaita ja Alexin henkilökuntaa oli joka tapauksessa käytännössä jo varoitettu kertaalleen etukäteen ja he tiesivät odottaa tunkeilijoita.

- Joo, Kerttu jatkoi. - Minun puolesta voimme jatkaa matkaa. En ymmärrä mitä tässä puhutaan ja haaskataan aikaa?

Mikael kysyi voisiko Maximilian vetää vaihteeksi porukkaa?

- Kyllä se käy. Otetaan yhdessä suuntia, lyhyen välin etappeja.

- Kuinka vaan.

Ensimmäiseksi etappikohteeksi, -maaliksi he valikoivat ison kannon, juurakon, joka kellotti kyljellään vajaan kilometrin tai puolen kilometrin päässä juuret kuin sormet harallaan ilmassa.

Maximilian tarttui sauvaansa ja lähti astelemaan.

- Viimeinen rypistys, Kerttu kannusti joukkoa ja loi henkeä. - Tai viimeinen rypistys matkantekoa. Mitä sen jälkeen tulee, se on herkkua.

- Nannaa, Maximilian kuuli Niilon lisäävän.

Suon pinta oli paksua turvetta. Se oli kuivempaa kuin Maximilian oli pelännyt. Ennen kantoa tuli vain pari märempää kohtaa ja jotka heidän piti kiertää varoen ja pitäen pitempiä etäisyyksiä toisiinsa. Maximilian oli ottanut vanhasta tottumuksesta itselleen maamerkin myös lähtökohdasta, koivun, joka kuitenkin sotkeutui häneltä pian muuhun vaivaiskoivikkoon ja hävisi silmistä ja hän hylkäsi sen. Sitä paitsi edessäpäin erottuva juurakko riitti hyvin yksinäänkin.

He saavuttivat kohteen ja Mikael ja Maximilian etsivät seuraavan, selkeästi erottuvan suunnistuskohteen. He valitsivat toispuolisen männynraipan, hoikan ja kärsineen näköisen puun, joka teki kuolemaa. Siltä se näytti kannon luota katsottuna. He puhuivat ensin männystä, mutta Maximilian vaihtoi arvion.

- Tuota närettä kohti, hän esitteli ja puhui ääneen. - Mitä arvelet? Ajattelin ensin, että se on mänty, mutta se on luultavammin kuusi.

- Mikä niistä? Kerttu kysyi.

- Toispuolinen.

- Nyt mä näin.

Maximilian tarttui taas sauvaansa. Sinikka siirtyi kulkemaan hänen perässään toisena.

- Pidetään jatkossa vähintään viiden metrin välejä, Maximilian sanoi hänelle ja käski välittää viestin eteenpäin.

Viesti meni hujauksessa heidän pienen ryhmänsä läpi. Sekunnissa. Muutamassa sekunnissa. Siinä ei ollut edes mitään viestimisen aihetta eikä syytä ja Maximilian käsitti sen saman tien itsekin. Häntä nolotti. Hänelle tuli tällaisia mokia. Hän tunsi punastuvansa ja sitten vielä enemmän, kun hän kuuli Niilon hörähtävän ja sanovan jotain.

- No niin, menoksi, Maximilian sanoi taakseen, päättävästi ja lähti kannon vierestä.

Hän etsi uudestaan silmiinsä sen toispuolisen kuusenrangon. Hämärsi. Tai siltä näytti hänen silmissään. Kuusen ympärillä oli täältä kaukaa katsoen muutama värikäs vaivaiskoivu. Niitä hän katsoi, kuusta keskellä ja vaaleampia lehtipuita sen ympärillä. Hän silmäsi reittiä tässä välissä, ensimmäisten kymmenien metrien matkalta, seuloi katseellaan suon heiniä ja toivoi mielessään, ettei välissä olisi isoja suonsilmäkkeitä. Suolla tarpominen ei ole koskaan täysin turvallista. Ei, se ei ole edes turvallista.

- Tuon kuusen luona yövytään, hän sanoi, muuten vain.

- Niinkö? Kerttu hymähti.

Niilo jatkoi: - Jaaha ja mitä siellä on?

Sen näkee sitten, Maximilian ajatteli, mutta ei vastannut. Taivas oli korkea ja valoisa, haalean sininen, mutta olisiko vielä silloin, kun he olisivat suoriutuneet tästä toisesta, edessä olevasta etapista. Mitään takeita ei ollut, että siellä, toispuolisen näreen luona tai missään lähistöllä olisi sen tai tämän parempaa paikkaa jäädä yöksi. Oli turhaa ajanhukkaa ja voimien haaskaamista etsiä muka parempaa paikkaa. Oli tyydyttävä siihen, mikä oli senhetkinen tilanne.

Maximilian käsitti ajattelevansa typeriä. Merkityksettömiä. Ja mikä johtui väsymyksestä. Ajatukset sekosivat. Sitä paitsi nämä hurjat olivat päättäneet marssia perille asti, tuli mitä tuli. Jos eivät sitten tosi paikan tullen luovuta.

Heillä oli kolme kevyttä telttaa mukanaan. Maximilian kantoi yhtä niistä, oli kantanut koko päivän ja se alkoi tuntua rasituksena. Hänessä oli herännyt menneen päivän aikana muutenkin epäilys koko tätä hommaa vastaan. Hän ajatteli olleensa hullu ja höyrypäinen, kun oli lähtenyt näiden nuorten mukaan. Hänelle, Maximilianille nämä kaikki muut olivat nuoria ja hän tunsi ja ajatteli niin, vaikka myönsi, että muut kaikki ajattelivat varmaan olevansa itse aikuisia, nuoria aikuisia ja hän yksin, Maximilian, oli ikäloppu vanhus ja mukana raahattava riippa.

No, toistaiseksi ja tähän asti hän ei ollut ollut onneksi kenenkään riippana.